Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Jenni Räinä: Veden ajat – Matka läpi muuttuneen maiseman. 217 s. Like 2025.
Oululainen Jenni Räinä on aiemmissa teoksissaan esimerkiksi tutustunut sivukylien elämään ja kuvannut luonnossa liikkuvia naisia. Veden ajat -tietokirjan keskiössä ovat teoksen nimen mukaisesti vesi, maisema ja aika.
Teoksessa kuljetaan erilaisten vesien äärellä. Etsitään kadonneita lähteitä, surraan padottuja jokia ja kivistä perattuja koskia, käyskennellään purojen varsilla. Huomiota saavat myös kaukaiset, aikoja sitten väistyneet vedet. Muinaisrannan kiviröykkiöillä – hiidenkiukailla – kirjoittaja pohtii kuolemaa, hautaamista ja katoavaisuutta sekä kuvittelee kivikauden ihmisten elämää.
Hienosti tulee sidotuksi mukaan myös Räinän henkilökohtainen menetys, isän kuolema. Viittaukset isään, hänen kertomuksiinsa ja hänen kanssaan koettuihin hetkiin konkretisoivat oivallisesti ajan kulkua.
Teoksesta käy hyvin selväksi, miten luonnossa kaikki kietoutuu yhteen. Hakkuut esimerkiksi vaikuttavat pohjaveteen, ja turvamaiden ojitus on yhteydessä vesien tummumiseen. Yksi Räinän tapaamista asiantuntijoista, purotutkija Mari Annala muistuttaakin, että vedet ovat koko luonnon mittari. ”Jos vedet voivat hyvin, kaikki on hyvin.”
Läpileikkaavana ydinkysymyksenä tuntuu teoksessa olevan se, miten ihminen on saattanut luonnon ja samalla itsensä tähän jamaan, jossa nyt ollaan. Työkaluksi käsittämättömän käsittämiseen Räinä esittelee niin sanotun liukuvien perustasojen käsitteen, joka sopii erinomaisesti kuvaamaan hitaita muutoksia.
Kyse on siitä, että ihminen kasvaa pitämään normaalina tietynlaisia asiantiloja. Meistä esimerkiksi ”normaali metsä” on tasamittaista, nuorehkoa talousmetsää, sillä sitä olemme tottuneet näkemään. Jos ympärillä kasvaisi monimuotoista luonnonmetsää, se määrittäisi perustason.
Tottuminen ja sopeutuminen on tietysti ihmismielen ominaisuus. Yhtä aikaa vahvuus ja heikkous. Räinä mainitsee Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen, jossa havaittiin, että ihmiset tottuvat poikkeussäihin 2–8 vuoden aikana. Äkilliset järkytykset, niin sanotut ”opettavaiset hetket” saattavat hetkeksi innostaa muutokseen, mutta yleensä hetket menevät liian nopeasti ohi.
Lisää pysäyttävää pohdittavaa tulee vastaan Räinän haastatteleman pitkän linjan luonnonsuojelijan Mauri Huhtalan puheissa. Hän nostaa esiin Geologian tutkimuskeskuksen julkaiseman tutkimuksen, jonka mukaan maailman mineraalivarat ovat liian pienet, jotta ne riittäisivät fossiilittomaan energiaan pohjautuvan infrastruktuurin rakentamiseen. ”Mitä tekemistä vihreydellä ja kestävällä kehityksellä voi olla siirtymässä, joka perustuu valtavaan energian tuhlaukseen ja uusiutumattomien luonnonvarojen ryöstökäyttöön”, Huhtala miettii.
Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan. Suru ja haikeus, mutta toisaalta myös ymmärrys pöljiä ratkaisuja ja valintoja tekevää ihmiskuntaa kohtaan on voimakkaasti läsnä.
Lempeää, aavistuksen alakuloista tunnelmaa luovat teokseen myös valokuvat, jotka ovat pääosin Teija Soinin ottamia. Ensin kuvat tuntuivat mustavalkoisuudessaan jotenkin epämääräisiltä ja vaikeasti lähestyttäviltä, ja huomasin ikävöiväni värejä, vaikkapa purometsän rehevää vihreää tai alkutalven merenrannan hillittyjä sävyjä. Vähitellen aloin kuitenkin nähdä kuvissa yhteyttä tekstiin ja lopulta ajattomat, mustavalkoiset kuvat tuntuivatkin sopivan ajan kerroksellisuudesta, menneistä maisemista ja kadotetusta luonnosta kertovaan teokseen kerrassaan erinomaisesti.
Pidän myös siitä, että niissä parissa kuvassa, jossa ihminen ylipäänsä näkyy, hän sulautuu tyylikkäästi osaksi luontoa. Ehkä juuri mustavalkoisuus auttaa häivyttämään ihmishahmon ja häntä ympäröivän maiseman rajaa.
Veden ajat on teos, johon kannattaa uppoutua useammankin kerran. Lukijasta riippuu, mitkä yksityiskohdat nousevat milloinkin esiin, mutta varmaa on se, että joka kerralla kirjoittajan huolellisesti valitsemat sanat jäävät väreilemään mieleen pitkäksi aikaa.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
Kesäkuun kansiteos on Oulussa asuvan performanssitaiteilija Olga Prokhorovan ”Juoppo Joogaa”.
”The Blaster Masterin sukupolven mittaisen levytystauon jälkeen julkaistu Bring Me The Sun yllättää myönteisesti”, Eros Gomorralainen kirjoittaa oululaisyhtyeen uudesta pitkäsoitosta.
Mustarindan kesäohjelma kuvittelee uusia tapoja ymmärtää taiteen roolia kestävämmän matkailun kontekstissa.
”Poems, dance and songs help us balance all the traumas through hope.” Lölä Florina Vlasenko interviewed Iranian-born artist Shima Salehi.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.