Liikuttava ja rosoinen, solidaarisuuteen ja unelmiin uskoa valava musikaali valloittaa Oulun Kaupunginteatterin lavan ja yleisön pitkän näytöstauon jälkeen.

Suurmusikaali Billy Elliot sai ensi-iltansa pitkän ja epävarman pandemiatilanteen jälkeen Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä viimein hiihtolomaviikon alussa. Musikaalin on ohjannut Heta Haanperä, ja sen koreografioista vastaavat Petri Kauppinen sekä steppiosuuksista Sini-Vuokko Ristolainen. Esityksen orkesteria johtaa Pasi Hiltunen.

Teatterin omien näyttelijöiden lisäksi mukana on ammattitanssijoita sekä kolmisenkymmentä lapsinäyttelijää ja -tanssijaa Oulun alueelta. Teoksen kaksoismiehityksen nimiroolissa vuorottelevat Aslak Kipinä ja Kimi Lumme. Oulun esitys on musikaalin neljäs teatterisovitus Suomessa.

Kyläläisiä yhdistävä lakkotaistelu

Musikaali sijoittuu 1980-luvun puoliväliin Pohjois-Englantilaiseen kaivoskylään, jossa rautarouva Margaret Thatcherin kaivosteollisuutta alas ajavat poliittiset päätökset ovat saaneet työläiset nousemaan barrikadeille taistelemaan toimeentulonsa puolesta. Lakko koskettaa myös paikallista Elliotin perhettä, jonka isä Jackie (Janne Raudaskoski) sekä vanhempi veli Tony (Juho Uusitalo) ovat molemmat lakkovartioon osallistuvia kaivostyöläisiä. Perheeseen kuuluu myös höperöitynyt, herttainen mummo (Annina Rokka), 12-vuotias Billy (Aslak Kipinä) ja välillä hyväntahtoisena haamuna kummitteleva edesmennyt äiti (Susanna Pukkila).

Betoninharmaan- ja metallinsävyiset lavasteet sekä punertava valaistus luovat näyttämölle karun teollisuusaluemiljöön, joka muuntautuu myös tanssi- ja nyrkkeilysaliksi tai kadunpätkäksi kohtauksen mukaan. Näkymä Elliotien tavaraa täynnä olevaan kotiin avautuu ajoittain lavan reunalta ja muuttaa tunnelman kotikohtauksissa kotoisan homssuiseksi. Puvustuksessa ja maskeerauksessa on tavoitettu työläiskylän asukkaiden vaatimaton, ajan hengen mukainen tyyli vastakohtana hienostopiirien pröystäilevämmälle maulle ja karnevaalityyppisten kohtausten värikkäälle pukuloistolle.

Puheessa ja lyriikoissa on säilytetty alkuperäiselokuvastakin tuttu rosoisuus, mikä tuo särmää ja uskottavuutta ilmaisuun. Orkesterin soitanto säestää soljuvasti tarinaa ja on korvaamaton tunnelmanluoja läpi koko teoksen. Elton Johnin sävellykset ovat tarttuvia ja suomentaja Mikko Koivusalo on onnistunut hyvin myös lyriikoiden suomentamisessa.

Lakkotaistelua kuvaavat kohtaukset uhkuvat joukkovoimaa ja miesten jykevällä äänellä laulama kertosäe ”solidaarisuus, solidaarisuus / solidaarisuutta aina” herättää taatusti vastakaikua yleisön katsojissa näinä aikoina. Lakkokohtauksissa hahmot on jaettavissa kolmeen ryhmään: lakkoilevat kaivostyöläiset, töihin vaivihkaa hiippailevat rikkurit sekä poliisit, ja näiden väliset jännitteet purkautuvat välillä kahakoiksi asti. Poliisien perinteiset asut kypärineen ja pamppuineen tuovat lisämaustetta heidän korostetun jäykkiin ja virtaviivaisiin liikkeisiinsä tyylikkäässä ja humoristisessa koreografiassa.

Nyrkkeilyhanskat vai balettitossut?

Musikaalin avaa koskettava yhteislaulu ”Vielä tähdet loistaa” (”Stars look down”), jonka aikana esitellään miljöö sekä lavalla vaeltelevia kylän asukkaita. Laulun sanoissa valetaan uskoa yhteiseen rintamaan ja lakkotaisteluun. Ensi kertaa lavalle astuvat myös pääroolin esittäjä Billy ja hänen ystävänsä Michael (Iivari Peltoniemi), jotka ihmettelevät, mistä koko lakkoilussa oikein on kyse. Kauaa pojat eivät asialla kuitenkaan päätään vaivaa, kun on aika jo suunnata nyrkkeilyharrastuksen pariin.

Nyrkkeilysalilla jöötä pitää jämäkkä ja karismaattinen valmentaja George (Aki Pelkonen), joka pistää pojat koville takoessaan heihin omalla tyylillään nyrkkeilyssä vaadittavaa periksiantamatonta asennetta. Billyn taidot ja motivaatio nyrkkeilykehässä eivät ole hääppöiset, joten valmentaja määrää pojan jatkamaan treeniä itsenäisesti vielä muiden poistuttua. Hän uskoo salin avaimet Billyn haltuun, jonka tulee antaa ne balettiopettaja Mrs Wilkinsonille. Balettitunti käynnistyy kuitenkin niin vauhdikkaasti, ettei Billy saa tilaisuutta avainten luovutukseen ja, ennen kuin huomaakaan, hän pyörähtelee tyttöjen kanssa tanssilattialla. Balettiopettaja ei voi olla noteeraamatta pojan luontaista lahjakkuutta ja kannustaakin tätä jatkamaan treenaamista määrätietoisesti.

Mrs Wilkinsonin roolissa säteilee Elina Korhonen, joka luontevasti rööki huulessa jakelee oppilailleen napakoita ohjeita samalla tarttuvaa ”Shine” -kipaletta valloittavalla äänellään laulaen. Hauskassa sivuroolissa taiteellisena urkurina heiluu tukka silmillä liehuen Timo Pesonen. Ballerinoina ihastuttavat lapsinäyttelijät, jotka onnistuvat tuomaan hahmoihinsa persoonaa ja todentuntuista epätäydellisyyttä koreografioita tanssiessaan.

Ulos ahtaista sukupuolirooleista

Musikaalissa – kuten elokuvassakin – tapahtumapaikka vaihtelee julkisesta yksityiseen. Kotiympäristöön sijoittuvissa kohtauksissa mennään kohti henkilökohtaisempia tunteita ja ilmaisua. Elliotin perheen mummo muistelee ihastuttavassa soolokappaleessaan elettyä elämää ja ilon hetkiä tanssin pyörteissä, kun arjen murheet, miehen juopottelu ja lyönnit unohtuivat. Kotona selvitellään myös perheen sisäisiä erimielisyyksiä, joita Billyn balettiharrastuskin paljastuessaan aiheuttaa. Perinteiseen miehen malliin tottuneille isälle ja isoveljelle harrastuksen vaihtaminen salaa nyrkkeilystä balettiin on järkytys. Billy joutuu kamppailemaan ympäröivän yhteisön normeja vastaan ja kohtamaan omat ristiriitaiset tunteensa punnitessaan, haluaako hän koittaa siipiään tanssijan uralla.

Riitaisan välikohtauksen jälkeen Billy esittää voimakkaan soolon (”Angry dance”), joka kuvastaa hänen tunteitaan vaikeassa tilanteessa. Musiikki saa kohtauksessa rajumpia rock-vivahteita sähkökitarasooloineen ja dramaattinen valaistus korostaa nuoren miehen sisäistä kamppailua. Pääroolin näyttelijä suoriutuu soolosta hienosti ja esiintyy ikäiselleen ihailtavalla itsevarmuudella läpi koko teoksen. Isän roolissa Janne Raudaskoski on pikemminkin vakaa ja hieman surumielinen kuin ankara ja riitaisa, kuten elokuvassa. Karikatyyrimäisten sivuhahmojen seassa isän, Billyn, ja edesmenneen äidin roolit rakentavat kuitenkin toimivan ja hyvän ytimen tarinalle, jonka keskushahmot saavat ollakin ilmaisultaan hillitympiä.

Sukupuoliroolit ja niillä leikittely on yksi teoksen teemoista. Tätä tuodaan ilmi Billyyn ihastuneen balettiopettajan tyttären Debbien (Anniina Konttila) sekä Billyn homoseksuaalin ystävän Michaelin kautta. Erityisen ilahduttava on kohtaus, jossa Michael ja Billy kokeilevat ylleen Michaelin äidin ja siskon vaatteita. Lopulta kaapista syöksyy kirjaimellisesti ulos letka värikkäisiin drag-henkisiin hepeneisiin pukeutuneita hahmoja, jotka esittävät vapautuneesti karnevaalitunnelmaa pursuavan, ilottelevan yhteistanssinumeron cancaneineen.

Kaivoskylästä Lontoon tanssipiireihin

Lopulta Billyn unelma saa tukea perheeltä, ja koko kyläyhteisö ryhtyy yhteistuumin kannustamaan poikaa tavoittelemaan paikkaa Lontoon arvostetussa Royal Ballet Schoolissa. Näyttävässä ja herkässä unenomaisessa kohtauksessa Billy tanssii vanhemman itsensä, tanssija Jussi Suomalaisen kanssa duon Joutsenlammen teemaan, jonka loppuhuipennukseksi hän nousee ilmaan leijumaan ja pyörähtelemään. Kaivoskylän raastava arki, äidin kaipuu ja muut huolet unohtuvat, kun tanssi nostattaa pojan jalat hetkeksi irti maasta.

Elliotien matka Lontoon balettikoulun pääsykokeisiin kuvastaa työläisperheen ja hienostopiirien kohtaamista. Englantilainen luokkayhteiskunta paistaa läpi niin erilaisessa pukeutumisessa, puheenparressa kuin käytöstavoissakin. Hauskana yksityiskohtana kuullaan oulun murretta Billyn isän rupatellessa miesballerinan kanssa tupakkatauolla. Tämä kehottaa Jackia tekemään toisin kuin hänen oma isänsä: ”Oo nää poikas tukena.”

Vaikka kotopuolessa pitkä lakkotaistelu ei tuota tulosta ja työläiset palaavat lopulta lannistuineina takaisin maan alle kaivoksiin, antaa Billyn menestys toivonpilkahduksen koko yhteisölle. Musikaali kulminoituu loppupotpuriin, jossa esiintyjät laittavat itsensä likoon yhdessä laulaen ja tanssien.

Musikaali saa ansaitsemansa seisovat aplodit ja näyttelijät kutsutaan raikuvien suosionosoitusten saattelemana takaisin lavalle kerta toisensa jälkeen. Kaipuu esittävän taiteen pariin sekä musikaalin yhteisöllisyyttä ja unelmiin kurkottelua juhliva sanoma liikuttavat yleisöä, joka on elänyt vahvasti mukana koko esityksen läpi. Voin kuvitella, että varsinkin lapsinäyttelijöille musikaalissa esiintyminen on unohtumaton kokemus, joka inspiroi vielä pitkään esityskauden jälkeenkin.

MENESTYSMUSIKAALI MYÖS MAAILMALLA

Lee Hallin käsikirjoitukseen perustuva Billy Elliot tuli alunperin tunnetuksi Stephen Daldryn ohjaamana elokuvana vuonna 2000. Viisi vuotta myöhemmin sai Lontoon West Endissä ensi-iltansa ensimmäinen, Elton Johnin sävellyksillä höystetty musikaalisovitus tarinasta. Se on sittemmin poikinut produktioita ympäri maailmaa: muun muassa Broadwayllä, Australiassa, Soulissa ja eri puolilla Eurooppaa. Suomessa musikaali on aiemmin toteutettu Helsingin kaupunginteatterissa (2015), Vaasan kaupunginteatterissa (2017) ja Tampereen Työväen teatterissa (2018). Musikaalin on suomentanut Mikko Koivusalo.

MUOKATTU 25.4.2022: Korjattu urkurin rooliin Timo Pesonen (tekstissä luki aiemmin Pasi Hiltula).