
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Susanna Virkki: Politiikan kuvat. 250 s. Avain 2019.
Tohtorikoulutettava Susanna Virkki julkaisi vuonna 2019 teoksen Politiikan kuvat. Turun yliopistossa median, musiikin ja taiteen tutkimukseen keskittynyt Virkki pyrkii kokoamaan suomalaisen vaaliehdokaskuvaston samojen kansien sisään. Teosta leimaa toimituksellisesti epätasapainoinen ja epäjohdonmukainen kokoelma kuvia. Mutta onpa teoksessa laadukkaita oivalluksiakin.
Kirjan esipuhe korostaa visuaalisen luku- ja kielitaidon merkitystä. Virkki onnistuu nimenomaan valitsemiensa kuvien analysoinnissa. Teoksen parasta antia on, kuinka tiivisti Virkki saa sanallistettua huomionsa. Sen sijaan hänen haastattelunsa osin ontuvat, eikä eheää kokonaisuutta täten synny.
Politiikan kuvat alkaa kattavalla läpileikkauksella suomalaiseen vaalihistoriaan ja -järjestelmään. Hiukan katkonaisesti etenevä historiaosuus käsittelee pintapuolisesti vaalijärjestelmän erikoisuudet valitsijayhteisöineen ja äänestysikärajoineen. Suomalainen vaaliehdokkaiden valokuvamarkkinointi on pöljistyttävän nuorta: käytännössä Virkki osoittaa, että vasta 1950–1960-lukujen vaihteessa poliittinen markkinointi alkaa kuvin.
Muutama anekdootti on maukas, ammattikuntien näkyvyyttä käsittelevät huomiot nasevia. Martta-puku on esimerkiksi tarkoituksella riisuttu ja arkinen, jotta tuloerot ja yhteiskuntaluokat eivät välity marttalaisille.
Kuvakulmat ovat enää harvoin alhaalta ylöspäin suunnattuja, ja nykyään ehdokkaat jopa hymyilevät. Vaalikuvastoihin ei enää oteta jälkeläisiä, sommitelmat ovat nykyään harmonisempia ja noudattavat uusien ehdokkaiden osalta samaa kaavaa: tekstiaines vasemmalla, ehdokkaan kuva oikealla. Ministerivastuussa olevat ehdokkaat kuvataan vielä 2000-luvullakin poikkeuksetta tumma puku päällä – tästä säännöstä ei poikennut edes muutoin ällistyttävän räikeitä kuvia nuorempana suosinut Paavo Arhinmäki.
Virkin teos on myös suomalaisen studiokuvauksen aikamatka, jossa fondin eli taustakankaan ja jäykän oloisen poseerauksen 1960-luku vaihtuu 2000-luvun vilkkaan värikylläiseen maisemaan. On hätkähdyttävä tajuta, että nykyisissä vaalikuvissa ei olla enää papinliperit kaulassa tai suikka päässä, on miellyttävää hoksata, että linssisumentimet ovat menneisyyttä ja että ehdokkailla on nykyään mahdollisuuksia vaikuttaa omaan markkinointiinsa ja brändätä vapaammin.
Eduskunnan arkiston läpikäyminen on ollut taatusti valtaisa ponnistus, josta on esittetävä nöyrä kiitos Virkin pitkäpinnaisuudelle. Kiitettävissä esimerkkivalinnoissa lyhyin kommentaarein puhuu ammattilaisen huomiointi valokuvaustekniikoista ja tyylivalinnoista. Sen sijaan puoluepoliittisesti ajatellen Kokoomus saa historiaosiossa liian suuren osan, haastatteluosuuksissa taas painotetaan liikaa vasemmistopuolueita ja Vihreitä.
Teoksen loppuosa koostuu konkaripoliitikkojen omista analyyseistä ja tarinoista vaalikuvistaan. Ääneen pääsevät muun muassa Tarjat Halonen ja Filatov, Carl Haglund, Riitta Uosukainen sekä Paavo Arhinmäki. Pintapuolisesti käsitellään myös Raimo Ilaskiven ja Sauli Niinistön vaalikuvia, mutta haastatteluja ei heiltä päästä lukemaan. Näiden kommenttien puute rikkoo räikeästi kokonaisuutta. Teos lienee valokuvaustaiteen saralla myös ainoa, jossa ei sorsita ammattilaisten silmissä epäonnistuneeksi tuomittua Sauli Niinistön toisen presidenttikauden luonnottomasti kuvakäsiteltyä muotokuvaa.
Valitettavasti kustannusyhtiö Avain ei ole saanut karsittua rönsyilevää teosta hallituksi kokonaisuudeksi. Haastattelutkin on tehty pääosin puhelimitse ja sähköpostilla. Sinuhe Wallinheimon niukkasanainen sähköpostihaastattelu on sanalla sanoen typerryttävä. Vielä kun ääneen päästetään Wallinheimon vaalimainontaan osallistunut pöyhkeilevä mainostoimisto, kyseessä on melkeinpä enemmän julkea piilomainonta kuin kriittisesti toimitettu haastattelu.
Konkaripolitiikot ovat tietoisia profiileistaan, ja he kertovat kuvistaan mutkattomasti. Heidän välittämänsä mielikuvat ovat tarkoin harkittuja. Päivi Räsänen on luottanut aviomiehensä harrastelijakuvaustaitoihin nuukuuden tähden, ja hänen huomionsa setvivät miksi.
Susanna Virkki lienee ahmaissut liian suuren kakun. Teos yrittää olla monipuolinen, mutta siitä puuttuu selkeä tehtävä. Visuaalisen lukutaidon ja kieliopin maukas maku vettyy, mutta toisaalta teos on onnistunut, kansantajuinen opetusteos profiilikuvauksen historiaan.
Häiritsevää on, että Virkki on edelleen aktiivinen toimija Porin Sosialidemokraateissa. Tätähän teos ei tietenkään mainitse, koska näköjään ammattitutkija ei osaa teoksessa positioida tai edes jäävätä itseään. Näinpä muutamaa haastattelua leimaa tuttavallisuus, joka jättää ikävän jälkimaun. Tulisipa teoksesta kriittinen editio, koska nyt jäädään puolitiehen.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.
”Onko dokumentilla lopulta tarvettakaan olla jotain sanomaa? Onko dokumentin tarkoitus antaa asennekasvatusta vaiko ajankuva eräästä asialleen omistautuneesta henkilöstä?” Matti A. Kemi katseli Ilveskuiskaajan.
”Jos dissidenttistä emigranttikirjallisuutta luet tälle vuodelle vain 200 sivun verran, annan rehdin suositukseni Šiškinin kepeähkön näköiselle, mutta valinnoiltaan raskaalle teokselle”, päättää Matti A. Kemi arvionsa.