Bättre Folk – ahdistusta ja weltschmerziä Hailuodossa

Kuten me kaikki tiedämme: Hailuoto on suuri merestä kohoava hiekkakakku, ja sen pinnalla kasvaa lähinnä mäntyjä. Mäntyjen ja hiekan lisäksi saarella tavataan hirviä ja ihmisiä. Ihmisasutus juontaa juurensa keskiajalla saapuneisiin karjalaisiin. Tuota asutushistoriallista muistoa kunnioittaa Hailuodon ruotsinkielinen nimi Karlö. Hirvet lienevät saapuneen paikalle jo hieman karjalaisia aiemmin. Mutta mistä – sitä ei perimätieto meille kerro.

Hailuodossa vuodenkierto noudattaa tiettyä hyväksi havaittua kaavaa. Kesällä Hailuotoon saapuvat lomalaiset. Hirvet taas saapuvat talvella. Suurin osa lomailevista ihmisistä palaa mantereella viimeistään syksyllä. Hirvet taas ihastuvat saareen niin, että harvat niistä enää palaa mantereelle. Sitten ne ammutaan ja syödään.

Ihmisiä ei juurikaan ammuta. Eikä juuri koskaan syödä. Ja siksi he palaavatkin sinne vuosittain. Hailuodon ihmispopulaatio saavuttaa huippunsa heinäkuun toisena viikonloppuna, kun Bättre Folk houkuttelee musiikin ja kirjallisuuden ystävät saaren läntiseen kärkeen Marjaniemeen. Sinne vanhan majakan kupeeseen pystytetään festivaalialue, jonka ympärillä kohoaa autojen, asuntovaunujen ja telttojen suma.

Ja sinne minäkin suuntaan ensimmäisen kerran elämässäni, sillä olen kuullut Bättre folkista paljon. Enimmäkseen hyvää.

Hankittuani akkreditoinnin ja jonotettua aikani astun sisään festivaalialueelle metalliaitojen rajaamalle – metalliaidat kun ovat jokaisen maksullisen ulkoilmatapahtuman sine qua non – asfalttiselle, horsmaa ja rantakoivua kasvavalle niemenkärjelle. Asetun jonoon olutteltan eteen. Siinä minulla on hetki aikaa hämmästellä vaahtoavaa merta ja kirkasta taivasta, ennen kuin oluttölkki ilmestyy kouraani. Asetun pöytään sopivalle etäisyydelle lavasta. Se vaikuttaa lähes täydelliseltä paikalta seurata artisteja ja tehdä tarpeelliset havainnot festivaalireportaasia varten. Kun luon katseeni lavalla esiintyvään Litku Klemettiin, joka sillä hetkellä sattuu laulussaan kysymään ”kuka mä oon?”, niin juuri sillä samalla hetkellä pöytääni seilaa tukevan humalatilan saavuttanut vanhempi naisoletettu. Hetken olemustani silmäiltyään hän alkaa pommittaa minua kysymyksillään.

“Hei, saanko mä istua tähän?”

”Oletko miettinyt, että keitä me oikein ollaan?”

”Ja minne me ollaan menossa? Siis ihmiskuntana.”

”Ja miten ihmeessä sun mielestä tämä maailma pitäisi järjestää?”

Mumisen jotain mahdollisimman epämääräistä ja väistän naisen katsetta yrittäen samalla seurata Litkun esiintymistä. Ja ympärillä ihmiset taputtavat, mutta en pysty varmasti sanomaan että kenelle. Ja vaikka tuo sokraattisen metodin valinneen humalaisen leidin läsnäolo ei varsinaisesti miellytä minua, onnistuu hän silti sohimaan kysymyksillään tätä hyvän olon tunnelmaa – good vibes only – ja saa reportterinne kääntämään katseensa pintatasoa syvemmälle. Niinpä en voi enää väistää noita mieleeni tunkevia metafyysisiä kysymyksiä. Ei, vaikka kuinka haluaisinkin vain ”keskittyä keikkaan”. Ei, vaikka tiedän, ettei näillä kirjoituspalkkioilla ei ole mahdollista ratkoa samassa lehtijutussa elämän suuria kysymyksiä ja raportoida festivaalin tarjontaa. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Mutta mieltäni rauhoittaa, että näitä kysymyksiä pohtii jokainen artisti – omalla tavallaan. 

Niin kuin esimerkiksi nyt tuo lavalla heiluva Litku Klemetti nostalgisissa ja seepianvärisissä lauluissaan. Tai melankoliset Maustetytöt – eli ”Kryddsflickor” kuten lähes kuninkaallisella olemuksella siunattu juontaja Paavo J. Heinonen heitä rikkinäisellä kouluruotsillaan kutsuu. Bättre Folkhan on – kuten nimikin sen kertoo – ruotsinkielinen festivaali. Ja kun Maustetyttöjä kuuntelee tunnin, tajuaa että Maustetyttöjen laulujen minä jää jatkuvasti ilman ”kaljaa ja sua”. On vain poissaolon läsnäolo, tuon olotiloista haikein ja runollisin.

Mutta mitään varsinaista vastausta sydämen taakkaan eivät Maustetytöt meille tarjoile. Paitsi sen ilmeisimmän. Maustetyttöjen weltschmerzin leimaamassa (ja rumpukoneen rytmittämässä) tuotannossa vastaus elämän suuriin kysymyksiin kun on se tuttu ”kalja ja lääkkeet”.

Maustetytöt – Kryddsflickor.

Hoiperreltuani festivaalialuetta ristiin ja rastiin aikani törmään kovin erilaista ratkaisua tarjoavaan Elsa Tölliin, jonka poreilevan keimailevassa lavarunoudessa voi aistia vilpittömän riemun oman äänensä löytämisestä. Töllin omakustanteena julkaisema esikoisteos Fun Primavera onkin ennen kaikkea oodi riemulle. Töllin panos suomalaiseen nykyrunouteen voidaan kiteyttää sanaan ”fun”. Se on irrottelua, glitterin sävyttämää värikylläisyyttä. Tölli ei kaihda ottaa kantaa tai olla reteä tai lihallinen tai haluava tai elävä tai ristiriitainen. Kuten hänen villisti riuhtova runominänsä julistaa ”halusin vain pitää hauskaa – ja ajauduin ongelmiin”.

Tommi Liimatalle hauskanpitoa on ilmeisesti ottaa hieman pastorimainen tulokulma yleisöönsä ja asettaa peili heidän silmiensä eteen. Liimatta on sekä sisä- että ulkopuolinen. Eräänlainen Hermes. Hän liikkuu banaalin ja syvällisen välissä jokseenkin rajattoman tuntuisen yleissivistyksensä ohjaamana. Ja aina jokin yllättävä, jopa triviaalilta tuntuva ilmiö tuntuu herättävän Liimatassa uteliaisuuden. Ja hyvä että herättää, sillä tuohon yllättävään asiaan hän sitten kohdistaa jokseenkin analyyttisen vilpittömän katseensa, ja sukeltaa syvälle tuon ilmiön kulttuurisiin implikaatioihin ja sen historiallisiin kehityslinjoihin ruotien ne meille auki hieman narisevalla äänellään. Tällä kertaa homman jujuna on syvä kansakuntaamme jakava ilmiö ”ahdistuksen” ja ”ahistuksen” välillä. Liimatan kirjoissa Bättre folkin kävijät kuuluvat mitä ilmeisemmin ”ahdistuneisiin”.

Liimatan horinoissa – huolimatta siitä, ja ehkä juuri siksi, että ne ovat niin pitkälle kurottavia – on tiettyä suuren tarinan kertojan auraa. Yleisö nauraa välillä vapautuneesti, välillä kummastellen. Sitten Liimatta nappaa kitaransa ja esittää ”hetken laulun” juuri esittämistään ajatuksista. Tai siltä se kuulostaa. Se myös kuulostaa hetkittäin yllättävän paljon nuorelta Kari Peitsamolta.

Ja hetkeksi tuskanviitta nostetaan koronan leimaaman aikamme yltä. Lokit kiljuvat taivaalla. Leuto merituuli kutittelee niskaa.

Mutta mitä on kuolema?

Sen kysymyksen Aino Vähäpesola heittää vasten kuulijoidensa naamaa. Ja vaikka Kalifornia-Keke luo laitteillaan taidokkaat taustat, silti tuntuu hieman vaikealta konseptilta proosan lukeminen festivaaliyleisölle. Tätä toki harjoittaa useampikin kirjailijoista. Vilpitön toive teille kirjailijat: jotain muuta kuin puolivalmiiden romaanien lukemista festareilla, pliis. Joku yleisöstä toteaakin Vähäpesolan esityksen olevan hieman liikaa “radiokuunnelma”. Siltikin Vähäpesola saa raikuvat aplodit – hän on selvästi omiensa keskellä, heidän äänensä.

Ja yläpuolellamme taivaalta loistaa uskomaton kirkkaus. Ja minä mietin: ovatko artistit vain sivuosassa tässä festivaalinäytöksessä, jota me kukin itse näyttelemme? Ja vuorollaan lavalla esiintyvät niin raitapukuihin pukeutunut, syvää vilpittömyyttä ja lähes röyhkeää itsevarmuutta huokuva Vesta kuin geneerinen Pariisin Kevätkin. Ja Yona luottaa suuriin tunteisiin ja laulaa rakkaudesta. Ja Terhi Kokkonen lukee tarinaa teknobiitin päälle. En osaa sanoa siitä sen enempää. Kai se sitten toimii. Yleisöä on ainakin valtavasti.

Elsa Tölli.

Ja kaikkia esiintyjiä ei jaksa katsoa. Ihmisen vastaanottokyky kun on rajallinen. Ja kun Ruusut sitten alkavat soittaa, lähtee kuvaaja kohti kaljatelttaa. Minä taas päätän saunoa ja haastatella festivaalivieraita. Festareilla kun jokainen suljettu tila tuntuu synnyttävän hetkessä oman pienen yhteisönsä, eli lauman. Nopeasti kartoitetaan uuden tuttavuuden kotipaikkakunta ja se, tunnetaanko mahdollisesti joku yhteinen tuttava tai tiedetäänkö juuri tuosta juuri mainitusta paikkakunnasta jotain tai joku. Ja kosteus tiivistyy ikkunoihin. Ja löyly sihahtelee.

Ja sitten onkin aika vaihtaa paljun puolelle lillumaan suureen lihakeittoon. Siellä joukko festivaalivieraita siemailee viiniään. Ja taas uudestaan alkaa keskustelu siitä, että mistä sitä oikein ollaan ja monesko kerta tämä on kyseisillä festivaaleilla.

Johannes Ekholm ja työvälineen tuho.

Ja kun huomiokyky riittää taas artistien tarjonnan tarkempaan seurantaan, sitä päätyy kuuntelemaan, kun kirjailija Johannes Ekholm lukee inhorealistista kuvausta Marin ja Ernon webbikameran välityksellä tapahtuvista kinkyistä seksipuuhista. Luettuaan valikoidut pätkät Ekholm päättää esityksensä Jimi Hendrixin ja Pete Townsendin hengessä tuhoamalla läppärinsä. Ensiksi hän toki pukeutuu kertakäyttösadetakkiin ja suojalaseihin. Turvallisuus ennen kaikkea! Ämyreistä kaikuu Culture Clubin iki-ihana “Karma Chameleon”. Käsisirkkeli ulvoo ja kirjailijan työväline – jota hän hetkeä aiemmin on verrannut ojankaivajan lapioon – alkaa dekonstruktoitua silmiemme edessä.

Tämän kumipukuisen ”la petite mort” -spektaakkelin jälkeen Ekholm sytyttää tupakan. Yleisön tehtäväksi jää tehdä tulkinta. Jotainhan tälläkin halutaan sanoa.

Ja jossain toisaalla kaapuihin pukeutunut Uusi Fantasia jammaa villisti näyttäen urbaanien beduiinien avaruuslaivalta. Musiikissa on niin elokuvamaisia kohtauksia kuin galaksien välisiä maisemiakin.

Ja sitten se kaikkein viimeinen artisti Chisu ottaa yleisönsä keimaillen ja melodicaa luritellen. Yleisö tanssii. Ja aurinko laskee ja värjää horisontin punaiseksi. Veneet keinuvat laiturissa musiikin tahtiin, kun Chisu laulaa, ettei lupaa mitään ja että hänellä on yhä sama mieli, sama sydän – että hän on yhä sama nainen. Ja kesän huippu on saavutettu.

Eikä ole enää mitään sanottavaa. Ja kaikki on ”ihanaa”. Myös lokit ja tiirat.

Chisu.

Ihmiset huojuvat musiikin tahtiin. Ja kun Chisu ja bändi soittavat viimeisen sointunsa, lokit villiintyvät. Ja tämä on aina se kaikkein kiehtovin aika juhlissa, hetki täynnä mahdollisuuksia. Minne tästä? Ja kenen kanssa? Ja mitä sitten?

Parkkipaikalla jytää pakettiauton takakonttiin viritetty startup-disko. Järjestysmies poistaa paikalta hieman liian innokkaasti naisia koskettelevan setämiehen. Ilta on vielä nuori.

Tanssin muiden mukana, kunnes nousen toisen pakettiauton kyytiin. Se lähtee kohti jatkoja. Pakettiauton takaosa on jo täynnä paikallisia nuoria. Joku laulaa Elvistä, lopettaa kun ei muista enempää. Eräs hiljainen mies katselee havumetsää ja haaveilee Suomi-konepistoolista. Nainen avaa sivuoven ja oksentaa. Kaljaa annostellaan kylmälaukusta. Murre on leveää. ”Otakkonää kaljaa?”

Tähänkö tämä festivaali huipentuu? Tähänkö tämä reportaasi huipentuu?

Festivaalijuontaja.

Ja minä mietin, että mitä minä olen Hailuodosta löytänyt. Jotain olen tullut tänne etsimään. Mutta mitä?

Kivaa?

Kadotettua nuoruutta?

Hetken huumaa?

Yhteyttä muihin ihmisiin?

Vai kirjoittamaan vain lehtijuttua?

Ehkä kaikkia edellä mainittuja. Ja kuten me hyvin tiedämme: kysymyksillä on tapana jäädä vastaamatta.

Kaltio – Kolumni

Juokaamme suklaata!

Pullopostia 4/2021

Olen pyhittänyt kuluneen kesän lukemisen nautinnoille. Raivasin tilaa kaunokirjallisuudelle ja luin erityisesti kotimaisia esikoisteoksia, joiden lisäksi tartuin klassikoihin. Luin pitkin […]

Raw Flesh

Ajankohtaista 4/2021

Oululainen taidekollektiivi Kulttuuribingo esittelee kymmenvuotista toimintaansa juhlanäyttelyllä KATSO. Kaltion kanteen valitsimme näyttelyn taiteilijoista Laura Nevanperän teoksen ”Raw Flesh”. ”Työskentelyssä minulle […]