Vain yhdessä olemme mitään
- Teksti
- Paavo J. Heinonen
”Epäonnistuminen oli, totta kai, näin jälkikäteen ajateltuna väistämätöntä.” Näin alkaa pääkirjoitukseni Kaltion 70-vuotisnumerossa 2/2015. Viisi vuotta myöhemmin pandemian pilattua 75-vuotisjuhlinnan aloitin lakonisemmin: ”Luen oikovedosta, kuten olen tehnyt jo kymmeniä kertoja. Yritän löytää virheitä.”
Kolmatta juhlanumeroa viimeistellessämme en ole ajatellut virheitä tai epäonnistumisia. Ne eivät ole enää olennaisia. Olennaista on jatkaa, jatkua. Kuten Mauri Ylä-Kotola vihdoin syksyllä 2020 pidetyssä Kaltion 75-vuotisjuhlaseminaarissa totesi, Kaltiossa merkittävää on se, että se on yhä olemassa.
Viimeisen viiden vuoden aikana olemassaolon hauraus on totisesti tullut todeksi. Samalla tietoisuus ilmastonmuutoksesta ja globaalin politiikan ajautumisesta kyräilyyn ja konflikteihin syöksee yhä useamman tiedostavan ihmisen kohti masentunutta apatiaa.
Toiminta ja toimintakyvyn säilyttäminen ovat kuitenkin yhä elintärkeitä kaikille meille. Mutta kuinka pysyä aktiivisena maailmassa, jossa aktiivisuus tuntuu olevan pään jatkuvaa seinään hakkaamista? Miksi tehdä mitään, jos tulos tekemisestä ei eroa mitenkään tekemättä jättämisestä?
Tässä juhlanumerossa haluamme esittää joitakin vastauksia. Muutamia pieniä esimerkkejä siitä, mitä iloa erilaiset aktivismin eli aktiivisen ihmisyyden harjoittamismuodot tuottavat tekijälleen sekä tekijän ympärille.
Lehden aloittaa Metsäliikkeen kanssa yhteistyössä kuratoitu kokoelma juttuja, joissa pohditaan metsää, aktivismia ja metsäaktivismia. Artikkelit on rahoitettu osin Metsäliikkeen vastaanottamalla Koneen Säätiön Metsän puolella -apurahalla. Kokonaisuuden esittelee sen kanssani yhteistyössä päätoimittanut Metsäliikkeen Emma Kähkönen.
Kaltion tämän vuoden teema voisikin olla ”yhteistyö”. Kulttuurialan julkisen rahoituksen vähentyessä (eikä tämä rajoitu vain kulttuurialalle) erilaiset toimijat joutuvat toimintansa jatkumisen varmistaakseen hakeutumaan yhä uudenlaisiin yhteistyömalleihin vanhojen ja uusien tuttavien kanssa, minkä ei tarvitse olla pelkästään harmillinen asia. Voihan tällainen puolipakotettu yhteistyö vähentää myös luonnonresurssien kulutusta, mutta merkittävintä on ehkäpä erilaisen tiedon leviäminen uusien yhteyksien kautta ja ideoiden uudenlainen kimppuuntuminen. Kuten tässäkin lehdessä Metsäliike kohtaa vastaanottokeskuksen pakolaiset, nuorten taidetyöpajan sekä kehollisen aktivismin. Tai kuten New York kohtaa Mustarinda-palstalla Hyrynsalmen.
Kaltio täyttää siis jo 80 vuotta. Maailma ja kaikenlaisten tapahtumien ja projektien suunnittelu (osasta enemmän seuraavalla sivulla) on vienyt ajatukset niin, että ainakaan tässä lehdessä emme julkaise arkistojen aarteita kuten 60-, 70- tai 75-vuotisnumeroissa. Ehkä sitten myöhemmin. Ehkä pyrimme tänä vuonna katsomaan enemmän ympärillemme ja tulevaisuuteen – seuraavasta lehdestä pyritään tekemään jonkinlaista ”nuoriso-Kaltiota”, ja lokakuun numerosta 5/2025 tehdään 2020-luvun saamelaisen taiteen teemanumero yhteistyössä Giellagas-instituutin kanssa.
Virheitä ja epäonnistumisia tulee tapahtumaan tästedeskin. En enää halua keskittyä niihin: on pysyttävä olemassa, on tehtävä jotain. Joten palaan vuoden 2011 alkuun, päätoimittajakauteni kolmanteen Kaltion numeroon, jossa palasin yliopistovuosieni pohdintoihin:
”Kuitenkin ainoa varteenotettava asia, jonka puolesta kannattaa kamppailla, on tuo mahdoton täydellisyys. Jacques Derrida puhuu messianismista ja jatkuvassa tulemisen tilassa olevasta demokratiasta (’democracy to-come’), joka historiansa ymmärtävänä pitää itsensä jatkuvasti avoimena kritiikille ja mahdollisille täydennyksille. Sitä kohti toimiessamme emme saa olettaa tietävämme, minkälainen se luonteeltaan on. Vallankumouksen on oltava jatkuva.”
Kun demokratia tuntuu olevan uhattuna joka puolella, pitää yrittää muistaa, että todellinen toiminta ei koskaan voi olla täysin varmaa omasta tuloksestaan. Aktiivinen ihmisyys myöntää jokaiselle tällaisen armon.
Joten hyvää pääsiäistä kaikille sitä juhliville, ja armollista kevättä kaikille muillekin!