Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Liftileikki. Ensi-ilta 27.9.2019.
Teksti Milan Kundera, dramatisointi ja ohjaus Sini-Sisko Calamnius, näyttelijät Laura Ollanketo ja Tommi Saha.
Esitykset tuiralaisessa olohuoneessa. Lisänäytökset 30.11. klo 19, 1.12. klo 17 ja 4.12. klo 18; lippuvaraukset liftileikki@gmail.com.
Äärimmäisen intiimiksi teatteriksi sovellutettu Liftileikki-näytelmä perustuu Milan Kunderan samannimiseen novelliin kokoelmasta Naurettavien rakkauksien kirja (1982, suom. Kirsti Siraste). Näytelmän adaptaatio noudattelee häkellyttävän hyvin kunderamaista tekstirakennetta: kepein virkkein, mutta isoin huomioin. Suuri teksti ei kaipaa neliöitä näyttämöksi, mutta se vaatii näyttelijöiltään ilmeikkyyttä, rytmiikkaa sekä keskinäistä vetovoimaa flirttailakseen kymmenhenkisen yleisönsä hurmaansa.
Toistaiseksi nimeämätön teatterikollektiivi vilisee oululaisen teatteritaiteen suvereenia osaamista: ohjaaja Sini-Sisko Calamniusta (Akseli Klonk ym.) sekä näyttelijöitä Laura Ollanketoa (mm. Oulun ylioppilasteatteri) ja Tommi Sahaa (esim. TanssitEATteri Jumbo – Oulun tanssin reuna) yhdistää myös kokeellinen ryhmä Teatteri Airopik. Näyttelijöiden keskinäinen kemia toimii fyysisyyden lisäksi henkisellä tasolla. On ihailtavaa seurata, kun ajatus leikkaa keskinäisessä kilvoittelussa mitättömän kokoisella näyttämöllä eikä vastanäyttelijän karisma jätä kumpaakaan varjoonsa muutoin Milan Kunderan kerronnan kaltaisessa alistussuhteessa.
Alle kolmekymppisen miehen ja naisen automatka sekä myöhempi hotelliyö kattaa katsojilleen intensiivisen joskin lyhyen naivistisen romanssimaisen kuvauksen. Ihmisen haavoittuvaisuus, eläimelliset halut, järkeistämisen vaikeus ja ajatustasot nivoutuvat näytelmäversiossa kunderamaisen tarkasti punokseksi. Alun seesteinen ja idyllinen maisema vaihtaa muotojaan ja hämäryyttään.
Punktuaalisen, nasevan dialogin lisäksi sisäinen kerronta luo näytelmään hyvän vireen. Harvassa näytelmässä katsojat jätetään välillä seinien, sermien ja huoneiden taa. Harvassa näytelmässä mennään konkreettisesti vessaan, joskin vessanhuuhdontaa katsoja jää kaipaamaan. Onneksi lavuaariin valahtava vesi soljuu kuten näytelmä; sujuvasti suunnaten sinne, mitä kohti ollaankaan lopulta menossa.
Näyttelijöiden mattipellonpäämainen ilmehtiminen ja elekieli rakentaa muutoin äärimmilleen niukaksi jäävässä tilassa kireän kielen, joka saa tekstin resonoimaan. Puolen tunnin tekstimassa on tarkoin rytmitetty tauoille ja harkituille virkkeille. Toisinaan liika hiljaisuus ja poissaolo herättää kysymykset: Tähänkö näytelmä lopulta päättyy? Tulisiko tämän hämmennyksen jälkeen taputtaa ja poistua muutoinkin alati kylmenevään syysiltaan?
Mutta juuri tällainen intensiivisyys ja intiimiys kantavat läpi näytelmän. Katsojaa tunnutaan vaativan syventymään draamaan enemmän – valpastumaan ja olemaan varpaillaan. Rytmiikkaa kantaa äärimmilleen pelkistetty lavatekniikka kekseliäine valaistusratkaisuineen ja taustalla jatkuvasti renkuttava, lopulta korvamadoksi muotoutuva Roberto Carlosin alkutahditus kappaleesta ”Amigo”.
Kunderamainen ihmisyyden taakka tekoineen ja ratkaisuineen jää novellimaisesti kaivelemaan, joskaan katsojaa se ei päästä lomailemaan edes näytöksen jälkeen. Lopun kaaosmainen, kasautuva jännitys saa hirttosilmukkamaisen otteen.
Tällaista intiimiä teatteritaidetta soisi tarjoiltavan jatkossakin, ja on silkkaa pettymystä, että näytöksistä toistaiseksi saavat nauttia vain harvat ja valitut kolmen sattumamaisen illan ajan. Aivan kuten liftari ei voi valita kuskiaan, ei katsojakaan voi valita näytelmässä istumapaikkaansa saati näytelmän seuraavaa tunnetasoa.
Toivottavasti joku mesenaatti tajuaa raottaa kulttuurirakoa enemmänkin kuin flirttailumielessä, tajuaa tilata näytöksiä lisää ja saada tämänkaltaiselle minimalismille lisää ”tilaa” Oulun kokoisessa kulttuurityhjiössä. Ainakin Kunderan novellitaide on parhaimmillaan pienenä vilauksena pimentyneessä länsituiralaisessa huoneistossa pimenevässä syksyssämme.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Go hearvás eamiálbmogiid musihkkafestivála Ijahis idja-vahkkoloahppa Anáris lea duogábealde, de olmmoš váillaha miela biebmun smiehttamuša das, maid Suoma beal Sámi ovtta dehálamos kulturdáhpáhusas beasaige vásihit.
Taiteen nopean toiminnan joukkojen monitaiteellinen projekti Soiva joki tapahtui samanaikaisesti Pyhäjokimelonnan kanssa 10.–14.6.2026. Lähtöpaikkana oli Pyhäjärvi ja matka jatkui jokivarren suurimpien asutuskeskusten eli Kärsämäen, Haapaveden ja Oulaisten kautta Pyhäjoen kuntaan, missä joki laskee lopulta mereen.
”Pohjoisen kulttuurissa on tapahtumassa kulttuuri-ilmastonmuutos. Se ei tarkoita vain sitä, että tapahtumia on enemmän tai että kulttuuri leviää uusille paikoille. Jotain perustavanlaatuisempaa on muuttumassa siinä, miten ajattelemme kulttuuria, sen tekemistä ja sitä, kuka siihen osallistuu.”
Jenny Kangasvuo ymmärtää Hanna Bergholmin uusinta elokuvaa Yön lapsi paremmin kuin Helsingin Sanomien kriitikko. Joten jos luet vain yhden elokuva-arvion, lue tämä.
Kiinnostavinta ”tekoälyssä” on ehkä se, miten se haastaa meidät pohtimaan myös ihmislajin biologisen älyn luonnetta. Runoilija Timo Salo yrittää ajatella, mitä laajat kielimallit saattavat kertoa meille kielellisyydestä yleisemmin.
Ymmärtävätkö ”tekoälyksi” kutsumamme suuret kielimallit aikaa – tai ylipäätään mitään? Tuomas Mujunen pohtii esseessään olemisen perusasioita myös ihmisälyn näkökulmista.
”Lavastuksen pikkuvioista huolimatta elokuvassa on kosolti onnistuneita yksityiskohtia.” Matti A. Kemi piti Aku Louhimiehen Lapin sodasta ehkä enemmän kuin odottikaan.
”Sen verran poikkeava Punainen peto on myös tyyliltään, että siitä jää pysyvä jälki 2000-luvun elokuvakaanoniin rohkeiden valintojensa johdosta”, hehkuttaa Matti A. Kemi lokakuun alussa teattereihin saapunutta leffaa.
Milka Luhtaniemi pohtii kolumnissaan yhteisöjen moneutta ja näiden moneuksien välistä liikkuvuutta.
Säämi taaiđâ lii ohtâ Kaltio 80 ive juhleive teemain. Taan numerist mij oovdânpyehtip vijđáht 2020-lovo säämi taiđuid já taiđârijd, kiäh tuáimih tavekaaloot kuávlust já meid aalmugijkoskâsávt.
Pleässjummuš lij vueʹss sääʹm jieʹlli kulttuurärbbvuõđâst. Jeeʹres puõlvvõõǥǥ lie ouddam pleässjummša jurddjid, vuõʹjjid da äärvaid. Määŋgpeällsaž pleässjemkulttuur pelkk muttsid sääʹmhistoriast, čeäppõõzzâst, õhttsažkååʹddest da politiikkâst.
Árbevirolaš duodji namuhuvvo čájáhusteavsttas sierra, muhto suddu lea ahte sámedáidaga ovddasta dušše okta seaidnái speadjalaston videoduodji. Jos árbevirolaš duodji bajiduvvo, […]
Čájáhusplakáhtii válljejuvvon duodji, Matti Aikio ”Nieida Girl” (2023) lea geađas govva sámi nieiddas gii viehká geahčči guvlui geaidnoráigge. Mas dieđán […]
Davvi ii goassige lean periferiija ”Sápmi ii goassige lean dušše meahcci”, dadjá Lappi eanagoddimusea arkeologa Jari-Matti Kuusela (HS 16.7.2025). Artihkkala […]
Dolin go ledjen nuorra, bargen freelance-doaimmaheaddjin ja isken vuovdit ságaid sápmelašvuođa birra mátta govvabláđiide ja fuomášin man nannosit rájálaš fáddá […]
In leat vel bargan guhká dáiddasuorggis, muhto lean jo máŋgii geargan vásihit dan, ahte oarjemáilmmi kulturbargit ja -organisašuvnnat háliidit ovttasbargat […]
Lean álgoálggus Durdnosis eret, muhto mu sohka lea hui máŋga sajis eret. Danin lean álot vásihan mátkkošteami ja fárrema eará […]
”Sinnemäen ote on pääasiassa ennen kaikkea informatiivinen, mutta hän ei aina karta sarkasmia tai malta olla itsekin menemättä muutamien vuosisadan takaisten kollegojensa tavoin henkilökohtaisuuksiin.” Eros Gomorralainen kritikoi Anssi Sinnemäen Kritiikkien kritiikkiä.