Roskapuiden hakemisesta
Äiti soittaa minulle Norjaan myöhään perjantai-iltana. Luulen, että hänellä on joku hätä, joten vastaan, vaikka olen kiireinen. Äidin asia ei […]
Blankface: Lapua 1976. 112 min. Ensi-ilta 1.9.2023. K12.
Ohjaus Toni Kurkimäki, käsikirjoitus Tuukka Haapamäki ja Toni Kurkimäki, kuvaus Tero Saikkonen, leikkaus Tuukka Haapamäki, lavastussuunnittelu Ilona Lassila, maskeeraussuunnittelu Terhi Väänänen, pukusuunnittelu Elina Vättö, sävellys Joona Vainionkulma.
Rooleissa Linnea Leino, Konsta Laakso, Hannu-Pekka Björkman, Leo Sjöman.
Suomalaiseen esikoisohjauksen kaanoniin paukahtaa mainio historiallinen kuvaus, kun Toni Kurkimäki (1978) ohjaa kotikonnuiltaan näytteeksi Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen. Kokoillan debyytiksi teos on eksplosiivinen perhesuhdedraama.
Jo alkuminuuteiltaan raina vakuuttaa. Lieskat talvisessa maisemassa ovat tylyä kolmiväridraamaa puna-kelta-mustamaisemineen. Kuvaaja Tero Saikkosen kameratyöskentely on vanhakantaista hitaudessaan ja maalailussaan, semminkin Tuukka Haapamäen editointi tekee oikeutta kameratyöskentelylle.
Tarinankerronta on notkeaa. Vie eteenpäin rivakasti, eikä ruuti ehdi kastua missään vaiheessa. Juonenpaljastuksena voin kertoa, että patruunatehdas räjähtää, mutta siihen tragediaan päästään vasta loppusegmentissä. Keskiössä on ihmisläheisesti kerrottu perhedraama, joka ohjaaja Kurkimäen ja käsikirjoittajapari Tuukka Haapamäen hyppysissä on kuin luoti: vinha, vaarallinen ja altis vahingoittamaan katsojansa tunnemaailmaa.
Päähenkilökaksikko Linnea Leino ja Konsta Laakso ovat mukavan tuoreita kasvoja valkokankaalle. Heidän keskinäinen kemiansa on karismaattista, ilmeikästä ja ajoitukseltaan liipasinherkkää.
Kehun ansaitsee teoksen kielellisyys. Murteellisuus ei horju, soljahtelee kokonäyttelijäkunnaltaan särähtämättä.
Lavastus ansaitsee kehunsa myös. Eri sukupolvien huoneistot näyttävät ajankuvaa ja -ajatteluaan maalaustaiteineen ja kirjahyllyn sisältöineen. Huolellisesti tehty taustatyö ruttaantuu pelkästään muutamassa kummallisessa seikassa: esimerkiksi autokanta on vain ja ainoastaan 1970-luvulta liian uudenkarheaa, autot ovat kevätsäätä ajatellen aivan liian kiiltäviä ja vahattuja. Sairaalakohtauksissa on anakronismeja. Samoin ravintolamiljöön lasit ja istuimet eivät myöskään istahda ajankuvaan.
Taustakappaleita kuullaan harvoin. Poiminnoiltaan niillekin kiitosta, koska yksikään valittu kappale ei ole 1970-luvun Suomi-iskelmineen puhkikulutettua. Draamajaksoissa Joona Vainionkulman luoma äänimatto on välillä kliseistä vihlontaa ja jousinostatusta. Äänimassa olisi soundannut kyllä minimalistisempana. Sanarikkaalla ja prosodialtaan onnistuneella dialogilla olisi selvitty ilman jatkuvaa musiikillista ylidramatisointiakin.
Teollisuuspatruunana Hannu-Pekka Björkman ja sulhasehdokas Konsta Laakso kiperine, erilaisine isäkomplekseineen ovat käsikirjoittajakaksikolta vertaansa vailla juonellistamisessa. Tehdasyhteisön sivuroolit ovat naisvaltaisia, ilahduttavan kantavia ja pohojanmaalaisittain väkeviä.
Loppukohtauksessa tehdas räjähtää. Efekteineen muutama sekunti räjähtävyyttä on onnistunut taidonnäyte. Pyrotekniikka parikymmenminuuttisessa loimuaa, vaara ja epätietoisuus on ainaisesti läsnä. Viipyilevä lopetusjakso on taidokkaasti rakennettu. Romahtanut tehdasmiljöö on vaatinut lavastukselta pöljistyttävän paljon.
Mässäilemättä epätietoisuus tihentyy, kalmojakin yllättävän vähän. Maskeeraus on hurjaa, onnistunutta ja uskottavaa. Palomiesten työskentely harjaantunutta, paniikintunne ja pelko hienovaraisesti kuvitettua. Ihailtavaa, suorastaan kylmäävää.
Elokuvan lopputekstit loppuvat pressinäytöksessä kai kesken, vaikka muutama nykykappale soikin muutoin tyhjällä kankaalla. Kysyn mielessäni, mitä olivat kehumani iskelmät 1970-luvulta. Penään, miksi lopputekstit pilataan nykyajan heikoilla musiikkivalinnoilla. Tunnelma särkyy hetkeksi, mutta pääosassa onkin kytevästi poltettu draama.
Vaikkakin teoksen tapahtumat ovat fiktiivisiä, näemme elokuvateattereiden tarjonnassa harvoin enää tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia. Kassamagneetteja elämäkertaelokuvia lukuun ottamatta on suomalaisessa elokuvataiteessa enää harvassa. Tämä episodielokuva on kelvosti vaipoitettu. Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato.
Äiti soittaa minulle Norjaan myöhään perjantai-iltana. Luulen, että hänellä on joku hätä, joten vastaan, vaikka olen kiireinen. Äidin asia ei […]
Suomalaisen tieteiselokuvan nimessä pitää nykyisin mainita vesi. Arto Halosen uutuuden Jälkeemme vedenpaisumus arvioi laadukkaaksi ja tinkimättömäksi Matti A. Kemi.
”Tekeillä olevat leikkaukset vaarantavat myös tulevaisuuden arkistot. Jos ainoastaan kapitalistisen voitontavoittelun logiikkaa noudattava taide voi menestyä, menetämme niiden äänten riippumattomuuden, kriittisyyden ja monimuotoisuuden, joilla on jotain sanottavaa.”
Tämä teksti on Kiilan jäsenten yhdessä kirjoittama. Kiila haluaa osoittaa solidaarisuutta ja käydä vuoropuhelua muiden Suomen nykyihallitusta vastustavien tahojen kanssa.
Taiteen tekeminen metsässä ei aina ole sellaista, mitä sen kuvittelee olevan. Ainakin Porin kulttuurisäätö -kollektiivin odotukset rapisivat viime kesänä Paljakalla.
”Henkilödokumenttina kokonaisuus on eheä, antaa katsojalleen tilaa pohtia, eikä ole sensaatiohakuinen.” Matti A. Kemi arvioi Ari Matikaisen ohjaaman dokumenttielokuvan Tiedustelija.
Raahen Galleria Myötätuulessa syys-marraskuussa 2024 esitetty Minna Kangasmaan näyttely In Progress tekee havaintoja muutoksesta, materiaalisesta maailmasta, yhteydestä maahan, katoavaisuudesta ja ajasta.
”Vihreät niityt törmäyttää erilaisia vastakohtaisuuksia kuin hiukkaskiihdytin.” Mutta mitä Tenka Issakainen löysi tästä entisen kuurojen koulun kaksi kerrosta täyttävästä teoksesta?
”Kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen vihjeiden maailma kiehtoo, pakottaa etsimään merkityksettömiäkin huomioita, pitää valppaana”, Matti A. Kemi kirjoittaa elokuvasta Sebastian.
Reijo Valta katseli perinteistä poikkeavan kotimaisen ensi-iltaelokuvan Parvet Kuopiossa. Leffa esittää paljon kysymyksiä mutta ei anna vastauksia yhteenkään.
”Järvelinin jäsentäminen on tehokasta, lennokasta ja sisällöltään kuluneen skedetrukin kaltaisesti tärähtänyttä ja omalaatuista.” Matti A. Kemi kritisoi kuitenkin Pölykolan pientä fonttia ja tiheää taittoa.
”Kirjoittajakaksikko avaa näkökulman, jonka valossa läntinen historian tulkinta on arvottanut esimerkiksi juuri transatlanttisen orjuuden pelkäksi maailmanhistorian alaviitteeksi.” Juhani Rantala luki Orjuuden arvet.