Kielet risthiin Tornionlaaksossa
Kaltion uusi kolumnisti aloittaa esittelemällä itsensä. Mie olen Meänmaassa asuva kirjailija ja runnoilija, Ruottin puolelta näen NATOn, elikkä Suomen – […]
Pentti Saarikoski: Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat. Toim. Tommi Liimatta. Otava 2019.
”Kauhistuttava tunne koko ajan, että minä en enää osaa kirjoittaa. En koe kirjoittamista tarpeelliseksi. Olen kuollut mies mutta jatkan olemassaoloa, ylösnousemususkon varassa.” Näin ahdistuneena Pentti Saarikoski (1937–1983) kirjoitti päiväkirjaansa kesäkuussa vuonna 1972. Hän yritti aloittaa muistelmien kirjoittamista Suomen Kuvalehteen mutta masentui jo yhden lauseen jälkeen. Tämä ja paljon muuta Saarikosken tunnoista selviää Tommi Liimatan toimittamasta Saarikosken Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjoista, jotka ajoittuvat kesäkuusta 1972 helmikuuhun 1975. Sen jälkeen hän jätti taakseen niin Helsingin kuin kotimaankin.
Saarikoski pohtii paljon kääntämisen problematiikkaa. Väliin se sujuu vaivatta, väliin vastahakoisesti. Toisaalta kääntäminen kirjoittamiseen verrattuna onnistuu paremmin, koska teksti on jo olemassa. Runojen kirjoittamista Saarikoski suunnittelee, mutta se on työlästä. Hän kuitenkin saa valmiiksi runokokoelman Alue (1973) sekä Eino Leino, legenda jo eläessään -runoelman (1974), josta tuli menestys. Kritiikit kautta linjan olivat myönteisiä. Päiväkirjassaan Saarikoski kertoo, kuinka vaikeaa Leino-kirjan tekeminen oli: ”Mutta en tiedä, miten minun olisi käynyt, jos Leino-kirja ei olisi valmistunut. Onnistuminen kirjailijana on minulle asia jonka rinnalla kaikki muu on toisarvoista.”
Tuolloin myös Saarikoski oli hyvin suosittu. Kansa piti hänestä ja luki myös hänen teoksiaan. Myös haastatteluja niin lehdissä kuin radiossakin oli paljon, esiintymispyyntöjä tuli satelemalla. Saarikosken itsetunto on kuitenkin koetuksella, vaikka hän tietää olevansa erinomainen – siis paras – kirjailija.
Avioliitto Tuula-Liinan kanssa on vielä voimissaan päiväkirjamerkintöjen alkaessa kesäkuussa 1972 mutta muuttuu koko ajan myrskyisemmäksi. Tilanteen sinetöi Tuula-Liinan suhde työtoveriin Pertti Jokiseen. Saarikoski kirjoittaa suhteesta rivien välissä mutta ei ota asiaa aktiivisesti puheeksi vaimonsa kanssa. Mustasukkaisuuden hän purkaa kirjoittamiseen, Eino Leino -kirjaan erityisesti. Juominen on päivittäistä, mutta silti Saarikoski jaksaa sekä kirjoittaa että kääntää hämmästyttävän paljon, kuudesta kahdeksaan tuntia päivässä.
Keravalle muutto ei osoittaudu hyväksi ratkaisuksi. Talon läheisestä luonnosta Saarikoski pitää, mutta muuten hän on työlääntynyt maalla asumiseen. Mutta kaikki muuttuu tammikuussa 1975, kun ruotsalainen toimittaja Mia Berner tulee Keravalle haastattelemaan Saarikoskea. Vierailu menee mallikaasti ja Berner ihastuu ”hellämieliseen barbaariin”. Eikä Saarikoskikaan saa Miaa pois mielestä, vaan päiväkirja päättyy lupaukseen lähteä Göterborgiin: ”Soitin Mialle Göteborgiin ja lupasin tulla heti kun se on mahdollista.” Ja niin hän meni, heti helmikuussa, ja samalla muutti pysyvästi Mian kanssa Tjörnin saarelle. Miasta tuli myös Saarikosken viimeinen vihitty vaimo 1975–1983.
Päiväkirjoissa kuten Saarikosken runoudessakin toteutuvat omat kokemukset, kirjallisuus ja ympäristö, missä teksti on kirjoitettu. Vaikka päiväkirjat ovat päivärytmiltään samojen asioiden toistoa, luomisen tuskaa ja parisuhteen ruotimista, on niillä kuitenkin kirjallisuushistoriallinen merkitys, joka avaa ulottuvuuksia Saarikosken ajatteluun ja tuotantoon. Kyllä tätä kulttuuriteoksi voi täydestä syystä luonnehtia.
Kaltion uusi kolumnisti aloittaa esittelemällä itsensä. Mie olen Meänmaassa asuva kirjailija ja runnoilija, Ruottin puolelta näen NATOn, elikkä Suomen – […]
Arttu Kurttila äänittää työkseen äänikirjoja, mutta itse hän ei niitä kuuntele. Kurttila avaa, mitä hyvä luenta vaatii ja mikä selittää äänikirjojen suosiota.
Jarno Kuosan teatterilavalle sovittama ja ohjaama Varjoja paratiisissa voitti Kaltion kriitikon puolelleen tanssiin ryöpsähtelevästä runsaudestaan huolimatta – tai sen ansiosta.
Myös Oulun teatteri tarttuu ruotsalaiseen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistiin. Ona Korpirannan tulkinnan Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -teoksesta arvioi Tenka Issakainen.
”Kirjailija onnistuu säilyttämään kerronnan imun läpi teoksen ja lukija odottaa jännittyneenä, mihin suuntaan kuvio lopulta kellahtaa.” Marjo Jääskä kirjoittaa Ella-Maria Nutin esikoisteoksesta.
”Taigan erottaa monista muista sukukansoja käsittelevistä teoksista sen huumori.” Jussi Moilanen arvioi Sanna Hukkasen sarjakuvateoksen.
”Mikrotason kulttuurinen traditio avautuu yleisellä tasolla panoraamaksi rajakarjalaisuudesta tuoden esiin tuoreita ja raikkaita näkökulmia erityisesti henkilöiden kautta.” Risto Kormilainen luki Tuula Puolukan uutuusteoksen.
Kaltio listasi Ruotsin Riksteaternin kevään kiertue-esitykset Norrbottenin ja Västerbottenin alueilla. Teatterimatkaa ei aina tarvitse tehdä pääkaupunkiin, lähempääkin voi löytää helmiä.
”Kauniston elämän kolhut sidotaan näppärällä käsikirjoittamisella nopeisiin ajallisiin siirtymiin.” Matti A. Kemi arvioi Badwoman-duon viimeisimmän esityksen En lähde täältä milloinkaan.
Miia Tervon toinen pitkä elokuva Ohjus ilahduttaa ajankuvallaan mutta ei ihan osu maaliinsa, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi kirjoittaa.
Matti A. Kemi kirjoittaa, että Tiina Lymin ohjaama Myrskyluodon Maija on ”epookiksi omaääninen adaptaatio”. Ensi-iltansa elokuva saa perjantaina 19.1.2024.
”Tarinakeitos porisee iloisesti viimeiseen kuvaan asti”, Aapo Kukko toteaa Teemu Nikin viimeisimmästä ensi-iltaelokuvasta Räkä ja Roiskis.