”Vaikuttaa siltä, ettei tämä ole mikään selviytymisopas”

Mariia elää aivan tavallista teinitytön elämää jossain suomalaisessa tuppukylässä, kun Tshernobylissä räjähtää. Taivaalta sataa radioaktiivista vettä. Sitten Mariian luokkaan tulee uusi oppilas, Mimi, josta Mariia ei saa katsettaan irti.

”Miks sä valitsit mut?” Mariia kysyy, ja Mimi vastaa: ”Eiku sä valitsit mut”. Väärinkäsityksen myötä tytöt ystävystyvät, lähentyvät ja rakastuvat. Vähän aikaa he elävät rakkauden huumassa ja hohtavat valoa valoa valoa.

Rakkaus ei kuitenkaan riitä. Mimillä menee koulussa huonosti. Hänellä ei ole turvallista kotia vaan epämääräinen mörskä, jossa hän asuu enojen, sokean isoäidin ja äkäisen tädin kanssa. Isä viettää tyttärensä kanssa aikaa korkeintaan neljä minuuttia kerrallaan. Ja Mimin äiti, hänelle tapahtui jotakin kamalaa saman talon ullakolla. Mariia haluaisi pelastaa Mimin, mutta miltä?

Ydinvoimalaonnettomuus sijoittaa tarinan selkeästi tiettyyn aikaan: kevääseen ja kesään 1986. Radioaktiivinen säteily luo painostavan tunnelman, joka jatkuu läpi koko elokuvan. Säteily voi tehdä hulluksi, saada rakastumaan tai kuolemaan. ”Rakas, ota joditabletti”, tytöt sanovat ja syöttävät toisilleen mustikoita.

Onnettomuus luo eksistentiaalisen uhkan, jonka varjossa voi ylittää rajoja ja tehdä mitä haluaa. 1980-luvulla teinien menemisiä kytättiin niin vähän, että se meni usein laiminlyömisen puolelle. Mimin rikkinäiset kotiolot roikkuvatkin elokuvan yllä uhkaavampana kuin radioaktiivinen pilvi. Nykyhetkeä parempaa elämää jossain muualla on lähes mahdotonta kuvitella. Mimi haluaisi pois, jonnekin ”tosi kauas, vaik Tukholmaan”, mutta miten sinne pääsisi, kun naapurikaupungin merenrantaakaan ei löydä?

Molempien tyttöjen elämästä puuttuu äiti: Mimin siksi, ettei hänellä sellaista ole, ja Mariian siksi, että äiti sairastaa syöpää, eikä kipujensa vuoksi pysty olemaan tyttärensä elämässä mukana. ”Ei jaksaisi mitään ylimääräistä”, Mariian äiti sanoo, ja kieltää tytärtään tapaamasta Mimiä, sillä tämän kotona on tapahtunut ”kaikenlaista”. Mariian on salattava suhteensa Mimiin, kuten hän salaa vanhemmiltaan kaiken muunkin tärkeän.

Nuoren Mariian ja Mimin välisen rakkaustarinan kuvauksen väliin limittyvät pätkät aikuisen Mariian elämästä. Laura Birn esittää hymytöntä ja kireää aikuista Mariiaa, joka valvoo liikaa, juo liikaa eikä pysty itkemään. Suhde äitiin on aikuisena yhtä etäinen kuin teininä. Aikuisen Mariian jaksot elokuvassa luovat uhkan tuntua ja muistuttavat alusta asti, ettei tyttöjen rakkaustarina tule päättymään hyvin. Samalla aikuisen Mariian tarina antaa mahdollisuuden katharsikseen aivan elokuvan lopussa, kun äiti ja tytär löytävät ohuen yhteyden toisiinsa.

Ajankuvaa luodaan Sandran ja Stephanien musiikin, lettikiharoiden, sinisen luomivärin, farkkutakkien, olkatoppausten ja pastelliväristen Helkama-pyörien avulla. Elokuva ei kuitenkaan anna 1980-luvulla teiniaikojaan viettäneelle mahdollisuutta nostalgisointiin, sillä ajankuvaa luovat yhtä lailla koulunpihan nokkimisjärjestyksen mukaan koottu tupakkarinki, kossun osto auton takakontista aikuiselta mieheltä, epämääräisen alkoholisotkun juominen nimeämättömästä pullosta ja teinityttöihin kohdistuvat, vanhempien äijien ällöttävät katseet. Oppimishäiriöt jäivät kasarilla pääosin toteamatta, masennuksesta puhumattakaan. Ja molemmat tietenkin leimattiin pelkäksi laiskuudeksi.

Mariiaa esittää Rebekka Baer, joka esiintyi pari vuotta sitten myös Häräntappoase-tv-sarjan uusintaversiossa; Mimiä puolestaan Anni Iikkanen, joka on esittänyt sivuosia useissa suomalaisissa tuotannoissa. Näyttelijöiden välinen kemia toimii erinomaisesti: sekä suhteen alun epävarmuus ja hapuilevuus että vakiintuneemman suhteen suoraviivaisuus ja välittäminen on näytelty varmaotteisesti. Iikkanen tekee Mimin hahmosta yhtä aikaa uhmakkaan ja hauraan, tunnistettavan teinin; Baerin Mariia puolestaan on Mimistä yhtä aikaa huumaantunut ja hämmentynyt, rakkaudestaan varma mutta myös neuvoton.

Valoa valoa valoa on toinen elokuva, jonka ohjaaja Inari Niemi on tehnyt yhteistyössä sisarensa, käsikirjoittaja Juuli Niemen kanssa. Edellinen, Kesäkaverit, julkaistiin vuonna 2014. Valoa valoa valoa perustuu Vilja-Tuulia Huotarisen romaaniin, joka voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2011. Myös Juuli Niemi itse on palkittu Finlandia Juniorilla muutama vuosi Huotarisen jälkeen.

Tapahtumiltaan elokuva seurailee romaania varsin uskollisesti, yksittäisiä repliikkejä myöten. Huotarisen romaani on kuitenkin synkistä teemoistaan huolimatta keveä, ajoittain humoristinenkin. Niemen elokuva puolestaan rakentaa ahdistusta pala palalta, kunnes se elokuvan lopussa on lähes sietämätön. Ahdistusta lieventää Mimin ja Mariian suhteen mutkattomuus ja vilpittömyys. He rakastavat toisiaan ja haluavat toisilleen hyvää, eikä heidän tarvitse kohdata homofobiaa tai identiteettikriisejä rakkautensa takia. He eivät myöskään petä toistensa luottamusta. Kriisit eivät liity heidän väliseensä suhteeseen, vaan Mimin mahdottomaan elämäntilanteeseen, johon suhde Mariian tuo lohtua.

”Mä pelastan sut”, Maria sanoo. ”Sitä sä et voi tehdä”, vastaa Mimi. Ja katsoja tietää sen koko ajan.