Näin tullaan kirjailijaksi?
”Verevää, viehkeää ja rouhean rosoista”, tuumailee Risto Kormilainen Esko Karppasen romaanista Alkuromaani, jossa kirjailija luo ”itse asiassa monta romaania”.
Noin 5 500 ruutua liikaa sarjakuvaa valkokankaalla
Fingerpori. 85 min, K12. Ensi-ilta 16.10.2019.
Ohjaus Mikko Kouki; rooleissa Santtu Karvonen, Aku Hirviniemi, Jenni Kokander, Kari Väänänen, Pirjo Lonka ja Tom Petäjä
Ensikuvistaan lähtien Fingerpori antaa odottaa suuria. Miljöö on kuvattu ihanan seisahtuneeksi, interiöörit ovat yksityiskohdiltaan pikantteja, kekseliäitä ja kuudestilaukeavia. Aurinko paistaa, leikkaus etenee kuten strippi ja kaupungin sheriffillä on selkeä tehtävä. Mutta siihenpä tämä nostatus sitten jääkin, koska kaikki muu tuntuu menevän hukkaan ja muihin eläimiin. Hirtehinen huumori päättyy jo ennen kajoaan.
Mikko Koukin ohjaustyö ei kanna. Neliosaiseksi jaksotettu elokuva kertoo osissaan kaupunginjohtaja Aulis Homeliuksen tarinan, Krapula-Päivin sekä Allan Kurman sekoilut, Heimo Vesan avioliitto-ongelmat ja Rivo-Riitan surullisen hahmon sutkautukset. Fingerpori-sarjakuvasta väkisin päälleliimatut vitsit eivät missään vaiheessa toimi, eikä roolisuorituksiin ole jätetty mitään tilaisuutta loistaa. Kari Väänänenkin sattuu esittämään Kari Väänästä, jonka roolihahmon nimi sattumalta vain on kaupunginjohtaja/sheriffi Aulis Homelius.
Kertojaäänen johdattelema teos jää väkinäiseksi vitsiksi jo pelkästään käsikirjoituksen poikkoilullaan. Teos ei nivoudu: rytmillisesti se on kehänurkkauksissa notkumista ja jatkuvaa katsojan älykkyyden pakoilua. Neliosaisuus epilogineen toiminee vaikkapa näyttämöllä, mutta katsojalle kolmen stripin tarjoilun jälkeen jää käteen haukotuksia ja myötähäpeää. Kuvia kuvien perään, punch-linea päärynäpalloon ja muuta varjonyrkkeilyä ilman varsinaista kohdetta. Kuten hyvin rakennetun stripin, tätäkään ei soisi jatkuvan kolmannen erän jälkeen. Ehkä tyrmäystipoin tässä voisi ollakin jotain hassua.
Näemmä 2010-luvun lopulla on oikeutettua edelleen pilkata vammaisia, hurmaantua pikkutuhmasti fasismista ja höhötellä alkoholismille. Kaikki jarlamainen hoksaavuus, terävyys ja komiikan erkaantuminen konnotaatioissa hukkuu kömpelöön ylinäyttelemiseen. Ajoitus ei täsmää, strippien kuvasto ei kanna näyttelijöiden lävitse katsojalle. Eräs kanssakatsoja sen osuvasti totesikin: ”Tulee ikävä jopa Ere Kokkosta.”
Jotain valonpilkahdustakin elokuva rakentaa henkilöidensä ympärille. Ihmisellä on näymmä ikuinen ikävä toisen luo, sisäiskertomuksilla fantasiamaailmoissa onnelliset loput sekä Milonoffien veljeksistä joku (tällä kertaa Juho) osaa näytellä niin ärsyttävää, että sympatiaa heruu hienolle roolisuoritukselle ärsyttävänä roolihahmona.
Lavastajat, kuvauspaikkajärjestäjät ja rekvisitöörit ovat tehneet todella tyydyttävän työn ja heidän kättensä jälki kantaa. Oikein muuta siementä tästä ei käteen jääkään.
Pressinäytöksen kahdestakymmenestä katsojasta yksi nauroi ääneen muistaakseni kolmesti. Ehkä ensi-illassa hänen kaltaisensa katsoja löytää itselleen sielunkumppanin, jota tällainen masokismi hurmaa – ehkä jopa hiukan naurattaakin yhdessä. Muutoin elokuva jää historiaan auringon kajoon ratsastavana pettymyksenä.
Lapin lumoa
Pohjoinen kiinnostaa myös lapsilukijoita. Marjo Jääskä arvioi Kaltiolle kaksi Lappiin sijoittuvaa kauniisti kuvitettua teosta.
Helteen sulattamaa
Kesäkuun ”nuoriso-Kaltion” vastapainoksi tässä numerossa paneudutaan vahvasti jo edesmenneisiin pohjoisiin kulttuurihahmoihin: Reino Rinne, Tatu Vaaskivi, Reidar Särestöniemi. Bonuksena vielä itäsuomalainen […]
Kannessa: Maailmansirkus
Kansiteoksemme on mukana oululaisen taidegraafikon Antti Holman (s. 1942) laajassa, Oulun taidemuseon toisen kerroksen täyttävässä näyttelyssä, jonka avajaisia vietetään perjantaina […]
Vaellusmaisemista
Vaelluskertomukset olivat varsin suosittuja etenkin 1800-luvun romantiikan vuosina. Valmistelimme toissa vuonna Liederkreis–Oulujärvi-projektin yhdessä mezzosopraano Annemari Moilasen, pianisti Laura Heikkilän ja […]
Hemväntaritten kläpit
Joskus mie satun hunteeramhan ette 100 vuotta etheenpäin ehkä meän kartano oon täynä heinää ja puita. Sisälä tapetit oon kuivanu […]
”Suudelmat on rajut”
Yrjö Kaijärvi on noussut jälleen keskusteluihin Reidar Särestöniemen juhlavuoden myötä. Hänen tuotannostaan on kuitenkin puhuttu vain vähän. Esko Karppanen korjaa asiaa katsauksella Kaijärven runouteen.
Sijoittakaa nuoriin!
Oli vuosi 2009 kun nuoren bändeihin, taiteisiin ja kulttuuriin innostuneen Myllylahden tie vei Ouluun. Torniossa elämä oli vielä pyörinyt reenikämpillä […]
Tiedät löytäväsi sen, kun näet patjan maassa
Pitkien pöytien ääressä versoaa toivo. Tyhjentyneet rakennukset heräävät eloon ihmisten kokoontuessa yhteen: tehdashallin pihalle viritellään tuli, hylätyn päiväkodin kattoparruihin valot. […]
Oman tilan tarve
Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]
Taitheen vaphaat rajat –Meän Meän Sápmelaš Maa
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Sota, metsä, työ
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika velikultaa muistot
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Kannessa: Sinisimpukat
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Lunta ja trumppia Uumajan kirjallisuusfestivaaleilla
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kunniakaltiolaisen ja riettalinnun kulttuurikärhämän aatteellisilla juurilla
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
Uuvuttava Nälkävuosi kadottaa teränsä aistiärsykkeiden välkkeeseen
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
Runollinen ajankuva
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”