Wind in my hair, eagle in the air

TanssiVain verkossa6/2020

Out of Urgency yhdistää esiintyjät ja yleisöt pohjoisen luonnon äärelle etäteknologian avulla.

Out of Urgency: TaikaBox ry, Dansinitiativet (Luulaja), Stellaris DansTeater (Hammerfest), DansFestival Barents (Hammerfest), The Second School (Arkangeli).
Ohjaajat Tanja Råman ja Per Sundberg; tekninen johto John Collingswood; esiintyjät Henna Räsänen, Mikael Marklund, Jenny Schinkler, Maya Mi Samuelsen, Susanna Voyushina, Dmitri Melnikov.
Ensi-ilta 5.11.2020, arvio tehty 14.11.2020 esityksestä Oulussa.

Kuva: Janne-Pekka Manninen.

Koronarajoituksien äkillinen tiukentuminen kesken esityskauden on aiheuttanut epävarmuutta kansainvälisen esityksen toteutuksen ja markkinoinnin suhteen, ja huomaankin olevani ainoa katsoja Oulun Pikisaaressa. Myös Ruotsissa ja Norjassa yleisö koostuu vain yhdestä tai parista läheisestä; ainoastaan Venäjän Arkangelissa katsomossa on reilusti ihmisiä. Tämä luo intiimin ja eksklusiivisen alkuasetelman Pikisaaren mallassaunan muutenkin tiivistunnelmaiseen miljööseen.

Esitys alkaa pandemia-aikana monelle tutuksi tulleella etäkokousnäkymällä, jossa esiintyjät tervehtivät iloisesti toisiaan omista ruuduistaan ja esittäytyvät yleisölle. Alku on samalla kurkkaus teoksen työskentelytapaan, joka on nojannut videokokousten lisäksi ahkeraan viestittelyyn Telegram-palvelun kautta. Esiintyjien lisäksi esitellään Junior: John Collingswoodin teosta varten kehittämä livetekniikkatyökalu, jolla on oma roolinsa esityksen dramaturgiassa.

Saamme tuta teknologian vallan heti alkuintrossa: ääni Venäjältä katkeaa hetkeksi ja osa puheesta jää mysteeriksi, ainakin meille Suomessa. Tästä huolimatta kohtaus soljuu eteenpäin katkokseen sen suuremmin takertumatta. Dramaturgia nojaa vahvasti valkokankaalle heijastettuun näkymään, sen jaotteluun, visuaalisiin valintoihin sekä vaihdoksiin tilasta toiseen. Tämän lisäksi katsojat ovat osa fyysistä esitystilaa, jossa tapahtuu myös koko ajan.

Esittelyjen jälkeen näkymä valkokankaalla muovautuu neljäksi pylväsmäiseksi ikkunaksi, joissa kukin esiintyjä alkaa ihmetellen katselemaan ympärilleen ja hakemaan oman liikkumistilansa rajoja. Taustalla kuuluu pirskahteleva, yksinkertainen äänimaailma, jonka tiedän pohjautuvan koronaviruksen rna-dataan. Kohtaus kuvastaa hyvin rajojen tutkimista ja ihmetystä uuden tilanteen äärellä. Seuraavaksi matkaamme esiintymislavoilta luontoon, keskelle venäläisen Dacha-siirtolapuutarhan houkuttelevaa vehreyttä. Valkokankaalle ilmestyy sanoja, joilla Susanna Voyushina ja Dmitri Melnikov alkavat leikitellä käyttäen niitä liikkeittensä moottorina. “Work, beautiful… Why do I have to work when it’s already that beautiful?” Venäjäksi puhutut sanat ja lauseet on tekstitetty englanniksi. Runot ja sanaleikit kulkevat teoksessa mukana alusta asti ja esiintyjien omien äidinkielten annetaan kuulua ilahduttavan vapaasti.

Puutarhaviljelmiltä nousemme maan kamaralta lentoon ja lähestymme ilmateitse Tromssan edustalla sijaitsevaa saarta Karlsøyaa, joka on ollut tukikohtana Maya Mi Samuelsenin luovalle työskentelylle. Ilmakuva kaartelee ensin meren yllä ja laskeutuu lopulta hieman seuraamaan pyöräilijää, joka polkee pitkin tuskin asutun saaren karuja teitä. Taljat ja kotkan sulat tuovat luonnon osaksi Maya Min esitystilaa. Kaiken huomion varastaa kuitenkin värikkäästi maalattu tuuba, johon taiteilija ölisee ja puhuu. Tuuba kuuluu Samuelsenin edesmenneelle muusikko-isälle, jonka musiikkia kuullaan myös osana esitystä.

Huudot “No more windmills, no more fishfarms!” protestoivat saaren omintakeista ekosysteemiä horjuttavaa teollisuutta vastaan. Voimakkaan, ympäristöaktivismia lähentelevän soolonsa loppupuolella Samuelsen ottaa käsiinsä kotkan sulat ja alkaa pyörimään ympäri, kuin sulkien avulla liidellen. Valkokangas näyttää, kuinka muut esiintyjät liittyvät liikkeeseen mukaan. Esiintyjien välistä etäisyyttä ja ruutujen rajapintoja rikotaan kontaktia hakevilla liikkeillä, uteliailla katseilla ja lavalta löytyvän rekvisiitan ”siirtelyllä” ruudusta toiseen. Sulat ja höyhenet leijuvat pöytätuulettimen luoman tuulenvireen mukana livekuvien välillä ja esitystilojen lattiaan teipatulla, jatkuvalla ”koronaviivalla” tasapainoillaan niin Oulussa kuin muissakin esityspaikoissa.

Tuuli, höyhenet ja linnut ovat toistuvia teemoja teoksessa. Viheltely ja linnunlaulu käynnistää kohtauksen, joka on omistettu siivekkäille ystävillemme. Esiintyjät imitoivat erilaisten lintujen olemusta ja liikkeitä tuoden elävästi mieleeni ikkunalaudallamme talviaamuisin talipalloa varoen lähestyvät tiaiset, niiden terävät ja nopeat päänliikkeet, valppaat katseet ja pitkäksi venyvän kaulan, jonka avulla ne kurkkivat huvittavalla tavalla kurotellen ikkunasta sisään. Samaan tyyliin tirkistelevät muut esiintyjät ruuduistaan meidän tilaamme Oulussa, jossa Henna Räsänen aloittaa lintuaiheisen soolonsa hauskasti kannon päältä ympäristöään tarkkaillen. Taikaboxin studiotilaa ei näy nyt valkokankaalla: kaikki mitä täällä tapahtuu näkyy yksinomaan meille.

Teoksen linnut muistuttavat vastuusta, joka meillä ihmiskuntana on luontoa ja eläimiä kohtaan, mutta toisaalta myös siitä vapauden tunteesta ja matkustamisen mahdollisuudesta, jotka olemme maailmanlaajuisen pandemian myötä joksikin aikaa menettäneet.

Luontoaiheet ovat kohtauksissa ja valkokankaan kuvissa vahvasti läsnä, mutta välillä liu’utaan myös abstraktimmille ilmaisun tasoille. Ruotsalaisten Jenny Schinklerin ja Mikael Marklundin duetossa kuunnellaan ja peilaillaan toisen liikkeitä, ikään kuin yhteistä kieltä etsien. Sosiaalisen vuorovaikutuksen ja ihmiskosketuksen merkitys on korostunut korona-aikana, jolloin kumpaakaan ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Yhteyden luominen ja kommunikaatio teknologian avulla etäisyyksien päähän onkin konkreettinen teema, jonka parissa esiintyjät ovat työskennelleet luomisprosessista valmiiseen esitykseen asti.

Meditatiivisen rauhallinen ja keskittynyt yleistunnelma vallitsee lähes koko teoksen läpi. Yksi kohtaus poikkeaa kuitenkin rajusti muista: voimakasta tunneilmaisua, riuhtovaa liikettä, huutoa ja oksennusrefleksinomaista yökkäilyä sisältävä pitkähkö osio johdattaa katsojan epämukavuusalueelle. Päätä ravistellaan nopeasti puolelta toiselle ja hiuksia viskotaan ympäriinsä, kunnes ne päätyvät jopa esiintyjien suuhun asti. Vellovan ja pahoinvointia simuloivan kohtauksen taustalla on vaikuttanut ajatus ilmastonmuutoksen tuomasta ahdistuksesta – ehkäpä soppaan on sekoitettu myös korona-ajan turhautumista. Esiintyjät pääsevät revittelemään ja päästelemään höyryjä ulos fyysisen terapeuttisesa kohtauksessa. Loppukevennyksenä varsinaisen esityksen loputtua kuullaan ruotsalaisyhtye Viruzin hilpeä, ajankuvaan sopiva rallatus “Corona, Corona”, joka pyyhkii mielestä edellisen kohtauksen aiheuttamat tunnekuohut.

Out of Urgency esittelee uudenlaisen tavan kansainvälisen teoksen toteuttamiselle ja tutkii livelähetyksen dramaturgiaa usean eri esitystilan ollessa linjoilla yhtäaikaisesti. Toteutustapa kuvastaa hyvin nykyaikaa, jossa huomiokyky hyppää helposti fyysisestä tilasta kännykän tai muun laitteen ruudulle. Mielenkiintoista onkin pohtia eri tapoja, joilla katsojan huomiota ohjaillaan valkokankaalla näkyvien livelähetysten ja oman esitystilan performanssin välillä. Yllättävän usein valkokankaan tapahtumat kiehtovat fyysistä tilaa enemmän.

Esitys säilyttää kuitenkin hyvin taianomaisen ja keskittyneen tunnelmansa esitystilojen ja valkokankaalla näkyvien ruutujen moninaisuudesta huolimatta. Julkinen ja intiimi yhdistyvät ja vaihtelevat mielenkiintoisella tavalla teoksessa. Hauskan lisän tuo se, että eri maiden yleisöt näkevät toisensa esiintyjien taustalla.

Pikisaaresta loitotessani päällimmäisenä mieltäni lämmittää etäyhteyksienkin kautta muodostunut yhteisöllisyyden tuntu ja tietynlainen huojennus siitä, että kansainvälisiä taiteellisia projekteja on kuin onkin mahdollista toteuttaa poikkeustilanteissa myös liveyhteyden avulla.

Kuva: Janne-Pekka Manninen.

Marlene Hyyppä on joen eteläpuolelta pohjoiseen loikannut avojalakanen oululainen kirjoittaja, joka järjestää avoimia katutanssijameja ja -tapahtumia Underground Moves -yhteisössä.

Kommentit