Liftileikki. Ensi-ilta 27.9.2019.
Teksti Milan Kundera, dramatisointi ja ohjaus Sini-Sisko Calamnius, näyttelijät Laura Ollanketo ja Tommi Saha.
Esitykset tuiralaisessa olohuoneessa. Lisänäytökset 30.11. klo 19, 1.12. klo 17 ja 4.12. klo 18; lippuvaraukset liftileikki@gmail.com.
Äärimmäisen intiimiksi teatteriksi sovellutettu Liftileikki-näytelmä perustuu Milan Kunderan samannimiseen novelliin kokoelmasta Naurettavien rakkauksien kirja (1982, suom. Kirsti Siraste). Näytelmän adaptaatio noudattelee häkellyttävän hyvin kunderamaista tekstirakennetta: kepein virkkein, mutta isoin huomioin. Suuri teksti ei kaipaa neliöitä näyttämöksi, mutta se vaatii näyttelijöiltään ilmeikkyyttä, rytmiikkaa sekä keskinäistä vetovoimaa flirttailakseen kymmenhenkisen yleisönsä hurmaansa.
Toistaiseksi nimeämätön teatterikollektiivi vilisee oululaisen teatteritaiteen suvereenia osaamista: ohjaaja Sini-Sisko Calamniusta (Akseli Klonk ym.) sekä näyttelijöitä Laura Ollanketoa (mm. Oulun ylioppilasteatteri) ja Tommi Sahaa (esim. TanssitEATteri Jumbo – Oulun tanssin reuna) yhdistää myös kokeellinen ryhmä Teatteri Airopik. Näyttelijöiden keskinäinen kemia toimii fyysisyyden lisäksi henkisellä tasolla. On ihailtavaa seurata, kun ajatus leikkaa keskinäisessä kilvoittelussa mitättömän kokoisella näyttämöllä eikä vastanäyttelijän karisma jätä kumpaakaan varjoonsa muutoin Milan Kunderan kerronnan kaltaisessa alistussuhteessa.
Alle kolmekymppisen miehen ja naisen automatka sekä myöhempi hotelliyö kattaa katsojilleen intensiivisen joskin lyhyen naivistisen romanssimaisen kuvauksen. Ihmisen haavoittuvaisuus, eläimelliset halut, järkeistämisen vaikeus ja ajatustasot nivoutuvat näytelmäversiossa kunderamaisen tarkasti punokseksi. Alun seesteinen ja idyllinen maisema vaihtaa muotojaan ja hämäryyttään.
Punktuaalisen, nasevan dialogin lisäksi sisäinen kerronta luo näytelmään hyvän vireen. Harvassa näytelmässä katsojat jätetään välillä seinien, sermien ja huoneiden taa. Harvassa näytelmässä mennään konkreettisesti vessaan, joskin vessanhuuhdontaa katsoja jää kaipaamaan. Onneksi lavuaariin valahtava vesi soljuu kuten näytelmä; sujuvasti suunnaten sinne, mitä kohti ollaankaan lopulta menossa.
Näyttelijöiden mattipellonpäämainen ilmehtiminen ja elekieli rakentaa muutoin äärimmilleen niukaksi jäävässä tilassa kireän kielen, joka saa tekstin resonoimaan. Puolen tunnin tekstimassa on tarkoin rytmitetty tauoille ja harkituille virkkeille. Toisinaan liika hiljaisuus ja poissaolo herättää kysymykset: Tähänkö näytelmä lopulta päättyy? Tulisiko tämän hämmennyksen jälkeen taputtaa ja poistua muutoinkin alati kylmenevään syysiltaan?
Mutta juuri tällainen intensiivisyys ja intiimiys kantavat läpi näytelmän. Katsojaa tunnutaan vaativan syventymään draamaan enemmän – valpastumaan ja olemaan varpaillaan. Rytmiikkaa kantaa äärimmilleen pelkistetty lavatekniikka kekseliäine valaistusratkaisuineen ja taustalla jatkuvasti renkuttava, lopulta korvamadoksi muotoutuva Roberto Carlosin alkutahditus kappaleesta ”Amigo”.
Kunderamainen ihmisyyden taakka tekoineen ja ratkaisuineen jää novellimaisesti kaivelemaan, joskaan katsojaa se ei päästä lomailemaan edes näytöksen jälkeen. Lopun kaaosmainen, kasautuva jännitys saa hirttosilmukkamaisen otteen.
Tällaista intiimiä teatteritaidetta soisi tarjoiltavan jatkossakin, ja on silkkaa pettymystä, että näytöksistä toistaiseksi saavat nauttia vain harvat ja valitut kolmen sattumamaisen illan ajan. Aivan kuten liftari ei voi valita kuskiaan, ei katsojakaan voi valita näytelmässä istumapaikkaansa saati näytelmän seuraavaa tunnetasoa.
Toivottavasti joku mesenaatti tajuaa raottaa kulttuurirakoa enemmänkin kuin flirttailumielessä, tajuaa tilata näytöksiä lisää ja saada tämänkaltaiselle minimalismille lisää ”tilaa” Oulun kokoisessa kulttuurityhjiössä. Ainakin Kunderan novellitaide on parhaimmillaan pienenä vilauksena pimentyneessä länsituiralaisessa huoneistossa pimenevässä syksyssämme.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Sápmelaš DJ:ide čuhcet ovdagáttut, mat buktet ovdan klubbakultuvrra čuolmmaid Sevdnjes latnja, seinniin, gáhtus ja muođuin šealgájit arvedávggi ivnnit. Lossa basso […]
Marja Helander lea okta beakkáneamos Sámi dáiddáriin sihke Suomas ja riikkaidgaskasaččat. Dán čavčča su filmmat leat mielde Muu ry galleriija joavkočájáhusas Čázevuložat […]
Sämikirjálâšvuođâst lii lamaš mielâkiddiivâš ihe, ko illá lii kiergânâm luuhâđ oovdeb kirje, ko čuávuvâš lii jo almostum. Tot lii uáli […]
Lyhyen urani aikana useat erilaiset valtaväestöön kuuluvat kulttuuritoimijat ovat pyytäneet minua yhteistyöhön siten, että olen voinut päätellä kiinnostuksen heränneen keskinkertaisen […]
”Koska vähemmistökielen kirjoitustaito on edelleen harvassa, olen ottanut enemmän vastuuta lehtikirjoitusten tuottamisesta ja niiden kielenhuollosta.” Marja-Liisa Olthuis on yliopistonlehtori ja kirjailija, mutta myös inarinsaamenkielisen Anarâš aavis -lehden toimittaja.
Sigga-Marja Magga pohti duodjin radikaalisuutta talvella 2024 Jouni S. Laitin näyttelyn avajaispuheessaan: ”Laiti pilaa yhteiskuntakritiikissään kauniin esineen”.
”Suomi ja Norja eivät ole kunnioittaneet Tenon tilanteessa saamelaisten itsemääräämisoikeutta, joka todetaan vuonna 2007 hyväksytyssä YK:n Alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevässä julistuksessa.” Saima Visti keskusteli Tenon lohitilanteesta Áslat Holmbergin kanssa.
”Karnevalistisen ja riehakkaan monologitulvan alle kätkeytyy havaintoja ympäröivästä sekä manifestoivaa ja voimaannuttavaa energiaa”, toteaa Matti A. Kemi Badwoman-ryhmän esityksestä Mopo – uusi kevät.
”En ole edelleenkään varma, mikä oli esityksen sanoma. Mitä opimme hullusta taistelutahdosta?” Eppu Meriö arvioi Puolangan Pessimistien kesän 2025 näytelmän Karvanoppamusikaali.
Toista kertaa syyskuussa 2025 järjestetty Pyhä Sana -festivaali esittelee sanataidetta ja musiikkia sekä keskustelee yhteiskunnallisista teemoista. Pentti Järvelin tutustui tapahtuman antiin.
”Websterin dokumentti ei luo sankaritarinoita, ei osoita syyttävää sormea. Ei saarnaa, ei tyrkytä.” Matti A. Kemi katseli Palavan maan.
”On olemassa vaihtoehtoisia tekemisen muotoja – on olemassa tila, jossa voin väittää katsojalle, että minä olen kuvassa metsästyksen haltijan turvaamana. […]
Saamelainen taide on yksi Kaltion 80-vuotisjuhlavuoden teemoista. Tässä numerossa esitellään laajasti 2020-luvun saamelaisia taiteita ja taiteilijoita, jotka toimivat pohjoiskalotin alueella […]
”Lauri-Matti Parppein esikoiselokuvassa törmäytetään klassisen musiikin jäykät säännöt ja avarat konserttisalit kokeellisen musiikin mielikuvituksellisuuteen, jota toteutetaan autotalleissa ja pienissä baareissa.” Jenny Kangasvuon arvioima Jossain on valo joka ei sammu saa juuri ensi-iltansa.
Vaikka sitä markkinoidaan Nauvoon sijoittuvana juhannusaiheisena draamana, jossa ”pilkahtelee huumori”, Elämä on juhla on pikemminkin tragediaa, josta on hankaluuksia löytää minkäänlaisia huumorin pilkahduksia. Matti A. Kemi arvioi leffan.
Katariina Lillqvist has been directing her new animation at Liminka Art School, where her script was also turned into a graphic novel in 2024. Lölä Vlasenko talked to Lillqvist and artist–teacher Tessa Astre about Roma history and creating art.
Lölä Florina Vlasenko sat down with four people of different backrounds to discuss Oulu Theatre’s play Perillä – Destination – الوصول إلى. The article is published in Finnish in print version of Kaltio.
Ján Skaličan stayed in Mustarinda artist residency in March 2025. He ruminates how the experience affected his state of mind. The Finnish translation tof the column is published in the printed Kaltio.
