Sitähän aina kuvittelee tekevänsä, kuten opettaa. Ajoittain kuitenkin huomaa todellisuuden ajaneen kuvitelmien ohitse.

Olen nimittäin alkanut havainnoida itsessäni erilaisia stressaantumisen ja uupumuksen merkkejä tai oireita. Minä, joka aina kerron itse valinneeni, mitä teen ja milloin teen, ja joka selittelen tuttaville ja kollegoille, miten pystyn levähtämään aina silloin, kun se tuntuu tarpeelliselta. Minä, joka olen itsekin uskonut osaavani höllentää.

Olen halunnut myös Kaltiossa kertoa, että ympäröivään maailmaan pitää suhtautua lempeästi ja vastaanottavasti, jotta mikään ylipäätään voisi muuttua, jotta mitään ylipäätään tapahtuisi. Olen peräänkuuluttanut avoimuutta ja antautumista.

Ja nyt yritän ottaa oppia näistä sanoistani. Tämän talven ja kevään mittaan olen useita kertoja pyydellyt anteeksi vastahakoisuuttani ja jopa tylyyttäni niin kokouksissa kuin yksityiskeskusteluissa. Olen tajunnut hätkähtäen jonkinlaisen ärtymyksen huokuvan kehostani ulos asti. Paljon useammin kuin muistelen aiemmin tapahtuneen.

Epäilen yhdeksi syyksi rutinoitumista, tekemisen vähittäistä muuttumista automaation kaltaiseksi toistoksi. Olen kuitenkin viimeisen vuosikymmenen tehnyt pitkälti samoja asioita vuodesta toiseen. Kaltionkin päätoimittajana täyteen tulee kesällä jo yhdeksän vuotta.

En toki halua lopettaa näitä tekemiäni asioita, etenkään Kaltiota. Täytyy tuulettaa omia tapoja jotenkin muuten.

Niinpä lähden lomalle. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Joulukuussa suunnittelin lehden aikataulun niin, että päätoimittaja voi olla pois toimistolta kuukauden, ja tein päätöksen matkustaa Iso-Britanniaan. Skotlantiin palaan nyt ensimmäistä kertaa opiskeluajan jälkeen.

Tällainen tunnustuslitania tuntuu jotenkin hölmöltä pääkirjoituksessa – ja vielä hölmömmältä tuntuu tuollainen metatason maininta – mutta jotenkin koen olevani velvollinen vastaamaan tekemisistäni Kaltion lukijoille. Koska ”loma” tuntuu siltä, kuin lintsaisi koulusta: kuin lukion matematiikantunnin sijaan menisi Wingeriin kahville. Ja juuri nyt, kun sen muotoilin noin – se tuntuu hemmetin hyvältä.

Tauko on selkeästi paikallaan. Ja paluulippukin on jo olemassa. Totta se on: lähden lomalle.

—

Maaliskuussa Kaltionkin tietoon tuli suuri menetys Pohjois-Suomen kulttuurielämälle: pitkäaikainen Pohjois-Pohjanmaan liiton kulttuurijohtaja, Kaltion entinen päätoimittaja ja Kaltio ry:n entinen puheenjohtaja, eläkkeellä väitöskirjansa painamista vaille valmiiksi saanut Tuure Holopainen oli menehtynyt. Tuure oli ensimmäinen ja oikeastaan ainoa vaihtoehto Kaltion 70-vuotisjuhlaseminaarin juontajaksi vuonna 2015, ensi vuoden 75-vuotisjuhliin täytyy nyt keksiä joku toinen nuo saappaat kunnialla täyttävä. Ei ihan helppo juttu.

Tulemme Tuuren muiston äärellä viettämään Kaltiossakin vielä useita hetkiä, myöhemmin tänä vuonna ja tulevinakin vuosina. Nyt tyydyn vain nostamaan kuvaannollisen maljan miehelle, joka kehitti, edisti ja teki pohjoispohjalaista kulttuuria loppuun asti.

Esimerkille!