Karvalakkeja ja Kemijoen lohi

”Lähemä suurela porukala Helsinkhin ja valtaama oikeusministeriön päiväksi tai kaheksi. Lähtijöitten häätyy varrautua yöpymhän oikeusministeriösä. Parin päivän evhät on syytä varata matkhan. Reishun lähethän sillä mielin, että takasin ei tulla ennenko joku selevä ratkasu Kemijoen kala-asihhoin on löytyny.”
– Eelis Laurinolli ravintola Kulta-Kurjessa Tervolassa syksyllä 19791

Uusien kotimaisten oopperaproduktioiden valmistuminen on harvinaista. Uuden Lappiin sijoittuvan ja Lapissa toteutettavan oopperan valmistuminen lienee vielä harvinaisempaa. Kemijoen kulttuurituki ry:n tuottama, Rovaniemellä Korundin konserttisalissa 1.9.2022 ensi-iltansa saanut Karvalakkiooppera teki siis historiaa monella tavalla. Jututin oopperan tuottajaa Olli Tiuraniemeä Rovaniemellä syksyllä 2022, kun oopperan esityskausi oli jo ohi sekä Lapissa että Helsingin Kansallisoopperassa, mihin esitys lähti turneelle.

Oopperan historiallinen konteksti on lyhyesti seuraava: vuonna 1979 toistakymmentä Kemijokivarren miestä, niin sanottu karvalakkilähetystö, matkusti junalla Helsinkiin ja oikeusministeriöön vaatimaan korvauksia Kemijoen vesistörakentamisen tuhoista; ikivanhan kalastuskulttuurin ja maiseman katoamisesta ja lopulta näiden vaikutuksista koko seudun ihmisten elämään ja identiteettiin. Karvalakkilähetystö vaati oikeuksia ja sai aikanaan paljon mediahuomiota. Varsinaiset korvaukset jäivät pieniksi, mutta matkasta muodostui lopulta enemmän symbolinen ja eheyttävä kokemus jokivartisille ihmisille.

Nyt tuo symbolinen matka sai taiteellisen muodon, kun Karvalakkilähetystöstä tehtiin ooppera.

Oopperan tuottajan ja primus motorin Olli Tiuraniemen mukaan oopperan tarina alkaa hänen kohdallaan tavallaan jo vuodesta 1952. Kyseisenä vuonna Olli Tiuraniemi itse syntyi, ja niihin aikoihin oli käynnissä myös voimakas Kemijoen voimalaitoksiin valjastaminen. Oopperan aihe on siis syvästi henkilökohtainen niin oopperan tuottajalle kuin edelleen lukuisille Kemijokivarren asukkaille.

Reino, entinen lohenkalastaja (baritoni Ville Rusanen). Kuva: Kaisa Sirén

Maiseman muutos ja elinkeinon katoaminen jättivät seudun ihmisiin syvät jäljet. Ennestään heillä oli jo kannettavanaan vasta päättyneen sodan avoimet haavat, ja jälleenrakennustyö poltetussa Lapissa oli täydessä vauhdissa. Maiseman, kodin ja ikiaikaisen elinkeinon myyminen halvalla vesivoiman tieltä tapahtui nykyajasta katsottaessa hurjaan aikaan. Tiuraniemi on tehnyt aihetta sivuavia teoksia jo ennen oopperaproduktiota: radiodokumentteja, romaanin ja näyttämödraamaa, joissa on pohtinut samoja teemoja.

– Koen eräällä tavalla, että oma elämäntehtäväni on ollut sanoittaa mitä on tapahtunut Kemijokivarressa sodan jälkeen. Olen halunnut löytää sanoja, joilla käsitellä ja selvittää omaa tarinaani.

Yhteistyössä Karvalakkioopperan dramaturgi Sami Parkkisen kanssa syntyi Rovaniemen kaupunginteatteriin jo vuonna 2007 Tiuraniemen romaaniin pohjautuva näyttämöteos Mustan joen syke, jossa oli kohtaus karvalakkilähetystöstä. Silloin todettiin, että aiheesta voisi kirjoittaa lisää.

Suuren oopperaproduktion tekeminen on kuitenkin hidasta työtä ja pelkästään rahoitusta työlle haettiin viitisen vuotta. Oopperan tuottamisen taustalle perustettiin Kemijoen kulttuurituki ry, joka hallinnoi hanketta. Ennen Karvalakkioopperaa yhdistys ehti tuottaa kaksi muuta näyttämöteosta ikään kuin lämmittelemään tulevaa oopperaa: Minä ja Manueela (2019) sekä Kaksi äitiä (2021). Karvalakkioopperan aihe siis muhi pitkään, ja väliin tullut pandemia ei ainakaan helpottanut massiivisen oopperan tuottamista.

Karvalakkiooppera ei halua kaivaa Kemijokivartisten vanhoja juoksuhautoja syvemmiksi vaan katsoa tulevaan ja kannustaa dialogeihin. Näin Tiuraniemi muotoilee oopperan ydinsanomaa sen esityskauden päätteeksi. Hyviksi esimerkeiksi dialogeista ja yhteistyöstä käy oopperan ensi-illan alla Rovaniemellä järjestetty seminaari ”Lappilaiset konfliktit – kohti ratkaisuja ja selviytymistä?”, jossa pohdittiin luonnonvaroihin, uskontoon ja menneisyyden haavoihin liittyviä konflikteja ja niiden ratkaisuja. Myös yhteistyö oppilaitosten kuten Lapin yliopiston kanssa oli oopperan taustaorganisaatiolle tärkeää. Ja jo ooppera itsessään taidemuotona vaatii valtavasti yhteistyötä kaikkien sen tekijöiden välillä. Yhdessä tulevaan katsominen onkin ehkä yksi teoksen kantava sanoma.

Karvalakkioopperaa pystyi katsomaan monella tavalla. Sitä saattoi seurata perinteisenä dokumenttiteatterin keinoja hyödyntävänä oopperana, joka käsitteli Lapin lähihistorian tapahtumia. Toisaalta oopperassa saattoi hahmottaa myös koko sodan jälkeisen Suomen tarinaa. Tässä asetelmassa ooppera tarjoaa näkökulman, jossa lopulta on vastakkain vain suuri valta ja pieni ihminen.

Piija (sopraano Hanna Rantala). Kuva: Kaisa Sirén

Tiuraniemi muistuttaa, että Karvalakkiooppera on lopulta omalakinen taideteos, vaikka se pohjaakin historian todellisiin tapahtumiin ja todellisiin ihmisiin. Oopperan keskushenkilöiden Eevin ja Reinon esikuviksi Tiuraniemi mainitsee omat vanhempansa. Päähenkilöiden parisuhteeseen ja elämän kipuiluun keskittyvä juoni saa moneen suuntaan avautuvia allegorisia piirteitä Piija-nimisen mystisen hahmon kautta, mutta toisaalta se esittelee historian henkilöitä, karvalakkilähetystön miehiä ja Helsingin herroja. Varsinkin aikalaispoliitikot saavat kylmää kyytiä, kun ministerit Väyrynen, Taxell ja Virolainen esitetään joka suuntaan pokkuroivina ballerinoina tutuhameissa ja Kekkonen kalsareissa vollottavana johtajana. Perinteisen materiaalisen skenografian sijaan oopperan lavastuksessa nähtiin muun muassa arkistomateriaaleista koostettua videokuvaa karvalakkilähetystöstä.

Oopperan ydinkaarti muodostui lopulta pitkälti pohjoissuomalaisesta osaamisesta, kun säveltäjä Tapio Tuomela tarttui Sami Parkkisen librettoon Heikki Huttu-Hiltusen ja Otso Pakarisen huolehtiessa videotyöstä sekä Jukka Huitilan valosuunnittelusta. Pukusuunnittelun toteuttivat Lapin yliopiston muodin ja tekstiilitaiteen koulutusohjelman opiskelijat. Oopperan ohjaajaksi lupautui Espoon kaupunginteatterin johtaja Erik Söderblom ja solistikaartiin lukeutuivat esimerkiksi Ville Rusanen, Mari Palo ja Hanna Rantala. Ensiluokkainen Lapin kamariorkesteri John Strorgårdsin johdolla sekä palkittu Kaari-ensemble Saara Aittakumpu johtajanaan pitivät oopperan musiikillisesti korkeatasoisena.

Loputtomalta tuntuneen pandemian jälkeen lappilaisia koskettavan historiallisen aiheen esittäminen oopperan muodossa veti salit täyteen yleisöä sekä Rovaniemellä että Helsingissä. Kun ooppera matkusti Rovaniemen näytösten jälkeen Helsinkiin, voitiin kenties leikkiä ajatuksella, että Karvalakkilähetystö matkusti jälleen pohjoisesta etelään; tällä kertaa tekemään kulttuuriteon pääkaupunkiseudun väelle. Ooppera sai lopulta kaikkiaan kuusi esitystä. Se on useita vuosia valmistellulle, suurelle teokselle aivan liian vähän. Nyt Karvalakkiooppera on dokumentoitu Kansallisoopperan Alminsalin näytöksissä, ja sen toivotaan jatkavan elämäänsä myös tulevaisuudessa.

Toivon mukaan tämä teos myös onnistuu omalta osaltaan avaamaan tulevaisuuden dialogeja, ideoita ja visioita, ovatpa ne sitten taiteellisia tai poliittisia. Dialogit ja yhdessä tekeminen kun tuntuvat olevan monen hyvän alku.

1 https://karvalakkiooppera.fi/karvalakkiooppera/karvalakkilahetysto/ Tekstin stilisointi murteelle Eero Yliniemi. Lähde: Jaakko Ylitalo: Karvalakkimiehet ja muita kertomuksia matkan varrelta (Nordbooks 2019).

Kaltio – Pääkirjoitus

Keksittyä taidetta

Pääkirjoitus 2-3/2024

”Tunnelma avajaisissa poikkesi mukavasti siitä, mihin olen tottunut. Ehkä satun vain aina perinteisempiin avajaisiin, missä ammattitaiteilijat esittelevät työtään viinimukin säestyksellä.” Päätoimittajakin katselee tällä kertaa taidetta.

Kannessa: Vulnerability

Kannessa 2-3/2024

Noora Ylipietin näyttely Vulnerability / Altistuneet on Kemin taidemuseon tämän vuoden kesänäyttely. Vampyyriä tavoitteleva kokonaisuus käsittää monumentaaliset tuhat erikseen nimeämätöntä […]