Orkesteriharjoitus on kuin televisiolle tehty harjoitelma, joka syntyi Italian entisen pääministerin Aldo Moron murhaan päättyneen sieppauksen aikana keväällä 1978. Naisten kaupunki (1980) jää myös jäntevyydeltään veltoksi.
Rovaniemeläinen tietokirjailija ja kirjoittajaohjaaja Anne Lukkarila debytoi nyt myös dekkaristina. Suomutunturissa tapahtuvat hurmetyöt sekoittuvat esikoisessa ympäristöteemoihin.
Briitta Hepo-ojan Sydämiä seireeneille jatkaa Topelius-palkinnolla huomioidun Suomea lohikäärmeille -kirjan tarinaa 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa.
Viroa 1930-luvulla itsevaltaisesti hallinnut Konstantin Päts hahmotteli niin Suomen ja Viron liittovaltiota kuin laajempaa Yhdistynyttä Pohjolan tasavaltaakin. Ville Hytönen luki professori Seppo Zetterbergin uuden Päts-teoksen.
Tommi Liimatta siirtyy omakohtaisissa kuvauksissaan Pietarsaaren (Jeppis ja Jeppis 2) Rovaniemelle ja samalla fiktiivisestä kaunokirjallisuudesta tietokirjalliseen kerrontaan. Mutta onko eroa muistelmilla?
Ayn Randin teokset ovat vaikuttaneet Yhdysvaltoja hallitsevaan kapitalistiseen ideologiaan enemmän kuin Euroopassa ehkä on ymmärretty. Jussi Jalosen teos valottaa Randin ihanteita.
Vaikka työmatkapäiväkirja onkin ”paikoin kuivakkaa tapaamisten ja kokousten sarjaa”, taustoittaa Hannele Pokan muistelmateos nyt ajankohtaisia asioita kiinnostavasti.
Oulun teatteri joutui perumaan joulukuun esitykset, mutta onneksi Kaboom ja kuvittelun voima jatkaa ohjelmistossa 2021. Lue arvostelu jo nyt ja hanki liput vaikkapa joululahjaksi!
Amarcordin jälkeen Fellini tarttui Giacomo Casanovan elämäkertaan. Euroopan klassinen kulttuurihistoria esitetään jälleen pornografisen irvokkaana.
Amarcordissa Fellini karnevalisoi fasismia ja näyttää sen sekä Italian lähihistorian naurettavuuden mutta myös julmuuden. Voimakkainta on seksuaalisuus, ja Amarcord toikin Yhdysvalloissa Fellinille neljännen parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon.
”En tiedä mikä on unta, mikä muistoja”, laulaa keskushahmo Absoluuttisen nollapisteen ”Suvannossa ylpeä ilme” -sikermässä. Klovneissa (1970) Fellini puolestaan kyseenalaistaa dokumentarisuuden ja fiktion rajan yhä voimakkaammin.
Kaltion arvostelija ei lämpene aloittelevien suomalaisten stand up -koomikkojen matkalle tai vitseille uudessa kotimaisessa komediassa Naurun varjolla. Lue kritiikistä, miksi.
Perjantaina 13.11.2020 ensi-iltansa saavan, Veiko Õunpuun ohjaaman Viimeiset-elokuvan arvioi Matti A. Kemi: ”Känninen dialogi jankkaavuudessaan on ilahduttavan aitoa sössöttämistä.”
1960-luvun loppupuolella hengenvaarallinen keuhkopussintulehdus keskeyttää Fellinin fantastiset suunnitelmat. Vuoden 1969 Satyricon tuo kuitenkin jo kolmannen parhaan ohjaajan Oscar-ehdokkuuden.
Elokuvassa Giulietta ja viettelykset Fellinin fantasiat näyttäytyvät näkyinä ja henkinä – sekä väreinä selluloidilla.
Kirjailija Arvo Tuominen vastaa Ville Hytösen Tuomisen teoksesta Vladimir Putin – koko tarina kirjoittamaan kritiikkiin.
Ihanan elämän jälkeen seuraava Fellinin ”suuri” elokuva on vuoden 1963 8½ (Otto e mezzo). Henkilökohtaisuuden rajat ylittyvät ja teos laajenee yleiseksi ja ihmeellisen koskettavaksi.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Vuoden 1960 elokuvassa La dolce vita eli Ihana elämä hajoavat niin kommunikaatio kuin kulttuurikin; koti, luonto sekä totuus ovat tästä maailmasta poissa. Mutta tulevaisuuden mahdollisuus jää.
Sauna on hyvä ihmiselle. Tämä suomalaisten varsin hyvin tuntema seikka on todennettu useissa tutkimuksissa. Lämpö voi toimia myös henkisenä terapiana.
Ulkoministeriön rahoittamaan medialukutaitohankkeeseen kuuluva teos käsittelee ensisijaisesti journalismia ja sen määrittelyjä, Aki Petteri Lehtinen kirjoittaa.
JP Koskinen on ilmastonmuutosromaanissaan tiukasti ajan hermolla, Risto Kormilainen toteaa kritiikissään.
”Kuin istuisi murmanskilaisessa kapakassa kuuntelemassa uuden tuttavuuden kertomia sadunhohtoisia tarinoita, joissa on mukana ripaus syventävää analyysia”, Ville Hytönen kirjoittaa Arvo Tuomisen Putin-teoksesta.
