Onko suunta oikea?

Kaltio 3/1962

Viime sodan päättyessä Oulu oli vielä pukeutunut vanhaan pukuunsa, jonka se oli saanut v. 1822 sattuneen tuhoisan kaupunkipalon jälkeen. Uudelleen rakentaminen oli tapahtunut suhteellisen lyhyen ajan kuluessa uuden ruutuasemakaavan puitteissa, ja seuraus oli, että kaupunki oli saanut varsin yhtenäisen, ajan henkeä kuvastavan leimansa. Arvokkaat yksikerroksiset porvaristalot oli rakennettu uusklassisistiseen tyyliin jykevistä hirsistä levein vaakasuorin vuorilaudoituksin toistensa hyviksi naapureiksi.

Viime vuosisadan loppu ja tämän alkupuoli olivat tuoneet kaupunkiin toisenlaista väritystä. Keskeiselle alueelle oli kohonnut joukko nelikerroksisia kivitaloja, jotka tosin poikkesivat vanhasta mittakaavasta, mutta suppealle alueelle yhteen ryhmittyneinä muodostivat kuitenkin kokonaisuuteen suhteellisen hyvin sopeutuvan kiinteähkön ryhmänsä.

Jatkosota tuhosi muutaman korttelin tuomiokirkon takana, ja sinne kohosi pääasiassa kolmikerroksisia uusia taloja, jotka kokonsa puolesta vielä eivät tuottaneet häiriötä, vaan alistuivat vaatimattomina kirkon hallitsevaan rakennusmassaan. Vakaa, rauhallinen, vanhaan perinteeseen nojautuva henki jäi edelleen vallitsevaksi.

Mutta viime vuosikymmenen lopulla ja tämän alussa tapahtui silmin nähtävä muutos. Kaupunkimme alkoivat äkkiä voimakkaasti kasvaa sodan haavojen umpeennuttua, ja niin kävi Oulunkin. Mutta samalla pääsi keinottelun henki valloilleen.

Tarvittiin lyhyessä ajassa entiseen verrattuna runsaasti uutta huonetilaa, ja havaittiin, että rakentamisessa saattoi avautua entistä suurempia ansaitsemismahdollisuuksia. Alettiin unelmoida suurta, mahtavaa, nykyaikaista, muodinmukaista! Ja niin rupesi kaupungin keskusosiin kohoamaan korkeita tornitaloja sinne tänne ilman yhtenäistä asemakaavallista suunnitelmaa.

Tosin oli kymmenisen vuotta sitten tehty yleiskaava ja keskustalle uusi asemakaava, jossa rakennusmassojen sijoittelu oli harkittu ja koetettu sovittaa siten, että tietty yhtenäisyys ja kokonaisvaikutus saavutettaisiin, ja että ympäristöä hallitsevia rakennusmassoja sijoittuisi vain sellaisiin kohtiin, missä ne kokonaisuuden kannalta olivat perusteltuja. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että jokainen rakentaja on onnistunut kaupungin hallinnolta hankkimaan itselleen lisää rakennusoikeutta ostamalleen tontille, sijaitsi se missä tahansa asemakaava-alueella. Ja niin on Ouluun noussut paitsi paria 10-kerroksista taloa jo monia kahdeksankerroksisia torneja. Siten on keinottelulle luotu hyvä pohja lähteä edelleen asutuksen tiivistämistä edistämään ja etenkin nostamaan tonttien hintoja.

Onko tällainen kehitys kaupungin ja kaupunkilaisten edun mukaista? Sivutuotteena siinä on ainakin syntynyt kaupunkikuvan hajanaisuus. Yhtenäiset katunäkymät on lyöty pirstaleiksi.

Asiaa vähänkin ajateltaessa täytynee jokaisen havaita, että tontinhinnat määräytyvät, paitsi tontin sijainnin, etenkin tontille myönnetyn rakennusoikeuden mukaan, ja että kalliit tonttihinnat johtavat kalliimpien huoneistojen rakentamiseen sekä kohoaviin vuokriin. Kuta kalliimpaa se maaperä on, jolla asumme, sitä kalliimmaksi myös elämämme muodostuu, ja se kai ei ole hyödyksi eikä suinkaan kaupungin asukkaiden tavoite.

Se on myös kaupunkikunnalle kohtalokasta, sillä kaupunki joutuu maata ostaessaan tai pakkolunastaessaan maksamaan vastaavasti korkeampia summia ja korottamaan veroäyriä.

Tiivis rakentaminen johtaa muihinkin vaikeuksiin. Liikennemäärät kaduilla ovat tietyllä tavalla suhteessa rakennusten kerrosalamäärään, ja siitä riippuu myös pysäköimistilojen tarve.

Nämä tekijät eivät vielä tunnu Oulussa. Näyttäisi siltä, että kaduilla on tilaa yllin kyllin. Mutta silloin ei ole otettu humioon, että nykyhetkellä ei rakenneta vain tätä päivää varten, vaan luodaan olosuhteita, jotka jäävät vallitseviksi ainakin parin miespolven ajaksi, usein paljon kauemmaksikin aikaa. Ja niiden maiden kehityksestä, jotka ovat meillä edellä, voidaan jo nyt varmasti nähdä, että autoistuminen tulee vielä nykyisestään moninkertaisesti lisääntymään, mikä merkitsee suurentuvaa liikennettä ja erittäin suurta pysäköimisalueiden tarvetta.

Talojen omalle asujaimistolle tai sille työtä säännöllisesti tekeville voidaan nykyisen rakennusasetuksen mukaan saada jonkin verran tilaa tonttien pihamailla, mutta keskustassa asioimassa käyville nämä pihatilat jäävät saavuttamattomiksi, ja niille on senvuoksi saatava tilaa kaduilla ja yleisillä paikoitusalueilla, joita välttämättä olisi ajoissa pyrittävä hankkimaan kaupungin haltuun. Huomattakoon, että rakennusasetuksen määräykset tovat jo syntyessään tuntuvasti jäljessä siitä, mitä muualla Euroopassa ja Pohjoismaissakin vaaditaan.

Mutta rakentamisoikeuden suhteeton lisääminen tuottaa monia muitakin haittoja. Se antaa ensiksi rakennettavien tonttien omistajille monopooliaseman sikäli, että he nopeasti pystyvät tyydyttämään huoneistojen kysynnän, minkä jälkeen muille ei jää mahdollisuuksia vanhojen rakennustensa korvaamiseen uusilla. Käy kuten Sven Duvan perheessä: ”Hän vanhemmille varmaankin lie liiaks’ antanut, kun nuorimmalle muuta ei kuin hiukka rippunut.” Sitä tuskin tontinomistajien kokonaisjoukko voi pitää hyväksyttävänä.

Kaupungin rakentajille tällainen tilanne käy erittäin vaikeaksi. Koska on mahdotonta sanoa, minne enimmät kerrosalamäärät tulevat sattuman sanelemina sijoittumaan, käy myöskin mahdottomaksi tietää, missä tarvitaan paljon tai vain vähän katutilaa, suuria tai pieniä johtoja, minne on sijoitettava lastentarhat, koulut tai muut yhteiset laitokset, tai missä on edellytyksiä myymälöiden menestymiselle.

Kaikki pitäisi koko keskustan alueella rakentaa suurinta käyttötarvetta silmälläpitäen, riippumatta siitä, onko se tulevaisuudessa tarpeellista vai ei. Käsitettäneen, että se johtaa kalliisiin laitteisiin ja suuriin kunnallisteknillisiin menoihin. Jos rahaa on liikaa, niin voidaanhan tuhlata, mutta onko siitä mitään hyötyä? Kai sitä mieluummin on sanottava järjettömyydeksi.

Joku voi arvella, että hyvähän on varata rakennusmahdollisuuksia Oululle, koska se ilmeisesti tulee vielä paljon kasvamaan. Niinpä tietenkin, mutta turhaa on kuvitella, että Oulusta tulee satojentuhansien asukkaiden kaupunki, kunhan yhdenkin. Sillä Suomen väkiluku ei kasva siinä määrin, että meidän kaupunkimme kasvaisivat todellisiksi suurkaupungeiksi.

Mittakaavamme on pieni ja jää vaatimattomaksi verrattuna väkirikkaiden maiden kaupunkien kokoon. On siis pysyttävä todellisuuspohjalla ennusteita laadittaessa ja kaupunkia muotoiltaessa.

Oulun ruutuasemakaavan keskeisimmissä osissa voitaneen alin kerros käyttää tuloa tuottavasti myymälöiksi. Seuraava ylempi kerros joutuu palvelemaan ns. huoltoliikkeitä, kahviloita, vaattureita, kampaamoja yms. ja etenkin toimistoja. Aivan keskustassa ehkä voidaan toimistoiksi käyttää kolmattakin, mahdollisesti jollain tontilla vieläkin ylempänä olevaa kerrosta, mutta enimmäkseen on ylemmät kerrokset sisustettava asuinhuoneistoiksi. Sellaisina ne voivat soveltua yksinäisille ihmisille ja lapsettomille pareille, keskustassa työssä käyville ja vanhuksille.

Mutta sellaisia asukkaita ei kaupungeissa onneksemme ole määrättömästi, joten korkeiden talojen asuntoihin, jos niitä vähänkin enemmälti rakennetaan, tulee lapsiakin omaavia perheitä. Silloin kysytään: onko kaupungin keskus sopiva perheille ja erityisesti lapsille. Eihän heillä ole mitään tekemistä liikekeskuksessa. Siellä he joutuvat niin kaduilla kuin pihoillakin ”autojen jalkoihin”. Ei ole tilaa leikkimiselle ja ulkona oleskelulle.

Onkin oikein huomautettu, että rakennusasetuksemme pitää jossain määrin huolta autoista, mutta ei ollenkaan lapsista, joille ei mitään pihatiloja vaadita varattavaksi. Joutuuko lapsi sellaisissa olosuhteissa elämään onnellista lapsuutta, jotakin jota kaikki kuitenkin lapsillemme toivoisimme? Eikö kaupunkeja rakennettaessa olekaan pyrittävä luomaan sen asukkaille onnellisia asumis- ja työskentely-ympäristöjä, jotka eivät ainoastaan olisi käytännöllisesti ja taloudellisesti suunniteltuja ja rakennettuja, vaan voisivat myös tarjota asukkailleen viihtyisän elämännäyttämön?

Täytyy ihmetellä sitä heikkoa harkintakykyä, mikä vallitsee tätä nykyä lukuisissa kaupungeissamme. On tuijotettu Helsingin esikuvaan, joka tonttipolitiikkaansa ja asutuksen tiivistämiseen nähden on ollut kaikkea muuta kuin seurattava esimerkki. Päin vastoin varoittava.

Olihan pääkaupungissamme jo v. 1949 sellainenkin kortteli, jossa hehtaaria kohti laskien asui 2 677 asukasta! Muutaman pienimmän kaupunkimme koko asujaimisto olisi sinne mahtunut! Kuvitelkaahan, miten siellä perheinenne viihtyisitte? Sellaistako toivotaan?

Kaupunkien suhteen näyttää yleinen käsitys olevan meillä se, että kaupungilla ei ole mitään arvoa, ellei siellä ole mahdollisimman korkeita ja suuria taloja. Mieluimmin ehkä pilvenpiirtäjiä, kuten New Yorkissa. Mutta siellä ei niissä asuta, vaan ne ovat liiketaloja.

Amerikan kaupungeissa asunnot ovat suurelta osalta omakoteja, ja sellaisiin siellä pyritään, kuten siellä käyneet, jotka eivät ole liikkuneet ainoastaan liikekeskuksissa, ovat voineet havaita. Meillä vallitsee ”pikkukaupunkien  suurkaupunkikompleksi”, jota voinee pitää hymyilyttävänä. Ehkä myös primitiivisyytenä, eikä ainakaan demokraattisena ominaisuutena.

Diktaattorit ovat kautta aikojen pyrkineet rakentamaan jotain mitoiltaan suurta, mutta sivistynyt maailma ei mittaa arvoja suuren koon mukaan vaan laadun perusteella. Meidän pienen kansamme ei kannata kilpailla ”suurimmasta maailmassa”. Siinä jäisimme joka tapauksessa jälkipäähän. Sen sijaan olemme pystyneet pitämään puoliamme kansojen välisessä kilpailussa, jopa sodissakin, korkean laadun perusteella.

Ei pienuus ole häpeä. Niinpä asuinalueidenkin korkein laatu on tunnustetusti kaikkialla puutarhakaupunkimaisuus. Ja sellaisen saavuttaminen ei oloissamme ole mahdotonta, päin vastoin voimiamme vastaavaa. Helsingin Käpylä on puusta matalaksi rakennettuna ollut ja on edelleenkin alue, jota Keski-Euroopan tänne pistäytyneet asuntoalan asiantuntijat ovat yksimielisesti kiittäneet.

Viittasin äsken siihen, että keskikaupungilla vain alimmat kerrokset joutuvat liike-elämän käyttöön. Ne myös tuottavat parhaimman koron niihin käytetylle pääomalle. Vuokrat toisessa kerroksessa ovat jo vain osa siitä, mitä ensikerroksen myymälöistä saadaan, mutta kun sitten siirrytään asuinhuoneistoihin, romahtaa vuokra alempiin kerroksiin verrattuna.

Tosin myös ylemmän kerroksen neliö- ja kuutiometrit tulevat jonkin verran halvemmiksi kuin alimman, mutta se hinnan aleneminen ei ole lainkaan yhtä jyrkkää kuin vuokrien. Erityisesti hissin rakentaminen hävittää melkein sen voiton, minkä kahdella lisäkerroksella voi saada.

Kun näin on, käy monikerroksisten rakennusten rakentaminen liikekeskuksiin kyseen alaiseksi, ja näkeehän Oulussakin, että molemmat suurimmat osuusliikkeet ovat äskettäin rakentaneet itselleen vain kaksikerroksiset liiketalot. Siinä ne ovat seuranneet uusinta muotia. Niinpä mainittakoon, että Rotterdamissa, lähes 3/4 miljoonan suurkaupungissa, joka lienee Manner-Euroopan toiseksi suurin satama, on keskustan tultua sodassa laajalti tuhotuksi, sen jälkeen rakennettu aivan keskeisimpään cityyn jalankulkukatu, jota reunustavat vain kaksikerroksiset myymälä- ja liiketalot. Niissä ei asuta, ja varmasti ne ovat kannattavia liikeyrityksiä rakennuksinakin.

Samanlaisia esimerkkejä voisi mainita nykyaikaisista liikekeskuksista sekä Euroopassa että Amerikassa. Viittaan vain niihin lukuisiin ostoskeskuksiin, joita sodan jälkeen on runsaasti rakennettu, jopa meillä pääkaupungissakin. – Siinä on esikuvaksi soveltuva ratkaisu. Siinä on myös menty välttämättömään jäsentelyyn, on rakennettu takennuksia nimenomaan palvelemaan liike-elämää eikä rakennuksia, joiden pitäisi kelvata kaikkeen, sekä liikkeille että asumiseen

Sellainen ”sekarakennus” ei voi olla tarkoituksen mukainen millekään toiminnalleen ja on sitä kalliimpi, mitä useampia tehtäviä sen on koetettava palvella. Erikoistuminen on epäilemättä rakennustenkin keskuudessa taloudellista. Siis: asunnot pois liikekeskuksesta.

En malta olla siteeraamatta Lewis Mumfordia, amerikkalaista sosiologia ja kaupunkitutkijaa. Hän sanoo: ”Kaupunki, joka tahtoo oikealla tavalla käyttää hyväkseen nykyajan sivilisation edellytyksiä, ei ole se, jossa on valtavia laivatelakoita ja laivoja, jotka tuovat tavaroita maailman kaikilta kulmilta, ei se, jossa taivasta hipovat tornit pimittävät katuja ja saavat ne vilisemään ihmisistä, eikä se, jossa on leveimmät betoniajoradat, pisimmät autostradat kahdessa kerroksessa ja täysinäisimmät maanalaiset junat, vaan se, jossa joka korttelilla on puutarhoja ja istutuksia.”

Meidän on pyrittävä bioteknilliseen, elämänmyönteiseen kaupunkimuotoon, jota ei hallitse raha eikä tekniikka, vaan ihminen ja onnellinen elämä. Siihen meillä on Suomessa paremmat mahdollisuudet kuin väkirikkaissa maissa, ja sillä alalla me voimme astua kansojen eturiviin.

On muistettava, että jätämme kaupungit perinnöksi seuraaville sukupolville. Älkäämme rakentako niitä niin, että saatamme heidät vaikeuksiin ja tuomitsemaan töitämme. Siksipä kaupunkien johtoon asetetuilla elimillä ja ihmisillä on erittäin suuri vastuu. Otammeko vastuun kantaaksemme?

Kaupunkien rakentaminen ei saa muodostua keinottelun edistämiseksi eikä lyhytnäköiseksi voiton tavoitteluksi lähimmäistemme kustannuksella. Raha ja koneet ovat vain välineitä, elämän tulee olla hallitseva!

22.4.1962