Perusarvojemme tuntematon historia

New Yorkissa ja Roomassa, Vatikaanin museoissa, on järjestetty suuria näyttelyitä Vanhasta Euroopasta. Mutta miksi tuosta sivilisaatiosta ei kerrota meille historiankirjoissa? Miksi ajattelemme, että tuo aikakausi olisi ollut ”pimeä”? Miksei pitkäaikainen rauhan kokemus ole mukana keskusteluissamme?

Sodat, kriisit ja lyhyet rauhan ajat ovat jatkuvasti läsnä ihmiskunnan historiankirjoituksissa. Niistä ajoista lähtien, kun Homeros kirjoitti Troijan sodasta, aina omiin päiviimme saakka ihmiskunnan historialla on ollut perintönään konfliktiin perustuva paradigma. Ja nykypäivänä maailma saa seurata sitä tragediaa, kun Ukrainan kansalaiset kärsivät Venäjän sotatoimissa.

Miksi emme pääse eroon sodista ja sotaan liittyvästä ajattelutavasta? Siksi, että perinteinen koulutus esittää ”pimeytenä” kaiken, mikä edelsi Homeroksen epiikan aikoja. Ja jos siirrymme historiassa yhä kauemmaksi aikaan ennen Troijan sotaa ja mykenelaisia, pidetään tuota aikakautta vielä pimeääkin pimeämpänä. 

Vaikka arkeologit ovat nyt valaisseet niin kutsuttua ”pimeätä aikaa”, pimeyden klisee on yhä voimissaan. Onko toivotonta yrittää etsiä perusarvojemme alkua sieltä?

1980-luvulla liettualais-amerikkalainen arkeologi Marija Gimbutas tunnisti vanhan sivilisaation ääriviivat. Hän puhui Vanhasta Euroopasta, johon viitataan usein Tonavan (laakson) sivilisaationa. Gimbutaksen mukaan Vanhan Euroopan yhteisössä oli nautittu rauhanomaisista elinolosuhteista. Perinteistä tiedettä edustavat tutkijat, jotka ovat omistautuneet teoriaan ex oriente lux (”valo tuli idästä”) ja jotka pitävät Mesopotamiaa sivilisaation kehtona, pilkkasivat Gimbutasta ja ohittivat hänen Vanhan Eurooppansa vähätellen sitä nostalgisena konstruktiona.

Gimbutaksen kuoltua l994 Vanhaa Eurooppaa koskevan tiedon ja sen kulttuuristen kehitysvaiheiden kaleidoskooppi on kuitenkin tarjonnut yhä moniulotteisempia näkymiä arkeologisen, historiallisen ja kielitieteellisen tutkimuksen avulla. Asiantuntijat tietävät nyt, että Vanha Eurooppa oli kehittänyt teknologisia taitoja ja monenlaisia yhteiskunnallisia rakenteita, joita ei ollut missään muualla maailmassa.

Noin vuonna 6 000 eaa Vanhassa Euroopassa alkoi vaihe, joka johti kehittyneen kulttuurin esiinnousuun. Viimeistään vuoteen 5 300 eaa mennessä Vanha Eurooppa saavutti maailmanennätyksiä seuraavilla tavoilla:

– Vanhan Euroopan metallisepät kehittivät sulattamistekniikoita, alun perin kuparia varten noin 5 400 eaa ja ajanjaksosta 4 600 eaa eteenpäin myös kullalle. He sulattivat suuret määrät kuparia ja tekivät maailman vanhimmat kultaesineet. 

– Vanhan Euroopan asukkaat rakensivat kaksikerroksisia taloja ja monumentaalisia pyhäkköjä. 

– Heidän käyttämänsä kirjoitusjärjestelmä on tiettävästi vanhin maailmassa, se on ainakin puolitoista tuhatta vuotta vanhempi kuin Egyptin ja Sumerin kirjoitustaito, ja he tunsivat myös lukusymbolien järjestelmän.

– 4000-luvulla eaa ilmestyivät ensimmäiset kaupungit. Joissain niistä oli 10 000 asukasta 400 hehtaaria käsittävällä alueella. On viitteitä hallinnollisesta infrastruktuurista, johon kuului ”kansalaisneuvostoja” yksittäisillä alueilla.

Yhtä asiaa Vanhan Euroopan asukkailla ei ollut, koska he eivät sitä tarvinneet: poliittisia rajoja. Eri alueitten väestö ylläpiti yhteyksiä keskenään suhteellisen konfliktivapaassa toimintaympäristössä. Heitä yhdistivät samanlaiset kulttuurilliset perinteet sekä sosiaaliset rakenteet, ja ennen kaikkea yhteiset taloudelliset intressit.

Vanhan Euroopan vauraus perustui laaja-alaisille kauppasuhteille pitkin Tonavan laaksoa (siksi viittaus Tonavan laakson sivilisaatioon) ja sen sivujokia. Lisäksi se perustui kaupankäyntiin meritse Egeanmerestä Mustalle merelle. Vinča (nyky-Serbiassa), Turdaş (nyky-Romaniassa) ja Varna (nyky-Bulgariassa) olivat tärkeitä kauppakeskuksia.

Kauppasuhteet luotiin jokaisen tahon kanssa, joka oli valmis osallistumaan ja joka oli valmis harrastamaan kaupankäyntiä keskinäisen luottamuksen ilmapiirissä. Mitä merkitystä poliittisilla rajoilla olisi ollut tässä kontekstissa? Keskinäinen luottamus oli kaiken avain. Kansainvälinen kauppaverkostojen laajeneminen siihen aikaan ei ole kuviteltavissa ilman peruspilarina toimivaa luottamusta. Verkosto ylsi Vähään-Aasiaan saakka (Anatolia) sekä niin pohjoiseen (Puola) kuin länteen (Ranska, Etelä-Englanti). Kauppareitit käsittivät yli 3 000 kilometriä.

Vanhaa Eurooppaa koskeva tutkimus on näyttänyt toteen, että sen yhteiskuntamalli oli egalitaarinen ja että siihen sisältyi demokraattisia hallintorakenteita.

Naiset olivat tasa-arvoisia miesten kanssa. Arkeologit ovat yleisesti ottaen yhtä mieltä siitä, että miehet ja naiset työskentelivät yhdessä, mitä tulee kädentaitoihin, ja rannikoilla käytävä kaupankäynti oli mitä todennäköisimmin naisten hallinnassa.

Näistä kaupungeista ei ole löydetty hallitsevan eliitin asuntoalueita tai palatsien jäännöksiä siitä yksinkertaisesta syystä, että ei ollut olemassa sellaista eliittiä, joka olisi voinut vaatia itselleen erikoisasemaa. Haudat ja hautalöydöt eivät myöskään anna mitään viitteitä rikkaitten ja köyhien välisestä kuilusta. Joidenkin naisten haudoissa oli symbolisia hautalahjoja, mutta niiden tarkoitus oli osoittaa näille vainajille kunnioitusta klaanin tai laajennetun heimoperheen perustajina.

Arkeologit eivät ole löytäneet minkäänlaisia suojamuureja rakennettujen asumisyhteisöjen ympäriltä, olipa kyse kylistä tai kaupungeista. Yhdestäkään arkeologisesta kerrostumasta ei ole löydetty tulen aiheuttaman tuhon jälkiä, jotka viittaisivat väkivaltaiseen vastakkainasetteluun tai konfrontaatioon.

Hallitsevana periaatteena oli yhteishyvä. Kaikille yhteinen tasapainoinen elintaso oli seurausta yhteistyöhön perustuvasta yhteiskunnasta, jossa yhteisöllisiä intressejä pidettiin suuremmassa arvossa kuin yksilöllistä yksityisen vaurauden lisäämisen tavoittelua. Kaupankäynnistä saadut tulot jaettiin niiden kesken, jotka osallistuivat tuotantoon ja kaupankäyntiin. Omaisuus oli pääasiallisesti yhteistä.

Vanhan Euroopan egalitaarisessa yhteiskunnassa hallitsi henki, jota voisi hyvin kuvailla muinaiskreikkalaisella sanalla kairos. Se on lainasana, jonka kreikkalaiset omaksuivat Vanhan Euroopan asukkaiden kielestä ja joka tarkoittaa ”oikeaa mittaa, tasapainoista suhdetta” sekä myös ”sopivaa hetkeä” ja ”harkittua ajattelutapaa”. Siinä olivat yhteiskunnallisen tasapainon periaatteet pähkinäkuoressa.

Platonin poliittisesta teoriasta löytyy käsitys yhteisestä hyvästä perustavaa laatua olevana arvona, ja Platonin ajattelu peilaa Vanhan Euroopan kulttuurisen perinnön elementtejä. Hän käsittelee laajasti muun muassa vanhaa kreikkalaista yhteishyvän ilmausta to agathon, joka on esikreikkalaista alkuperää oleva Vanhan Euroopan kielestä periytynyt lainasana.

Tonavan laakson sivilisaatio, jossa noudatettiin yhteisen hyvän arvoja, kukoisti vakaana yhteiskuntana kolmentuhannen vuoden ajan, noin vuodesta 6 000 vuoteen 3 000 eaa. Vanha Eurooppa ei kaatunut, koska yhteiskunta olisi ollut epävakaa. Tapahtumien kulku muuttui, koska alueelle vaelsi Etelä-Venäjän aroilta karjanhoitoa harjoittavia nomadeja. Nämä kansat olivat proto-indoeurooppalaisia ja tulivat aaltoina Euroopan eri osiin eri aikoina. Yleisesti ottaen, 2000-luvulla eaa kreikkalaiset asettuivat asumaan Hellakseen, traakialaiset Bulgariaan ja illyyrialaiset Länsi-Balkanille.

Sitä, mitä tapahtui tämän jälkeen, tutkitaan tällä hetkellä intensiivisesti. Näyttää kuitenkin selvältä, että Vanhan Euroopan kulttuuriperintö (ja sen perusarvot) sekoittuivat indoeurooppalaisiin perinteisiin. Nämä jälkimmäiset myös sisälsivät sosiaalisen hierarkian ja aseelliset selkkaukset, jotka nomadit toivat eurooppalaiseen yhteiskuntaan. 

Kaksi muinaiskreikan sanaa heijastavat mullistusta: amilla on esikreikkalaista alkuperää ja tarkoittaa ”rauhanomaista kilpailua (osana kaupankäyntiä tai urheilukilpailuja)”. Eris on alkuperältään kreikan kieltä (indoeurooppalainen sana), tarkoittaa ”väkivaltaista yhteenottoa” ja viittaa kreikkalaisten keskinäisiin sotiin. Vanhasta Euroopasta lisäksi lainattu sana on eirene, joka tarkoittaa ”rauhaa”. Ehkä tämän sanan lainaaminen kuvaa tarvetta ilmaista käsite, jota indoeurooppalaiset eivät tunteneet.

Onko olemassa sellainen ilmiö kuin Vanhan Euroopan perinne? Jos suuntaamalla katseen takaisin Vanhaan Eurooppaan tunnistamme siinä perusarvojamme, voimme omaksua sen rakentavat elementit ja oppia niistä paljon hyödyllistä. Tonavan laakson sivilisaatio on tuonut paljon valaistusta ihmiskunnan historiaan. Meille, jotka elämme nykyajassa, se on hyvin kaukainen ja vain ehkä hämärä kajastus – mutta valoa sittenkin. Se on valoa, joka voisi opastaa meitä työstämään tulevaisuuden malleja vaikkapa Euroopan unionille.