Aikoinaan, kun Kiasman seinällä saamelaisia halventaneesta Grind-teoksesta nousi ansaittu kalabaliikki, Kiasman kokoelmaintendentti ilmoitti teoksen tulleen väärin ymmärretyksi ja opasti katsojia oikeaan tulkintaan. Näin ammattikorkeakoulupohjalta taiteellisten touhujen piiriin nousseena ihmettelin tätä maamme yhden ylhäisimmistä taide-instituutioista korkea-arvoisen edustajan taidekäsitystä: itse taiteilijana koen, että teoksen elämä jatkuu, kun annan sen pois käsistäni ja altistan kanssaihmisten tulkinnoille. Alitajunta useinkin lataa taideteokseen merkityksiä, jotka eivät avaudu päivätajunnalleni kuin ehkä vuosien päästä – jos silloinkaan.

Yksi mielenkiintoisimpia vaiheita taiteen tekemisessä on nimenomaan kuulla, miten kokijat ovat teokseni ymmärtäneet. Sama merkki voi kantaa eri ihmisille erilaisia merkityksiä, ja jos vähemmistön voimistamiseksi tarkoitettu teos tuntuisi vähemmistön edustajista itsestään loukkaavalta, pitäisin viestiäni erittäin epäonnistuneena. Ja epäonnistumisia ja väärinkäsityksiä – jos mitä – elämässä sattuu. Taideteoksen ei kuulukaan olla mikään sudoku tai sanaristikko, jolla on yksi oikea ratkaisu, vaan yritys kurkottaa kohti käsittämätöntä ollen parhaimmillaan kuin ikuisesti auki keriytyvä rulla ja loputtomiin suuntiin säteilevä kaleidoskooppi.

Voisimme pitää tätä Kiasman edustajan kommenttia tiukassa tilanteessa suusta lipsahtaneena sammakkona, ellei argumentti alkuvuodesta olisi jälleen loikannut ulos korkea-arvoisan kotimaisen instituution korkea-arvoisen edustajan korkea-arvoisesta suusta. Kun Yleisradion Suomineidot-dokumenttisarjaa virkeässä kansalaiskeskustelussa kummasteltiin, Ylen Luovat sisällöt ja media -yksikön vastaava toimittaja Ville Vilén tiesi some-seinällään ilmoittaa ohjelmaan kriitillisesti suhtautuvien joko kommentoivan ohjelmaa sitä katsomatta tai, jos olivatkin katsoneet, ainakin ymmärtäneen sen väärin. Vilén peräänkuulutti kansalaiskeskustelijoilta medialukutaitoa.

Myönnän, etten itse ole katsonut ohjelmaa, eikä se omalla katsomislistalla kovin korkealla olekaan. Katsoneiden kommentaarit eivät kuitenkaan ole olleet kovin mairittelevia, ja kun Vilén on jo paljastanut teoksen oikean sudoku-tulkinnan ja ilmoittanut muiden tulkintojen olevan vääriä, ei katsojalle taida jäädä paljoa oivallettavaa. Äärioikeistoa tarkemmin tuntevat katsojat ovat tunnistaneet Suomineidot-sarjasta valtavat määrät äärioikeistolaisia hahmoja ja symboleita, jotka itseni kaltaiselta aiheeseen perehtymättömältä katsojalta olisivat epäilemättä menneet ohi. Suurena kulttuurikeskustelujen ystävänä koen, että tälläkin kertaa teoksesta versoava keskustelu ja monenlaiset tulkinnat vaikuttavat mielenkiintoisemmilta kuin itse teos, mikä osaksi kokonaisteosta laskettaessa nostaa itse teoksenkin arvoa. Teoksia tehdessä ja kulttuurikeskusteluihin osallistuttaessa on syytä muistaa Remun viisaat sanat: ”Ain’t what you do is how you do.” Olennaisempaa, kuin mitä tehdään, on miten tehdään.

Koska Suomessa ei ole tapana, että vanhoja ajatustottumuksia uudelleentarkistettaisiin, en usko, että sudokistisesta teosluennasta tullaan johtavissa instituutioissamme irtaantumaan vielä vähään aikaan. Mutta todellisuuden maailmassa merkkien merkitysten ollessa moninaisia ja medialukutaidon mahdollistaessa monia tulkintoja kehottaisin sudokistisia instituutioita harmeilta välttyäkseen liittäämään teoksiinsa yhden oikeaoppisen luennan ohjeet. Yleisradion dokumenttien yhteydessä ja Kiasman teosten vieressä voitaisiin oikea ratkaisu suorasanaisesti ilmoittaa. Tai voitaisiinpa jopa itse teokset piilottaa katsojaa hämäämästä ja laittaa tilalle vain niiden oikea luenta: kirkastettuna se yksi viesti, jonka teos haluaa katsojalle kertoa.