Naapuripöydässä verkkosukkahousut hunnuttavat pohkeita, metallinkiiltävä luotivyö lepää lantiolla. Jossain selkiemme takana kajahtelee biljardi- ja snookerpallojen lohkeileva kolina ja vielä vähän aikaa kasarirokki.
On tiistai-ilta, kello juuri yli kahdeksan. Oululaisen Snooker Timen alakerrassa Kellarikollektiivin jokakuinen open mic -klubi on alkamaisillan. Katselen ympärilleni: melkein kaikki pöydät ovat varattuja, täynnäkin. Suurin edustus on pari- ja kolmikymppisillä, mutta myös keski-ikäisiä ja sitä vanhempia näkyy ripotellen siellä täällä.
”Mahtuuko tähän pöytään vielä istumaan?” useampikin kysyy.
Löyhästi vartin yli kahdeksan illan juontajat Laura Juntunen ja Sonja Kaisanlahti esittäytyvät ja perehdyttävät keltanokat klubin käytäntöihin. Sen jälkeen lavalle kävelee tämän illan kutsuvierasesiintyjä, spoken word -runoilija, ”Kainuusta kotoisin ja Kainuuseen aina palaava” Tiina Jokelainen.
Jokelainen alustaa esitystään kertomalla lavarunouden aina olleen hänelle luonteva itseilmaisukeino, jonka kautta käsitellä elämän solmuja, sekä ”terapiaa näinä aikoina, kun kukaan ei pääse terapiaan”. Hän kertoo haaveistaan perustaa lavarunoäänittämö tai -kustantamo ja ulottaa kutsun tulla juttelemaan illan aikana, jos ajatus resonoi jotain meistä paikallaolijoista.
Sitten Jokelainen aloittaa. Hän pudottelee huolella vuoleskeltuja riimejä, laskostaa tuntemuksiaan sanoihin, leikittelee taidokkaasti toistolla. Yhden runon hän lausuu ulkomuistista silmät kiinni, ja se runo jatkuu ja kun jossain vaiheessa havahdun ja käännyn katsomaan niin yhä hän lausuu, silmät kiinni. Teemat vaihtelevat ruumiista ja itselleen anteeksi antamisesta pitkän parisuhteen kroonistuneisiin särkyihin.
Jokelainen täyttää tilan läsnäolollaan, peittelee yleisön eräänlaisen mikroilmaston piiriin. Kukaan muu ei puhu, kukaan ei nouse lähteäkseen vessaan tai tiskille; ääni rahisee ihanasti mikkiin, kuvittelen sylkikarpalot ampaisemassa huulten välistä tiheään metalliverkkoon.
Nihkeissä kämmenissä eri puolilla tilaa sormet räpläävät sormuksia. Nikotiinipussit hakeutuvat suun limakalvojen lämpimään puristukseen.
Jokelaisen jälkeen on tauko, minkä jälkeen ”mikki on auki”, eli lavalle pääsee yksitellen jokainen, joka käy ilmoittamassa nimensä juontajien listaan. Sitten open mic alkaa. Ihmiset esittävät keskimäärin yhdestä neljään runoa. Jotkut ovat kokeneita ja eleissään samalla tavalla ammattimaisia kuin Jokelainen, jotkut ilmoittavat olevansa ensimmäistä kertaa lavalla. Joskus nuotti nousee lauseen lopussa, joskus jopa jokaisen sanan lopussa. Minua jännittää heidän puolestaan.
”Jos kysyisit rakastanko, niin haittaako, jos sanon joo?”
Yksi alustaa esitystään: ”Tästä voi tulla hyvä tai sitten ihan hirveä.”
Pentti kuulee nimeään kutsuttavan lavalle, mutta hakusessa onkin vasta Pertti. Hyväntuulisuus tuntuu vain kasvavan sekaannuksesta.
”Et pysty koskaan ymmärtämään sitä, millaisessa maailmassa elän.”
Aiheet vaihtelevat sydänsuruista, masennuksesta ja kuolemasta tähtitieteeseen ja yhteen vihaiseen koiraan nimeltä Musti. Hauskoille esityksille ja sutkauksille nauramme; jokaiselle taputamme vimmaisesti.
Yksi lavallaolija paljastaa esiintymisen jännittävän yhtä paljon kuin ensimmäinen karaokeveto selvänä vuosien päihteiden käytön jälkeen. Tunnelma on niin intiimi, että tuntuu petturuudelta kirjoittaa ihmisten sanomisia ja lausumisia julkaistavaksi – ja vielä nettiin. Haluan suojella niitä, pitää ne turvassa ulkomaailmassa vaanivilta kyynisiltä maailmanselittäjiltä.
Kotimatkalla sulattelen kokemusta. Päällimmäisenä kytee tunne sallivasta tilasta, jossa voi loputtomasti kehittää omaa taiteellista ilmaisuaan kokeilemalla ja muilta oppimalla. Esiintyjien tyyliskaala vaihtelikin päiväkirjamaisista raakileista hiottuihin kokonaisuuksiin ja performanssimaisiin eleisiin.
Itse runoista muistan vain vähän. Tulen pohtineeksi, sanoiko yksi esiintyjä tosiaan ”polttaa tunteet kuolioksi” – vaiko vaan ”kuoliaaksi”. Toisin kuin paperille painettu runo, näitä ei samalla tavalla saa mukaansa illan päätteeksi, ja on hankala tietää keneltä edes kysyä niistä – ainakin jos on yhtä huono kasvomuisti kuin minulla. Pitää tulla paikalle uudestaan ja toivoa, että sama runoilija esittää runon uudestaan.
Elävän runon nälkä
Seuraavalla viikolla tapaan Kellarikollektiivin muodostavat Juntusen ja Kaisanlahden. Pääsen kysymään heiltä lisää kollektiivin alkuperästä ja toiminnasta.
”Alun perin Katariina Sarja oli puhunut Snookerin Jupen kanssa, että tiistai-iltoihin kaivattaisiin sinne ohjelmaa. Katariinalla oli ollut idea open micistä. Samoihin aikoihin mä kirosin ja kaipailin Instagramissa Helsingin lavarunoklubeja. Katariinan kanssa sitten aloitettiin maaliskuussa 2022″, Juntunen avaa. Sonja Kaisanlahti astui puikkoihin Juntusen rinnalle vain seitsemän kuukautta myöhemmin, kun Sarja muutti toiselle paikkakunnalle. Erityisen omannäköiseltä klubi on kaksikon mielestä alkanut tuntua viime vuoden aikana.
Kellari open mic -klubien lisäksi Kellarikollektiivi järjestää muita runouteen liittyviä tapahtumia. Esimerkiksi toukokuussa 2023 he vetivät ravintola Tubassa Papru-klubin, jossa keskiössä oli runojen esittämisen lisäksi myös niiden kirjoittaminen sanataidetehtävien avulla.
Juntunen ja Kaisanlahti ovat itsekin esiintyviä runoilijoita. Kahdestaan esiintyminen on heistä erityisen palkitsevaa. ”Me ollaan silleen aika samanlaisia että ollaan molemmat aika arkoja ja jännittäjiä ja sekoillaan sanoissa”, Kaisanlahti paljastaa. ”Sitten kun esiinnytään yhdessä niin se onkin turvallista ja hauskaa.”
”Meidän ystävyys on jopa rakentunut sen taiteen tekemisen kautta”, Juntunen pohtii. He ovat tutustuneet toisiinsa ensimmäisten Kellari open micien aikana.
Runoilijoita kellari pullollaan
Alkuperäinen ajatus kuukausittaisesta lavarunoklubista on kantanut. Nyt maaliskuussa 2024 Kellari open mic juhlii kaksivuotistaivaltaan. Tapahtuman iltakohtainen kävijämäärä on vakiintunut 60–100 henkilön välille.
”Ollaan aina ihan ihmeissään, että onko täällä Oulussa tosiaan näin paljon runotyyppejä – eikä pelkästään katsojia vaan myös niitä, jotka itse kirjoittaa ja esiintyy”, Kaisanlahti naurahtaa.
Mistä moinen kuukausittainen joukkovaellus Snooker Timen kellariin sitten oikein johtuu? Ainakin siitä, ettei Oulussa ole pitkään aikaan ollut vakituista open mic -klubia; sellaisen olemassaolo koetaan raikkaana. ”Se palaute, mitä me ollaan kävijöiltä saatu, on, että ihmiset on siellä tutustuneet toisiinsa, ja siten sinne on kehkeytynyt yhteisö”, Juntunen kertoo.
Lavarunous vaikuttaa myös olevan monille kiehtova ja jopa koukuttava laji: ”Se on hyvin erityinen tilanne ja tapa ilmaista itseä. Kaikki, jotka ovat siihen ryhtyneet, tietävät minkälainen tila se on, se on hyvin vapauttavaa ja siinä tulee kuulluksi ainutlaatuisella tavalla”, Kaisanlahti toteaa.
Kaisanlahti ja Juntunen ovat myös huomanneet, että joissain kävijöissä klubit ovat käynnistäneet oman kirjoittamisen ja sen esittämisen luovan prosessin: useina kuukausina katsomossa istunut käykin sitten jollain kerralla ilmoittamassa nimensä esiintyjäjonoon.
Lavarunoudelle ominaista onkin perinteisen tekijän ja kokijan välisen rajan hälventäminen. Kuten kriitikko Maaria Ylikangas kirjoittaa, siinä ”yleisö on osa yhteisöä, sillä on rooli tekijyydessä eri tavoin kuin perinteisessä instituutioissa”.1
”Ne on hauskoja ne sellaiset illat, joissa joku esittää tekstinsä ja seuraava esittäjä tarttuu siihen mitä se edellinen on sanonut. Joku saattaa varata uuden vuoron, että voi käydä vuoropuhelua jonkun toisen esityksen kanssa”, Juntunen sanoo. ”Tuntuu, että se yhteisö on usein paremmin perillä siitä, kuka on sanonut mitäkin, kuin me Lauran kanssa”, Kaisanlahti jatkaa.
Lisäksi klubin ilmapiiri on kaikkia kannustava ja riskinottoja salliva – oli kyse sitten taiteellisesti kunnianhimoisesta tekijästä tai ensimmäistä kertaa lavalle uskaltautujasta. ”Kyllä siinä on paljon sellaista myötäelämistä”, Juntunen toteaa.
Muistelen viime tiistain kannustuksia mylvivää laumaa, sanojen välissä hievahtamatta istuvaa otusta.
Entä jos tulisikin kuulluksi?
Kun kyselen tutuilta kommentteja Kellari open micistä, useampi mainitsee yhdeksi ilahduttavimmista seikoista sen, että tapahtuman ovat löytäneet myös nuoret aikuiset. Viime klubilla eräs saman pöydän ääressä istunut kertoi, että kuuntelee mieluummin näitä nuoria kuin erään toisen runoklubin keski-ikäisiä rokkiukkoja. Mitenhän kuvailisin kyseistä henkilöä? Sellainen… keski-ikäinen rokkiukko?
Juntunen kertoo etenkin juuri nuorten esittävän klubeilla tosi henkilökohtaisia tekstejä. ”Tilanne on heille tosi voimaannuttava. Tuntuu, että heillä on korostunut tarve tulla kuulluksi.”
Mieleeni palaa Tiina Jokelaisen ajatus lavarunoudesta terapiana ”näinä aikoina, kun kukaan ei pääse terapiaan”. Psykoterapian saajien määrä on Suomessa yli viisinkertaistunut sitten vuoden 2011.2 Kysyntää on kuitenkin vielä paljon enemmän, ja moni jää ilman tarvitsemaansa apua. Nuorten ja kaikkien muidenkin mielenterveysongelmista kärsivien hätä on tosi, mutta ei Kelan kuntoutuspsykoterapia ihmeisiin pysty – se ei esimerkiksi korjaa rakenteellista epätasa-arvoa tai hillitse ilmastonmuutosta, jonka luoma eksistentiaalinen uhka aiheuttaa tutkitusti ahdistusta ja unettomuutta.3
Tilanteita, joissa kertoa omista ajatuksistaan omilla tavoillaan ja tulla silti arvostetuksi, on yhteiskunnassamme tarjolla vähän. Lisäksi vaikuttaa siltä, että miellämme sellaisiksi ensisijaisesti juuri terapiasuhteet. Voisiko se, mitä moni kipeästi kaipaa, löytyä juuri lavarunouden kaltaisen yhteisön ja kollektiivisen hengenravinnon piiristä?
Työtä kotikaupungin eteen
Kellari open micin ansiosta oululaiset ovat jo kahden vuoden ajan päässeet maksutta todistamaan Suomen taidokkaimpia lavarunoilijoita. Aura Nurmen, Susinukke Kosolan ja Elsa Töllin kaltaisten pitkän linjan tekijöiden kautta katsojalle hahmottuu lavarunouden moninainen tyyliskaala sekä lajille ominainen taiteidenvälisyys.
Vierailevat tähdet inspiroivat Juntusta ja Kaisanlahtea, mutta heidän kutsumisellaan Ouluun on myös muita funktioita: ”On tärkeää kellarikävijöille, että niiden esiintyjien kautta me tullaan osaksi sellaista suomenkokosta lavarunokulttuuria. Että me ei vaan täällä piilossa tehdä juttuja jossain kellarissa!” Kaisanlahti naurahtaa.
Lavarunous on ”välittömän yhteisöllisyyden laji, joka elää läsnäolossa”.4 Välitöntä yhteisöllisyyttä on hankala säilöä, joten on oleellista, että elävää runoutta rakastava pääsee nauttimaan siitä säännöllisin väliajoin.
Juntunen ja Kaisanlahti kokevat, että Kellari open micin kaltainen klubi olisi nuorempana edistänyt heidän viihtymistään Oulussa, vaikka epäilevätkin, ettei rohkeus silloin olisi vielä riittänyt lavalle asti. Nyt Kellarikollektiivi rikastuttaa kotikaupunkinsa kulttuurielämää juuri sellaisilla tapahtumilla, joita itse nuorempana janosi. ”Näkee sen innostuksen niiden tosi nuorten keskuudessa, kun ei tarvitsekaan ihan heti muuttaa Oulusta pois.”
Kellari open micin kaksivuotisklubi järjestetään ravintola Snooker Timessa 19.3.2024 klo 20 alkaen.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.
Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani […]
Met lähemä pikkuselle reisulle taas. Meän matka kulkee ajassa, paikasta paikhaan, ihmisistä ihmissiin. Ja mulla oon ollu kauvon aikaa hunteeringissa, […]
