Veli-Pekka Lehtola nousee tyvestä etsimään saamelaisten perusoikeuksia

Oulun yliopiston Giellagas-instituutin saamelaiskulttuurin emeritusprofessori on laajan tuotantonsa jatkoksi julkaissut 480 leipätekstisivua kattavan tutkimuksen saamelais–suomalaisista suhteista. Hän on ollut aiheen äärellä ennenkin. Nyt tarkastelukulma on hiukan muuttunut. Tämä on tilaustyö, osa Saamelaisten totuus- ja sovintokomission (2022–2025) toimintaa, raportista muokattu popularisoitu esitys. Motivaationa on tehdä pitkittäisleikkaus näihin suhteisiin, jotta ymmärtäisimme niiden kipupisteet mutta myös sen, miten saamelaiset ovat kautta aikojen sovittautuneet suomalaiseen yhteiskuntaan.

Lehtola on tunnettu sovinnollisena miehenä. Nytkin hän tasapainoilee äärimmäisyyksien välillä, joita on Saamenmaan näkeminen asuttaja- ja muun kolonialismin uhrina, ja toisaalta esittää saamelaiset täysin tasavertaisina muun väestön kanssa. Hän lausuu: ”On selvää, että mustavalkoiset asetelmat eivät avaa menneisyyden kipukohtia kovin syvällisesti.”

Tekijä virittele tarkasteluaan siltä näkökulmalta, että Suomen saamenpolitiikka on ollut näkymätöntä tai epäjohdonmukaista; toisin kuin Norjassa, jossa se oli pitkään assimiloivaa, Ruotsissa taas segregoivaa: ”Lappen skall vara lapp”. Kotimainen linja ilmenee etenkin koulutuspolitiikassa: saamen käyttöä opetuksessa ei koskaan ole suoranaisesti kielletty, mutta pitkät vuosikymmenet ei tehty mitään sen järjestämiseksi.

Keskeinen tekijä integraatiotendenssissä on ollut kieltemme sukulaisuus. Toisin kuin germaanisissa naapureissa lähtökohtana saamen epäämiseen opetuksessa ja viranomaisissa on, että saamelainen osaa suomea, enemmän tai vähemmän. Kolonialismi on näkymättömämpää kuin Skandinaviassa tai Grönlannissa. Suomalaiskolonialismin todistaminen on vaatinut usean saamelaispolven aktivistien etnopoliittista toimeliaisuutta.

Lehtola on nuukaan selvittänyt saamelaisten aseman historiamme eri vaiheissa hälventäen samalla väärinkäsityksiä. Esimerkiksi saamelaiset ovat ryhtyneet uudisasukkaiksi ja talokkaiksi luultua aiemmin ja enemmän, kun kauan vallitsi käsitys puolinomadisista porolöysäläisistä. Sen sijaan vanhan siitajärjestelmän todellisesta rakenteesta ei vieläkään ole täyttä selkoa. Pitkään vallitsi käsitys maiden yhteisomistuksesta, mikä saattoi olla perustana kruunun ottaessa haltuunsa kaikki ne lapinkylien maat, jotka eivät olleet yksityisiä.

Lapin lääni kärsi toisesta maailmansodasta muuta maata enemmän: lähes koko väestö evakuoitiin, ja kun Petsamo oli menetetty ja saksalaissota päättynyt, koltat asutettiin Inariin, mutta jälleenrakennus veti paljon vierasta väkeä töihin ja asuttamiseen. Ajanjakso poiki uuden ilmiön, saamelaisten yhteiskunnallisen heräämisen. Saamenystävien Lapin sivistysseuran rinnalle syntyi oma Sámi Litto, mikä ei kattanut koko kansaa. Ennen pitkää ukkoutunut liitto joutui vastakkain nuorempien kanssa. Sekä Oulun yliopiston saamelaisopiskelijoiden Lapin Paliskunta että Enontekiön porosaamelaisten Johtti Sabmelažžat alkoivat vastustaa Sámi Littoa. Lapin Sivistyseuran kanssa ei syntynyt ristiriitoja, koska saamelaisasioiden pitkän linjan ajajan Karl Nickulin kanssa ei voitu kiistellä. Hän on tehnyt Saamen eteen enemmän kuin kymmenen muuta yhteensä.

Radikaalit olivat ottaneet oppia suomalaisesta 60-lukulaisuudesta, uusvasemmistolaisista virtauksista, USA:n mustien ja intiaanien kansalaisoikeusliikkeistä. Näiden ensimmäinen yhteenliittymä oli Teänupakti (Tenonpahta), mikä julkaisi muutamia Šiella-albumeja. Jostain syystä Lehtola ei mainitse tätä militanttien järjestöä, kylläkin sen näkyvimmän nimen, Ailu Valkeapään. Sen sijaan mystinen ČSV-tunnus saa aukeamallisen tilaa. Vuodesta 1972 noussut tunnus, jota nykysaamelaisnuoret ovat herätelleet henkiin, on siitä mainio, että kaikki tulkinnat ovat oikeita, koska se ei merkitse mitään. Silloinen radikaali, nykyinen setätuomo Jouni Kitti ehdotti maanalaisen maahisjärjestön perustamista. Lehtola suhtautuu karttaen kaikenlaisiin radikaalinuoriin heidän aina löytäessään syyn ”hearrassa Helssegist”.

Kaikki suuryhteiskunnan ja maailman ilmiöt koskettavat Saamea, näin myös sukupolvikiistat taistelijoiden ja sovittautujien välillä. Radikaaleja oli aiemmassakin polvessa: Sami Litton aktiivi, sotilaspastori ja kirkkoherra Nilla Outakoski oli suorapuheisen kansallismielinen. Hän kehotti nuoria kalastajasaamelaisia liittymään Merimies-Unioniin, niin Saamen asiat järjestyvät. Niilo Wälläri oli entiselle merimiespastorille kova sana.

Näkyvin sukupolviero oli nuorten kyky ottaa taiteet ja media käyttöön. Tässä Saamenradio oli keskeinen: oli varmaan hyvä, että Valkeapään sijasta Sulo Aikio valittiin sen toimittajaksi. Radikaali Sulo tunkeutui valtaatekevien kammareihin ahdistaen heitä kysymyksillään kunnanvaltuustoissa tai saamelaisvaltuuskunnassa. Eli Esko-Juhani Tennilään ja Leif Salméniin olennoitunut revolverihaastattelutekniikka eli myös Saamenmaassa. Nykyään toimittajat päästävät herrat, narrit ja rouvat liian vähällä höpisemään omiaan.

Lehtola panee saamelaispolitiikan käännekohdaksi vuoden 1970, mikä on kiinnostavaa sikäli, että suomalaispolitiikassa se merkitsi 60-luvun toiveikkuuden katkeamista vennamolaistaantumukseen. Saamelaisliike eteni, suomalaispoliitikot, kuten Paavo Väyrynen ja Jouni Mykkänen tekivät saamelaismyönteisiä aloitteita, ja 1973 perustettiin sekä saamelaiskomitea että Saamelaisvaltuuskunta. Muuten sovitteleva valtuuskunta esitti poronhoitokysymysten yhteydessä, ettei se asiakirjojen puutteessa tunnustanut valtion omistusoikeutta maihin ja vesiin.

Saamen asia koki musertavan iskun 1974, kun Norjan Snåasen saamelaiskonferenssiin matkalla ollut pienkone katosi Bodøssa jäljettömiin vieden mukanaan neljä valtuuskunnan jäsentä. Lehtola esittää mahdollisena tuhon syynä NATOn sotaharjoituksiin liittyneen ohjusiskun.

Kaikki ja mikään ei muuttunut, kun valtuuskunnan korvasi nykyinen saamelaiskäräjät vuodesta 1996, ja sitä tuki vuodesta 1992 voimaan tullut saamen kielilaki. Mutta käräjien toimintaa haittasi pitkään äänioikeuteen suuntautunut vastaliike, mitä vaihtelevasti on kutsuttu lappalaisliikkeeksi, metsä- tai statuksettomiksi saamelaisiksi. Kirjavan porukan yhteispiirre oli kiistää käräjien edustavuus ja todistella maa- tai verokirjoista kauas menneisyyteen jonkun esivanhemman olleen saamelainen. Pontimena oli kuvitelma, että käräjät saavat alkaa jakaa valtion maita ja muita etuuksia. Petteri Orpon hallituksen harvoja myönteisiä saavutuksia on saamelaiskäräräjälain uudistaminen ehdottoman kieliperusteiseksi, jolloin erimuotoinen häirintä toivottavasti loppuu. Oireellista oli, että kaikki Lapin kansanedustajat olivat viime kesältä muutosta vastaan.

Veli-Pekka Lehtolan perusselvitys maamme tärkeimmästä etnisestä suhteesta on vaikuttava. Työn teettäneen komisssion nimen mukaisesti voi kysyä, kumpi on tärkeämpi, totuus menneisyydestä vai tulevaisuuden sovinto. Vastaus on ennen kaikkea saamelaisten kädessä.

Joitakin puumerkkejä kriitikko voi panna. Lehtola puhuu yhä Ruotsi-Suomesta, vaikka historiankirjoituksessa siitä on luovuttu, koska Ruotsin valtakunnan itäosalla ei ollut tasaveroista statusta emämaan kanssa. Ja Lehtola puhuu itäisestä maakunnasta, kun niitä oli useita, eri aikoina hiukan vaihdellen.