Soitin sähköurakoitsijalle ja kerroin, että meillä käy paljon vieraita ja oikein kermaa vielä ovat. Paljon saisivat sitä kuuluisaa näkyvyyttä, kun kaikille ohimennen mainitsen kyseisen firman hoitaneen homman. Ei kiinnostunut, rahaa oli ahneuttaan vailla.

Samaistun Reilun taiteen manifestin esimerkkeihin. Minuun on ottanut yhteyttä iso festivaali, toiveena heillä oli suuren yleisön kanssa toteutettava teos. Aloitin heti suunnittelun, kunnes kävi ilmi, että taiteilijan palkaksi oli mietitty näkyvyyttä. Mietin, mihin sitä näkyvyyttä tarvitsen, kun minut osasivat jo löytää. Minulle on tarjouduttu maksamaan juomalipuilla. Olen myös saanut kritiikkiä siitä, etten ala suunnitella ja toteuttaa performanssia ilmaiseksi nuorille suunnattuun tapahtumaan. Ongelman ytimessä näissä tapauksissa on se, että he, jotka pyytävät työpanostani ilmaiseksi, saavat itse omasta työpanoksestaan palkkaa.

Ilmaista työtä riittää jo omaehtoisesti, koska kuvataiteilijan kulurakenne on valmiiksi päälaellaan. Meillä on ainutkertainen malli, jossa taiteilija maksaa gallerialle usein monta tuhatta euroa vuokraa. Galleriamaksuista luopumisen eteen on moni tehnyt hienoa ja pitkäjänteistä työtä. Jos joskus pääsisimme siihen, se olisi vasta nollatilanne. Taiteen tuottamisesta muille ei tarvitsisi enää maksaa, mutta ei siitä vielä saisi palkkaakaan.

Jokainen taiteenlaji taistelee omaa taisteluaan. Jokaisen muusikon, kirjailijan, näyttelijän, tanssijan, äänitaiteilijan tai kuvataiteilijan kulurakenne on erilainen, myös mahdolliset palkkiot. Yleisö – kuluttaja – voi miettiä kirjan ostaessaan, keikalle mennessään, galleriaan tai museoon astuessaan, maksanko tästä suoraan taiteilijalle, maksanko välillisesti, saanko tämän ilmaiseksi vai maksaako taiteilija itseasiassa elämykseni.

Kuulopuheiden varassa olen kasvanut ymmärtämään alaa ja olen onnellinen, että jotkin asiat ovat jääneet historiaan. Enää ei kuule, että Kuvaston jäsenyyden takia jokin näyttely jäisi pitämättä, joku pudotettaisiin julkaisusta pois tai että jonkun museon johtaja soittaisi nuorelle taiteilijalle kehottaen tätä eroamaan Kuvastosta näyttelymahdollisuuksiensa lisäämiseksi. Galleriamaksuja on saatu hieman pienemmiksi, näyttelykorvauksista on tehty valtakunnallisia linjauksia ja työllistymismahdollisuudet ovat lisääntyneet alan laajentuessa muun muassa sote-puolelle ja julkisen taiteen asiantuntijatehtäviin.

Alueellisen epätasa-arvon olen kuitenkin ymmärtänyt lisääntyneen. Rahoitus ja päätäntävalta on keskittynyt yhä enemmän pääkaupunkiseudulle. Taiteen edistämiskeskuksen alueellisten toimikuntien jakamat työskentelyapurahat ovat pisimmillään surkeat kuusi kuukautta. Monivuotiset, pitkäjänteiseen työskentelyyn kannustavat rahoitukset tulisi ehdottomasti saada alueille takaisin.

Omakohtaisesti osaan kommentoida Oulun kulttuuritilannetta vuodesta 2012 lähtien, jolloin muutin tänne. Olen kokenut, ettei täällä ole suljettuja ovia – vähintäänkin niistä pääsee koputtamalla sisään – ja keskustelulle on tilaa. Tekijät ja toimijat tuntevat pääsääntöisesti toisensa, se on pienemmän kaupungin suuri etu.

Taiteen edistämis­keskuksen alueellisten toimi­kuntien jakamat työskentely­apu­rahat ovat pisimmillään surkeat kuusi kuukautta.

Oulu tukee ammattitaiteilijoita pienillä työtila-avustuksilla ja yhteisöjä kumppanuussopimuksilla, työskentelyapurahat ovat olleet kuitenkin kiven alla. Kumppanuussopimukset ja esimerkiksi prosenttihankinnat ovat valtakunnallisesti merkittäviä tekoja. Kaukana ovat kuitenkin valitettavasti ne ajat, jolloin Oulu piirtyi Suomen kartalle merkittävänä taiteen hankkijana.

Alueelliseen epätasa-arvoon ja siten suoraan työllistymiseen liittyy myös eri asiantuntijavierailujen puute. On hienoa, että meitä täällä maakunnissa käydään jututtamassa eri organisaatioista. Kuitenkin tahot, jotka järjestävät kuraattori- tai asiantuntijatapaamisia, kehottavat meitä hakemaan heiltä apurahaa, jotta muutama saataisiin käymään myös alueellamme. Valtion taideteostoimikuntakin on ilmeisesti ennen vieraillut aktiivisesti näyttelyissä kattavasti koko Suomen alueella sen sijaan, että hankinnat tehtäisiin pääosin pääkaupungin teosvälitystapahtumista.

Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Paula Tuovinen kommentoi Ylelle alkusyksystä, että ”taiteilija voi tulla Suomessa toimeen lähinnä Uudellamaalla”. Taiken aluekumppanuuksien päivän striimauksesta poimin tällaisen Tuovisen lauseen: ”eivät kaikki taiteilijat välttämättä edes halua asua pääkaupunkiseudulla, mutta on välttämätöntä, jotta voi tulla toimeen.” Eriarvoisuus ei ole tuulesta temmattua taiteilijoiden jurnutusta.

Rakenteet viittaavat valitettavasti siihen, että taiteilijan on asuttava tai pidettävä näyttelyitä Helsingissä. Ongelma selvästi tiedostetaan, mutta mitä asialle tehdään? Puhuttaessa kulttuurin asemasta peruspalveluna kuntien tulisi miettiä, mitä ne vastaavat paikallisille ammattitaiteilijoille, jotka harkitsevat muuttoa etelään parempien rahoitusten perässä. Entä mitä vastataan yleisölle, jolta näitä peruspalveluja katoaa taiteilijoiden muuttaessa Helsinkiin ja vieden mukanaan myös alueen identiteettiä?

Ja ei, en pyytänyt sähköurakoitsijalta oikeasti ilmaista asennusta. Pyysin tarjousta koulutetulta ammattilaiselta ja maksoin laadusta rahalla.