Elina Sallinen: Kehät. 97 s. Poesia 2023.
.
Ajatus on laaja. Mutta kuten puutarhat usein,
se kasvaa kerros kerrokselta ja lopulta sen kehitys
luonnollistuu, on ymmärrettävää.
Näin jäsentää Poesialle esikoisteoksensa julkaissut Elina Sallinen (s. 1994). Paikkasidonnainen teos on sivumäärältään runsas mutta säkeisriveiltään vähäinen. Avoin runoteos on tasapainoinen, rauhallinen ja runouden muoto-opiltaan selkeä.
Teoksessa Sallinen käy puheviivoin keskustelua minä- ja hän-muotoisen kerronnan välillä. Sitatoinnin katkonaisuus luo puheelle tulkintalinjoja ja häivyttää juonellisuuden. Maalla on ”ankeaa”, kaupungissa pohditaan äänettömyyttä: ”Onko hän vaarassa / äänettömässä kaupungissa?” teos kysyy.
Teoksen linnut ja kissat, tähdistöt ja puustot luovat ihmisten taustalle vastakohtia, mutta toisaalta myös luonto on arvaamattomassa muutoksessa. Kokonainen liuska tiivistyy kolmella säkeistöllä:
Kohinaan sekoittuva västäräkki.
Äänimosaiikki,
jossa sävyt alkavat muistuttaa toisiaan,
västäräkki auton ääntä.
Mikä on todellista, kun ääniala pettää havaitsijaa?
Hiljaisuuden mitättömimmät,
kaikkein hiljaisin (äänetönnä).
Ääntä ja äänettömyyttä piirretään läpi teoksen. ”Toisilla ääntä vain harvakseltaan”, mainitaan kai ihmisistä, mutta ”autojen jarrut ja linnut (ehkä peipot) / alkavat jäljitellä samanlaista kirkasta ääntä.”
Tämän teoksen ansioksi on nostettava vanhakantainen, monimuotoinen flooran ja faunan kuvasto. Konnotaatiojuuristot sitovat henkilönsä harkittujen havaintojen kanvaaseihin. Sään ja luonnon mielikuvat ryhdittävät runollista maisemointia. Sisäinen liike on verkkaista. Niukat säerivit pakottavat sisäiskerronnassaan lukijansa mielleyhtymien kudokseen.
Yleisenä huomiona on todettava, että Poesian tuotannossa näkyy yhtäläisyyksiä myöhäismillenniaalien hätkähdyttävän samankaltaiseen runokieleen: nähtävästi vähäsanaisesta runoudesta on tullut uusi tendenssi suomenkieliseen runouteen; virkepohjainen runous on tullut jäädäkseen; välimerkkien säännöllinen hyödyntäminen on tehnyt havainnoista painokkaampia ja proosamaisempia. Kokeellisuus on toviksi väistynyt, teoksien keskimitta ylittää 80 liuskaa ja avoimet runoteokset ovat eheitä. Toisteisuus ja intertekstuaalisuus hiipuu.
Sallinen käyttää muotoilussaan säästeliäästi säkeistön sisäisiä sarkainvaihtoja. Taitossa kokeellisuuden vähäisyyden koen onnistuneeksi ratkaisuksi: stoalainen vire kantaa läpi teoksen ja antaa lukijalleen suodun tyyneyden. Poesian tuotannosta Riikka Simpuran Painottomuus sekä Petra Vallilan ehkä ammensivat esikoisteoksina samankaltaisesta minimalismista ja sanojen napakkuudesta.
Sallinen erottuu rauhallisilla, paikoin pysähdyksiin jäävillä fragmenteillaan. Hän käyttää kieltä rikkaasti aina sijamuotoja myöden – etenkin abessiivimuotoiset sanat ilahduttavat. Tehokas kielellistäminen tekee kummallisia liaaneja kirjan rivien väliin, silti juonellistaminen on sula mahdottomuus harvoissa säkeistöissä.
Kehät on mainio avaus. Sen tenho on muodoissa, nimensä mukaisessa pyöreydessä ja ehkäpä umpinaisuudessaan. Teoksen keskivaiheilla sivun mittainen pyörittely ehkä sen parhaiten tiivistääkin:
Puistossa aika on aseteltu kehämuotoon.
Ikään kuin yksi, litteä taso.
Ikään kuin vain yksi.
Mikä puuttuu, on yhä yltyvä spiraali.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.
Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani […]
Met lähemä pikkuselle reisulle taas. Meän matka kulkee ajassa, paikasta paikhaan, ihmisistä ihmissiin. Ja mulla oon ollu kauvon aikaa hunteeringissa, […]
