Tekijäkaksikko Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen mainostavat esipuheessaan teoksen olevan ensimmäinen suomeksi julkaistu yleisesitys neuvostovenäläisistä kirjailijoista. Epätrendikkääksi ajautuneesta venäläisestä kirjallisuudesta kirjoitettiin 2010-luvullakin niukasti, nyt vielä niukemmin. Sensuurikäsittelyn takia on ironista, jos tällainen teos ajautuu käsiteltävän aiheensa takia paitsioon.

Ropponen ja Sutinen seilaavat läpi Neuvostoliiton olemassaolon käyttäen apunaan kahtatoista kirjailijaa. Stalinin mukaan kirjailijat olivat ”ihmissielun insinöörejä”. Eri aikakausina Neuvosto-Venäjä valjasti näitä insinöörejä erilaisiin alisteisiin rooleihin palvelemaan sosialismin sanomaa.

Kaksitoista kirjailijaa, joista sattumoisin neljä ja puoli ovat juutalaistaustaisia. Kaksitoista kirjailijaa, joiden kohtalot on kirjattu kauhistuttavien anekdoottien kautta. Osa hukkui historian syövereihin, osa pelastui punaiselta myrskyltä.

Teoksen kirjailijaparit ovat patsaiksi päätyneet runoilijat Vladimir Majakovski ja Osip Mandelštam; unohduksiin painuneet, gogolmaiset satiirikot Isaak Babel ja Boris Pilnjak; Suuren isänmaallisen sodan tarkoitusperiin valjastetut kaleerit Aleksandr Fadejev ja Vasili Grossman; suojasäähän lipuneet Ilja Ehrenburg ja Vera Panova; Rajumyrskyn halki (1967) Brežnevin pysähtyneeseen tyveneen seisahtuneet Vasili Aksjonov ja Juri Trifonov sekä peilityyntä postmodernismillaan rikkovat Irina Ratušinskaja ja Vladimir Sorokin.

Useammalla edellä mainitun kirjailijakatraan purjehtijoista on sidos Krimin niemimaalle. Allegoria nykyisyyteen on sikäli hassu, että Krim toimi myös turvasatamana läpi 1900-luvun vaikeiden aikojen ja ankkuroi tekijöitään sukulaissuhteineen kiistanalaiseksi tiedettyyn kolkkaan.

Teoksen aikatasoina ovat nykyisyys ja mennyt. Tekijät ovat samoilleet käsittelemiensä kirjailijoiden jalanjälkiä pitkin Venäjää. Osaa kirjailijoista palvotaan nykyäänkin, osa on unohtunut sekä venäläisen että eurooppalaisen kirjallisuuden kaanonista tyystin.

Sanataiteellisesti välähdykset kirjailijakaksikon matkasta nyky-Venäjälle etsimään kirjailijoiden maisemia ovat sanalla sanoen helkkyviä: ”Päivä on lenseän lämmin, pilvet ajelehtivat joutilaina taivaalla. Lehvästön takana vilahtelee ajan patinoimia hirsitaloja. Vain asfalttikoneella tietä päällystävä työporukka palauttaa mieleen, ettei nyt käyskennellä halki idyllisen huvilakylän joskus 1930-luvulla.”

Noin 350-sivuinen teos on lukukokemuksena paikoin ahdistava ja kirjailijakohtaloineen synkeä. Stalinin vainojen vuosina 1937–1939 tuhottiin noin 25 miljoonaa nidettä kirjallisuutta. Ropponen ja Sutinen lohduttelevat lukijaansa lakonisesti: ”Onneksi paperinkierrätys sentään toimi Neuvostoliitossa: kielletyistä kirjoista valmistettiin kierrätypaperia, jolle painettiin sosialistisen realismin mukaisia kelpo teoksia.”

Ja numeraaleista puheenollen: Fadejevin Nuoren kaartin (1941, toinen laitos 1951) uudelleenkirjoitettua versiota painettiin oppimateriaaliksi peräti 276 painosta ja yli 26 miljoonaa ”myytyä” nidettä.

Sorrettujen sanojen kuuteen sivumäärältään runsaaseen päälukuun mahdutetaan kirjailijaparivaljakkoja, jotka edustavat ajalleen leimallisia uria. Väliotsikoimaton runsas tekstimassa meinaa paikoin nujertaa; noin viisikymmensivuiset luvut käsittelevät laveasti kahden kirjailijan elämän ja tuotannon ripeästi.

Lukuja suorastaan tulee ahmineeksi, yltäkylläisyys lopulta yököttää mikrohistorian käänteillään, ja lukemisen loppuunsaattaminen vaatii kärsivällisyyden lisäksi lukupaastoja. Sylkeä soppaan tuo kirjailijoiden pelko harjoittaa ammattiaan. Makeutta ja suolausta tarjotaan anekdooteilla ja sujuvalla taustoituksella.

Lähteitä hyödynnetään, mutta seikkaperäisesti ne kahliintuvat muutamaan kirjallisuudentutkijaan. Vastoin yleistä tietokirjallisuuden trendiä viitteitä ei avata toimittajien huomioin. Tekstiaines on yleistajuista, joskin eduksi lasketaan hitusen laaja-alaisempi perehtyneisyys neuvostokirjallisuuteen ja -taidekenttään.

Kirjailijat mainitaan tekstissä esittelyiden jälkeen pelkkinä sukuniminä. Valitut kirjailijat esitellään kronologisessa järjestyksessä. Heidän uransa on läpileikkaus 1900-luvun Neuvostoliiton käänteisiin. Käsiteltyjen kirjailijoiden tuotannon kautta aikakausien vivahteet ja leimallisuudet raottuvat laaja-alaisesti.

Virkkeet ovat hallittuja, joskin moninainen ja rönsyilevä nimivyörytys pelkkine sukunimineen on paikoin rasittavaa. Tapahtumien – kuten ei näymmä etunimienkään –kertaamiselle ei ole sijaa. Kirjoittajakaksikon perehtyneisyys vinkattuihin teoksiin vakuuttaa ja palkitsee lukijaansa tiivistyksillään. Parhaimmistoa onkin runojen, proosan ja esseekokoelmien synopsikset ja huomiot.

Helppolukuisuutta olisi saatu henkilönimiin lihavoinnein. Väliotsikointi olisi helpottanut myöhempää silmäilyä.

Kirjalijan asema Neuvosto-Venäjällä on ollut läpi 1900-luvun tasapainoilua esteettisten pyrkimysten ja vallankäyttäjien pakottamien vaateiden välillä. Teos osoittaa, että tinkimättömimmät ja parhaimmat sanataitelijat moinen ristiriita tuhosi säästäen keskinkertaisimmat.
Koska kirjan ensimmäinen ja sivumäärältään pisin luku (82 sivua) keskittyy parivaljakkoon Vladimir Majakovski ja Osip Mandelštam, annankin loppuun tiivistyksen teoksen yleismaailmasta heidän kauttaan – lieneepä parivaljakko samalla niminään myös teoksen tunnetuinta antia neuvostokirjallisuuden kaanonista.

Majakovski luovi aluksi niin kutsutun hopeakauden runoilijana tsaarinvaltaa vastaan, oli tämän jälkeen vapaamielinen avantgarde-reformeille mutta palasi lopulta bolševikkien myötäilijäksi. ”On epäselvää, miten vilpittömästi Majakovski enää uskoi neuvostovaltaan ja miten paljon mukana oli oppurtunismia. Yksi mittari hänen uskollisuudestaan bolševikeille oli Leninin kuolema. Majakovskia se järkytti aidosti”, kirjoittajat kommentoivat.

LEF-kirjailijaryhmän Majakovski jätti vuonna 1928. Hänen mukaansa ”kaikkien ryhmien aika oli ohi ja taiteilijan tuli antutua lopullisesti massojen palvelukseen”. ”Tekstejä saattoi kirjoittaa liukuhihnalta”, kuten tehdastyöläinen konsanaan.

Vuonna 1930 Majakovski päätyi itsemurhaan. Teos osoittaa seikkaperäisesti, että Majakovskin kanonisointi on groteski. Vääjämättömään ratkaisuun hänet pakotettiin vallanpitäjien kissa–hiiri-leikillä.

Osip Mandelštam purjehti uhmakkaasti kirjallisuustendenssejä vasten ja tiedosti Leninin kalmon äärellä, että kansalle tulisi kirjoittaa kansankielellä. Hän ei kuitenkaan kyennyt taipumaan kansantajuisuudelle.

Kaikesta huolimatta Mandelštam saa junailtua itselleen valtion eläkkeen 1930-luvun taitteessa, mutta joutuu tuuliajolle ja karikoille viimeistään keväällä 1934 lyötyään Leo Tolstoita turpaan. Tätä ennen hänet erotetaan julkisista luottamustoimista. Seuraakin ensimmäinen vangitseminen.

Boris Pasternakille soitti Stalin. Pasternak vetosi puhelussa Staliniin Mandelštamin hengen säästämiseksi. Ropponen ja Sutinen kuvaavat asetelmaa kolkosti: ”Stalinin puhelinsoitto oli tyrannille luonteenomaista kissa ja hiiri -leikkiä. Stalin arvosti koko ikänsä kirjallisuutta ja kirjailijoita vaikka ammuttikin heitä silloin tällöin. Hän myös tajusi kirjallisuuden merkityksen oman julkikuvansa rakentumisessa.”

Mandelštam sai kolmen vuoden vankeusrangaistuksen, sekosi ensimmäiseen vankeuteensa. Vankisairaalassa hän luuli, että hänet tullaan hakemaan teloitettavaksi tasan kello kuusi illalla. Tämän vuoksi hänen vaimonsa iltaisin siirsi kelloa siten, ettei kello lyönyt ikinä kuutta.

Toiseen vankeuteen Mandelštam riutuu lopullisesti loppuvuodesta 1938. Vasta kuoliaaksi näännytettynä hänkin pääsee Majakovskin tavoin kirjahyllyn päälle ja muistomerkkeihin.

Ropponen ja Sutinen esittelevät tutkija Jevgeni Dobrenkon päätelmän. Bolševikeille kirjallisuus muodostui tärkeäksi osin siksi, että lehdistön- tai sananvapautta ei ollut muutoin tarjolla. Kirjallisuudelle annettiin lisätehtävä, joka muualla olisi toiminut yhteiskunnallisen keskustelun tai kansalaisyhteiskunnan myötä.

Lähteinä (paikoin turhankin yksinomaisesti) hyödynnetyt tutkijat Katerina Clark ja Dobrenko yhdessä päättelevät, että ongelman ydin oli alkujaan puolueen laiton vallananastus. Täten vallankaappaajat pystyivät oikeuttamaan tarinansa valtaan kirjailijoiden sanoittamina.

”Jevgeni Zamjatin kritisoi tunnetussa esseessään ’Minä pelkään’ (1921) sitä, että ideologisesti oikeaoppinen mutta esteettisesti ala-arvoinen kirjallisuus nostettiin taiteellisesti paremman edelle. Hän käytti ilmaisua ’muuttua notkeaksi’ merkitsemään tapaa, jolla jotkut kirjailijat taipuivat vaikka solmuun myötäilläkseen vallitsevia tuulia”, Sorretut sanat muotoilee.

Majakovski oli notkea, Mandeslštam yritti olla taipumaton. Tosin kirjoittajien esille saattama lopputulos on lohduton: ”Mandelštam ei lopulta pystynyt muuttamaan kirjoitustapaansa ajan vaatimusten mukaiseksi. Ratkaisuna oli hiljaisuus. Hän vaikeni runoilijana lähes viideksi vuodeksi 1926–1930.”

Taustoituksellaan teos esittelee erikoiselta tuntuvia yksityiskohtia: ”Emigranttikirjallisuus nousikin huomattavaksi osaksi venäläistä kirjallisuutta 1920-luvun puolivälissä. […] Vuonna 1924 yksin Pariisissa oli kymmeniä venäläisiä kustantamoja, ja siellä julkaistiin kolmea venäjänkielistä päivälehteä ja viittä viikkolehteä.”

Teos siteeraa tutkija Kirsti Ekosta, jonka mukaan ”sosialistisen realismin kirjailijaa voikin verrata ikonimaalariin, jonka päämäränä oli itsensä häivyttäminen pyhän tehtävän nimissä.” Samalla tavoin tekijäkaksikko Ropponen ja Sutinen häivyttävät nykykarmeudet vanhojen karmeuksien sekaan.

Toisinaan teos käy keskustelua nyky-Venäjän vastaaviin oloihin sensuurin suhteen. Ränsistyneiden tai hankalasti löydettävien hautapaasien lisäksi nykyajasta huomioidaan muutamin esimerkkein räikeimpiä sensuuritapauksia.

”Kirjallisuuteen suoranainen sensuuri ei näytä tänä päivänä vaikuttavan yhtä paljon kuin neuvostoaikana, mutta elokuvat ovat Venäjällä edelleen tarkassa syynissä.” Nykyajasta huomioiduksi tapaukseksi nostetaan Andrei Zvjagintsevin elokuva Leviathan (2014), jossa ”ministeri toivoi mustamaalauksen sijaan mieltä ylentäviä elokuvia ja asettui näin kenties huomaamattaan haikailemaan sosialistista realismia”.

Yllätyksenä tulee, että nykyään maailmankirjallisuuskin on alisteista hallitsijoiden sanelulle. Esimerkiksi teos nostaa Noah Hararin 21 oppituntia maailmantilasta (2018), jossa kritisoidaan Krimin miehitystä. Harari suostui muokkaamaan miehitystä käsittelevän jakson venäjänkieliseen käännökseen hallinnon mieleiseksi.

Anekdootit ja huomiot keventävät muutoin aiheiltaan raskasmielistä teosta. Lainaus 1930-luvun alun tehdaslaitoksia ylistävään, insinöörimäiseen ja epäproosamaiseen kirjallisuuteen liittyen: ”Sementti oli samalla esimerkki eräästä neuvostokirjallisuudelle tyypillistä ilmiöstä: teosten uudelleenkirjoittamisesta. [Maxim] Gorki piti [Fjodor] Gladkovin varhaista tyyliä liian korusanaisena, joten Gladkov kirjoitti Sementin toistamiseen 1934 saadakseen teoksen vastaamaan tuoreita sosialistisen realismin normeja. Tämäkään ei riittänyt, vaan Gladkov teki vielä kolmannen uudelleenkirjoituskierroksen vuonna 1941, jälleen päivittääkseen teoksen ajan vaatimuksia vastaavaksi.”

Neuvostokirjallisuuden kummalliset lainalaisuudet ja pelon ilmapiiri kuvataan teoksessa paikoin jopa urbaanilegendoja muistuttavilla kaskuilla. Stalinin suositukset kirjeineen toimivat 1930-luvulle päästäessä talismaaneina. ”[Boris] Pilnjak säilytti Stalinilta saamansa suosiollisen kirjeen ja kehysti sen seinälle”, kun Marietta Šaginja puolestaan pelasi varman päälle ja ”piti henkivakuutustaan laminoituna taskussaan”.

Teos onnistuu mikrohistoriansa ja teoslähtöisyytensä kautta. Kirjan parhainta antia ovat kaanonista tippuneet kirjailijat teoksineen. Yksittäisiä tekijöitä ja ihmiskohtaloita kaivetaan kunnioittaen hautakuopistaan kirjallisuuden mausoleumiin. Teoksen ansiosta Boris Pilnjakin koko tuotanto tai pelkkä Vasili Grossmanin kuoleman jälkeen maineeseen kiirinyt Elämä ja kohtalo tuntuvat aiheiltaan ajattomilta ja ajankohtaisilta.

Ropponen ja Sutinen onnistuvat yleisesityksellään. Heidän vivahteikkaalla mustalla huumorilla maustettu teos on tarjoilultaan runsas. Vaikka venäläinen kirjallisuus ja sen tutkimus ei olekaan trendikkäintä juuri nyt, kannattaa vaikka tämän teoksen kautta todeta, etteivät venäläiset kirjailijat koskaan ajattele kuten hallitsijansa.