Eletään tammikuun viimeistä päivää Kemissä. Tasaisen harmaan pilvipeltikaton lävitse kiiluvat kuun ja auringon hailakat kiekot, samankokoisina ja yhtä himmeinä, toisiaan taivaan vastakkaisilta kansilta kyräillen. Puistokatujen koivut kumartelevat paksun kuuran raskauttamia latvustojaan Perämeren pohjukalle harvinaisessa tuulettomassa tyhjiössä, jota on jatkunut päiviä. Tehtaan piippujen sylkemät pilvet painuvat tällaisella kelillä liki maata, peitoksi esikaupungin ylle. On kemiläinen molokkapouta, pakkasta kaksikymmentäviisi, kadut autiot.

Nahkurinkatu yhdeksässä sijaitsevan vanhan kivitalon suurista ikkunoista hehkuu valo. Olemme juuri yksivuotissyntymäpäiväänsä viettäneen monitaiteellisen Meän Periferia -kulttuuriyhdistyksen toimitilassa Meän Kulmassa. Ihan Kemin keskustassa siis.

Yläkerran pyöreän pöydän ympärillä kahvikuppien ääressä istuvat Meän Periferian perustajajäsenet taidegraafikko-valokuvataiteilija ja kuvataidepedagogi Marjo Pitko, monimediataiteilija Esa Ylijääskö ja biomuotoilija-kuvataiteilija Iines Jakovlev, joka toimii yhdistyksen puheenjohtajana. Paikalla ovat myös kaksi muuta hallituksen jäsentä, kuvataiteilijat Auli Kaarina Järvelä ja Inga Eunmann. Paluumuuttajien parvi, joista vain Järvelä ei koskaan edes lähtenyt täältä.

Mutta mikä on vetänyt kulttuurintekijät takaisin periferiaan kylmän meren rannalle? Esa Ylijääskö on palannut Jyväskylän ja Helsingin kautta aina Lissabonista saakka. ”Palasin kohtalon ohjaamana. Halusin aikataulutetusta kalenterimaailmasta takaisin pohjoisen rauhaan. Ja tulin ostaneeksi talon Keminmaasta.”

Entä Jakovlev, miksi hän palasi Helsingistä Kemiin?

”Minulla oli Helsingissä sellainen olo, ettei tämä ole minun koti. Ikävöin omaa yhteisöä ja kaipasin luonnon rauhaa. Ihan sama mihin perämetsään Helsingissä menin, niin aina tuli joku vastaan.”

Marjo Pitko on palannut rakkauden perässä jo kolmekymmentä vuotta sitten. Eunmann puolestaan muutti hiljattain perheensä kanssa Helsingistä takaisin Kemiin. Hän on syntynyt Pietarissa ja saanut jo lapsuudessa tarpeekseen suurkaupungin sykkeestä.

Ylijääskö kertoo kaivanneensa muualla asuessaan lappilaista yhdessä tekemistä. ”Sellaista rehellistä ja aitoa taidemeininkiä, jossa tuetaan toisia, eikä olla egoistisia.”

Päät pöydän ympärillä nyökyttävät; kokemus on yhteinen, jaettu. Kuten on koko Meän Periferiakin, johon tervetulleita ovat kaikki kulttuurin ystävät, niin tekijät kuin kokijatkin, aina Norrbottenia myöten. Ja kauempaakin! Meän Kulman ovi on avoinna jopa koirille.

Hallituksen jäsenet kuvaavat yhdistyksen toiminnan käynnistyneen ”luonnollisella räjähdyksellä”. Ensin Taiteen edistämiskeskus myönsi pilottihankkeelle rahoituksen huhtikuuhun 2026 asti ja siitä eteenpäin Koneen säätiö 110 000 euron apurahan kahdelle vuodelle toiminnan kehittämiseen ja jatkamiseen. Ja mikä parasta, ihmiset ottivat Meän Kulman omakseen heti avajaisissa; marraskuun alussa pidetyt kaksi-iltaiset avajaiset vetivät paikalle yli sataviisikymmentä vierasta.

Taiteen edistämiskeskuksen Taiteen ja kulttuurin rahoituksen yksikönpäällikkö Henri Terho kommentoi Ylen 5.12.2025 julkaisemassa jutussa, että ”Meän Periferia on laajuudessaan, yhteisöllisyydessään ja monialaisuudessaan erityinen ja jossain määrin poikkeavakin.” Terhon mukaan poikkeuksellisen Meän Periferiasta tekee se, että mukana on aivan eturivin ammattitaiteilijoiden rinnalla laajasti eri kansalaisten ryhmiä ja sen myötä hyvää osallisuutta ja ruohonjuuritason aktiivisuutta.

Mutta palataanpa takaisin Meän Kulmaan, jossa tehdään eikä maalailla kaunopuheisia pilvilinnoja. Täällä yhdistyksellä on kaksi galleriaa, joista suuremmassa, 250-neliöisessä Galleria Kulmassa vaihtuu kuratoitu näyttely kahden kuukauden välein. On myös 80-neliöinen, taiteilijoiden haettavissa oleva maksullinen näyttelytila ARTBOX ja yhdistyksen jäsenten teosvälitys, työtiloja taiteilijoille sekä tilaa tapahtumille. Residenssi on suunnitteilla yläkertaan.

Näyttelyt, tapahtumat ja työpajat ovat kaikille avoimia ja pääosin maksuttomia, mutta yhdistyksen jäseneksi mielivän täytyy kuitenkin tehdä hakemus. Jäsenyydelle on neljä kategoriaa: perus-, asiantuntija-, opiskelija- ja kannatusjäsenyys. Miksi näin?

Inga Eunmann aloittaa: ”Haluamme hakijoiden miettivän, miten aktiivisesti he ovat valmiita toimimaan Meän Periferiassa.” ”Yhdistys toimii kuitenkin pääsääntöisesti talkoovoimin”, Auli Järvelä jatkaa. ”Hakemusten avulla voimme myös tutustua uusiin jäseniin”, lisää Eunmann. ”Samalla hakijat voivat jäsentää omaa osaamistaan ja kiinnostustaan”, Marjo Pitko täydentää.

”Haluamme yhdistyksen jäseniksi laaja-alaisesti harrastajia, ammattilaisia ja kuluttajia kulttuurin eri aloilta”, toteaa Iines Jakovlev. ”Emmekä halua poissulkea ketään. Ja olemme saaneet todella hyviä hakemuksia”, Esa Ylijääskö päättää.

Tällä hetkellä hallituksen ulkopuolisia jäseniä on yli neljäkymmentä, ylivoimaisesti eniten kuvataiteilijoita. Löytyy myös kirjailijoita, valokuvaajia, teatteritaiteilijoita, dramaturgeja ja jopa kansainvälinen muotisuunnittelijakin. Muusikoita ei vielä ole, heitä kaivataan! Tiloihin on tulossa flyygeli, jahka se saadaan kunnostettua. Väliseinät ja kalusteetkin on rakennettu itse.

Yhteistyötä tehdään jo nyt monien kulttuuriyhdistysten ja -organisaatioiden kanssa, vaikka Meän Periferia onkin vasta untuvikko. Hallituksen mukaan toiminta on vielä ihan alussa. Monenlaista eri taidemuotojen ja yhteisöjen, ammattilaisten sekä harrastajien väliset rajat poispyyhkivää on kehitteillä ja vireillä. Kokeillaan! Kun joku saa hyvän idean, siihen tartutaan ja pistetään toimeksi. Jaetaan omaa osaamista yhteisön iloksi ja opitaan toisilta. Autetaan ja kannustetaan kaikkia, otetaan tulijat ilolla vastaan.

”Koko toiminta perustuu siihen, että jaamme omaa osaamistamme yhteisössä ja siten jokainen saa monin verroin takaisin. Emme rajaudu toimimaan vain samanmielisten ja -kielisten kollegoiden kanssa, koska sellainen köyhdyttää maailmankuvaa ja ankeuttaa tekemistä”, Pitko kuvaa.

Tähän mennessä Meän Kulmassa on ehtinyt olla kolme taidenäyttelyä avajaisineen, Lapin Taiteilijaseuran teosvälitys, yhdistyksen jäsenten teosvälitys, Käpy materiaalina -työpaja, kynttilöiden valamista, Kaikkien pikkujoulut, intialaista joogaa, hennatatuointeja, Ekspressiivinen omakuva piirtäen, maalaten ja kirjoittaen -työpaja, Joulubasaari, Roku Rousu Laitos osana Pakkasukko Blues N’Jazzia sekä Ystävänpäivä-taidereffit ja livemaalausta. Kuvataiteen päivänä viime heinäkuussa Meän Periferia järjesti vesibussikuljetuksellisen Luova Laitakari -taidetapahtuman entisessä sahayhteisösaaressa Kemin edustalla ja osallistui myöhemmin kesällä Viikinkiviikonloppuun samaisessa saaressa.

Tulossa on ainakin tankaruno-työpaja, Mitä muistat Liisa Rautiaisesta -muisteluilta ja Rautiaisesta tehtävä monologiesitys. Lisäksi suunnitteilla on moninaista yhteisöllistä taiteen tekemistä ja kesäksi biomateriaalikursseja, joissa paikallisia luonnonmateriaaleja käytetään taiteellisessa tuotannossa. Kehitteillä ovat myös Kemin kulttuuriyhdistyksen kanssa yhteistyössä toteutettavat Runo-laulu-performanssi open mic -ilta sekä yhteinen keskustelutilaisuus Meri-Lapin ja Norrbottenin alueen kulttuuritoimijoille. Aivan kaikesta ei tietenkään haluta etukäteen hiiskua.

Galleria Kulman ensimmäinen taidenäyttely Aistijälki esitteli marras-joulukuussa neljätoista pohjoista taiteilijaa. Samanaikaisesti ARTBOX-galleriassa oli esillä Lapin taiteilijaseuran teosvälitys.

Tätä haastattelua tehtäessä Galleria Kulmassa on esillä Katoava Ikoni -näyttely 1.3. saakka. Näyttelyssä on mukana kolmekymmentä teosta kahdeltakymmeneltä taiteilijalta ympäri Suomen. Ehdolla olleista kuudestakymmenestä teoksesta näyttelyn juryttivät taidemaalari Misha del Val sekä allekirjoittanut kirjailija-kuvataiteilija. Jurylle yllätyksenä tuli teosten muodostama yhtenäinen ja vahva feminiininen teema, jonkinlainen karnevalistisuus tai jopa raivo. 

Meän Periferian ja muiden toimijoiden yhteistyön rajattomuudesta puhuu omaa kieltään sekin, että Katoava Ikoni -näyttelyn avajaisissa median edustajista paikalla olivat Haparandabladet ja Lavskrikan, joka on uusi Norrbottenilainen kulttuurilehti.

Galleria Kulman näyttelyiden jurytys tapahtuu anonyymisti pelkkien teoskuvien perusteella. Tällä pyritään antamaan tasavertainen mahdollisuus kaikille. Katoava Ikoni -näyttelyyn päätyikin teoksia muutamalta ensikertalaiselta. Yksi näistä on 77-vuotiaan Saara Hallikainen-Kuulan ”Odotus”.

Saara Hallikainen-Kuula on aina piirtänyt ja ilmaissut itseään kuvallisesti. Hänen taiteellisessa työskentelyssään tärkeimpiä ovat ilmaisu, luovuus ja suunnittelemattomuus. Hallikainen-Kuula on innokas kokeilemaan uusia ja nopeita tekniikoita, joilla hän tavoittelee tulkintaa mahdollisimman minimalistisin elementein.

Nelikymmenvuotisesta hoitoalan työstään eläköitynyt, itseoppinut- ja oppiva taiteilija kävi elämänsä ensimmäisen kerran taidenäyttelyn avajaisissa vasta nyt, kun oma teos valittiin mukaan näyttelyyn. ”Mie en tiennyt, että taidenäyttelyn avajaiset kuuluu tavallisille ihmisille. Olin kuvitellut, että ne avajaiset on joku taiteilijoitten kupla. Näyttelythän mie kyllä olen käyny kattomassa kaikki.
Nyt mie ajattelen, että on avajaistenkin vuoro jatkossa.”

Entä miltä tuntui tulla valituksi mukaan Katoava Ikoni -näyttelyyn?

”Tuntuhan se, aivan käsittämättömältä! Minusta tämä Meän Periferia on aivan loistava juttu, semmonen kutsuva. Meän yhteinen ja tämmönen erityinen, tästä voi tulla semmonen ydin. Toivon kyllä kaikkea menestystä.”

Tämän lehden ilmestyessä esillä olevan Rannaton-näyttelyn juryttää taidehistorioitsija, Taideyliopiston Kuvataideakatemian nykytaiteen tutkimuksen professori Hanna Johansson. Rannaton on avoinna Galleria Kulmassa 3.5. saakka. Seuraava jurytetty näyttely Kosketus on esillä 15.5.–2.8.2026. Sen teokset kootaan huhtikuun avoimesta hausta. Syysnäyttely Rajapinta on vuorossa elokuun puolivälistä lokakuun alkuun, ja sen teoshaku toteutetaan kesäkuussa.

Koneen säätiön myöntämän kaksivuotisen apurahan myötä Meän Periferia muuttui pilottikokeilusta kestäväksi toiminnaksi ja työteliääksi osoittautunut puheenjohtajan pesti palkalliseksi. Kaikki muu tehdään talkoilla edelleen.

”Meillä on nyt perustus kunnossa. Voimme rakentaa ja kehittää enemmän tälle pohjalle. Me suuntaamme tulevaisuuteen ja siihen, että tämä jatkuu sen kahden vuoden jälkeenkin”, Iines Jakovlev kertoo. ”Nimenomaan niin, että taiteilijoilla on mahdollisuus hyötyä tästä. Tätä ei tehdä meille vaan kaikille”, jatkaa Esa Ylijääskö.

”Kyllä se työmäärä on meidät yllättänyt”, Jakovlev sanoo. ”Mutta me olemme järjestäytyneet ja jakaneet työt selkeästi”, toteaa Inga Eunmann. ”Ja meillä on hirmu hyvä porukka”, Marjo Pitko kuittaa.

Entä ovatko yhdistyksen jäsenet kohdanneet suuren työmäärän lisäksi muita yllätyksiä? Hetken hiljaisuuden jälkeen puheenjohtaja Jakovlev vastaa. ”No sen, että vastaanotto on ollut niin positiivinen.” ”Tosi avoin”, jatkaa Eunmann.

”Kemihän on aina ollut kulttuurikaupunki”, yhtyy Järvelä. ”Ja tulee olemaan”, hymyilee Ylijääskö.