TOIM. VAR.: Arvio paljastaa jotain juonesta, joten yllättymisestä pitäville suositellaan elokuvan katselua ennen arvion lukemista. Päätoimittajan mielestä elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Kaksitoistavuotiaan Tinjan äiti esittelee ihanaa arkeaan lifestyleblogissaan: talo on kauniisti sisustettu, mies ja poika pukeutuvat siististi ja tytär on lahjakas telinevoimistelija. Vai onko sittenkään niin? Kulissit alkavat murtua kuin munankuoret, kun Tinja löytää metsästä oudon linnunmunan ja hautoo siitä itselleen lemmikin, jollaista ei ole koskaan itselleen saanut.

Munasta kuoriutuva olento on perinteisten hirviöelokuvien konventioiden mukaisesti ruma, kuvottava ja pelottava kynsineen, nokkineen, oudosti törröttävine hampaineen ja limaisina harottavine höyhenineen. Toisaalta eivätpä vastakuoriutuneet linnunpoikaset erityisen söpöjä ole luonnossakaan.

Tinja nimeää olennon Alliksi tuutulaulun mukaan: ”Aa aa allin lasta, pientä linnunpoikaa / ei ole isää, ei ole äitiä, joka sinua hoitaa”. Laulu kuvaa kuitenkin enemmän Tinjan kuin olennon orpoutta, sillä Tinja hoivaa Allia ja ruokkii sitä lintuemon tapaan. Tinja itse sen sijaan on jäänyt hoivaa vaille. Äiti ei ole kykenevä hoivaamaan ketään, paitsi kameran edessä, ja isä sulkee tietoisesti silmänsä ja korvansa tyttärensä huonolta ololta. Kammottavinta elokuvassa ei olekaan munasta kuoriutuva limainen lintuhirviö, vaan aikuisten hymyt, joiden takana ei ole iloa eikä huolenpitoa.

Hoivan myötä olento alkaa muistuttaa Tinjaa ja muuttua tämän kaksoisolennoksi. Myös äiti on hautonut Tinjasta itselleen kaksoisolentoa. Äiti pukee tyttärensä samanlaisiin vaatteisiin kuin itsensä, eikä salli tälle omaa minuutta. Äidin oma ura taitoluistelijana katkesi loukkaantumiseen, joten Tinjan on telinevoimistelijana täytettävä äitinsä haaveet. Kaksitoistavuotias onkin hautomalleen hirviölle parempi vanhempi kuin äiti tyttärelleen. Tinja antaa Allille hellyyttä ja hyväksyntää, jota ei itse äidiltään saa. Tinjan rakastavan katseen ehtona ei ole kauneus tai hyvä suoritus. ”Ei oo mitään hätää”, Tinja sanoo Allille silloin, kun tarvitsisi itse niitä sanoja.

Tinja yrittää epätoivoisesti täyttää äitinsä toiveet, mutta äitiä ei voi miellyttää. Samalla lailla Alli yrittää täyttää Tinjan toiveet mutta tekee sen hirviömäisellä ja vaarallisella tavalla, joka uhkaa kaikkia tämän läheisiä. Äiti on siirtänyt oman katkeruutensa Tinjaan, joka väistämättä siirtää sen eteenpäin. Tinja peittelee omat negatiiviset tunteensa, mutta Alli tuo ne esiin. Tinjan yritys hallita sekä itseään että Allia on tuomittu epäonnistumaan, mutta Alli on Tinjalle myös mahdollisuus pelastua itseensä kohdistuvista vaatimuksista. Mitä Tinjasta itsestään lopulta kuoriutuu?

Tietyssä mielessä äiti, Tinja ja Alli ovat kuin venäläiset maatuskanuket: sen, mitä äiti ei hyväksy itsessään, hän sulkee sisälleen, mutta se on myös Tinjassa, ja se minkä Tinja sulkee sisälleen, on myös Allissa. Ja Alli on ruma, kömpelö, vihainen, kateellinen ja kostonhaluinen – mutta samalla hyväksyntää, rakkautta ja hellyyttä kaipaava. Ja kun äiti lopulta antaa täydellisen pintansa murtua ja saa raivokohtauksen, hän näyttää nenä räässä ja meikit poskilla samalta kuin Alli. Kenen doppelgänger Alli lopulta on, Tinjan vai äidin?

Elokuvan kipeimpiin repliikkeihin tiivistyy myös niiden kauhu. ”Mä niin toivoin, että edes sä antaisit mun olla onnellinen”, sanoo äiti tyttärelleen raivokohtauksen jälkeen ja syyttää tätä omista virheistään. ”Lähde, mä en halua sua, kukaan ei halua sua!” huutaa Tinja Allille ja hylkää tämän. Samalla se on repliikki, jonka sisältöä hän itse pelkää eniten. Tinja syyttää Allia siitä, että tämä tekee hänen omat toiveensa ja tunteensa näkyviksi.

Visuaalisesti elokuva on huikea. Tinjan äidin kotona kaikki on valoisaa ja kuvankaunista. Pihalla kukkivat ruusut, ja jokainen sisustuksellinen yksityiskohta on tarkasti harkittu lifestyleblogia varten. Lapset on puettu kauniisti sävy sävyyn niin vanhempiensa kuin sisustuksen kanssa. Koti on ilmatiivis kulissi äidin someuralle ja elävät kasvitkin näyttävät muovisilta. Elokuva purkaa kauhuelokuvan kuvallisia kliseitä: kauheimmat kohtaukset sijoittuvat valoisiin tiloihin, kun taas pimeässä kaapissa yhdessä hirviön kanssa Tinja on turvallisessa pesässä. Elokuvan lavastanut Päivi Kettunen on luonut ympäristön, joka tihkuu uhkaa juuri täydellisyytensä takia. Pahanhautojan nähtyään ei voi koskaan enää katsoa lifestyleblogeja ja somevaikuttajien sisustuskuvia samalla tavalla.

Elokuva on täynnä muitaakin taitavasti rakennettuja ristiriitoja. Esimerkiksi äidin rakastaja Tero uhkaa tietysti Tinjan äidin ja isän avioliittoa, mutta on samalla ainoa aikuinen, joka ei vaadi Tinjalta täydellisyyttä. Teron rakennusprojekti puolestaan näyttää kliseiseltä kauhuelokuvan kummitustalolta mutta on täynnä elämää, sotkua ja keskeneräisyyttä, jotka eivät Tinjan kotona ole sallittuja.

Elokuvan muhkuraisena selkärankana on Tinjaa esittävän Siiri Solalinnan ja äitiä esittävän Sophia Heikkilän välinen kylmä kemia. Solalinna tekee hurjan kaksoisroolin sekä Tinjana että Allina. Hän ilmentää Tinjan ahdistusta jäykkyydellä ja ilmeettömillä hymyillä, kun taas Allissa purskahtavat esiin kaikki murroiskäisen hallitsematon viha ja kateus.

Pahanhautojan maailmassa miespuoliset ihmiset ovat hyväntahtoisia statisteja, ja riipivimmät suhteet ovat naishahmojen välisiä. Äidin maailmassa naisten välistä solidaarisuutta ja ystävyyttä ei ole, vaan Tinjan orastava ystävyys naapurintytön kanssa tukahtuu, kun äiti osoittaa tyttöjen välisen kilpailuasetelman telinevoimistelussa. Äidin ajatus ”ihanasta arjesta” on puolestaan erottanut perheenjäsenet toisistaan. Elokuvan hahmoista surullisin onkin Tinjan pikkuveli Matias, joka janoaa äitinsä kosketusta ja hyväksyntää, mutta ei sitä saa. Matias ei ole vielä oppinut Tinjan tapaan tavoittelemaan hillittyä täydellisyyttä vaan sotkee ja kiukkuaa, ja sellaisena pikkuveli on Allin ohella elokuvan inhimillisin hahmo. Kosketus ja sen puute ilmaisevat hahmojen välisiä suhteita: avioparin hyvästelysuukko on pelkkä rituaali, mutta hirviö silittää hellästi ja jättää limavanan jälkeensä.

On myös erittäin virkistävää katsoa kauhuelokuvaa, jonka päähenkilönä on 12-vuotias tyttö, joka ei kertaakaan elokuvan aikana ole vaarassa elokuvan ”hirviön” taholta, mutta ei myöskään kohtaa pahoja vieraita setiä. Liian usein kauhuelokuvien tyttöhahmot ovat seksualisoituja, mutta Pahanhautojassa vieras mies on Tinjalle turvallinen aikuinen. Tinja on kauhuelokuvien perinteinen uhrihahmo eli nuori, viaton, valkoinen ja vaalea, mutta häntä uhkaavat suorituspaineet ja kauneusvaatimus, joita äiti ruokkii – eivät sen enempää aikuiset miehet kuin elokuvan ”hirviö”. Tämä asetelma kääntää myös elokuvan näkökulman: mihin hirviömäisyys lopulta tiivistyy? Onko hirviö sittenkään se munasta kuoriutuva epäsikiö vai äiti, jolle oman lapsen halaus on vastenmielinen?

Elokuva käsittelee ahdistavia teemoja ja siinä on pelottavia kohtauksia, mutta Pahanhautoja ei kuitenkaan ole perinteinen säikyttelyelokuva, jossa hyvän ja pahan välinen ero on selvä ja lopussa paha saa palkkansa, vaan katsoja houkutellaan tuntemaan sympatiaa Allia kohtaan ja pelkäämään tämän puolesta. Jos lapsen sängyn alla on hirviö, myös se voi tarvita lohtua.