Täyttymys kysyi
ja vastasi monin tavoin

Täyttymys-projekti oli lukupiirin, näyttelyn ja kesäkoulun muodostama kokonaisteos.

Annoimme projektillemme komealta kalskahtavan nimen Täyttymys. Mitä täyttymys on? Sanakirja määrittelee sen näin: täyttyminen, toteutuminen, täyttymisen ja toteutumisen tulos, toteutuma. Esimerkiksi toiveiden tai unelmien täyttymys, täyttymyksen hetki. Voisiko täyttymys olla myös jotain yhteisöllistä ja henkilökohtaisen rajat ylittävää? Aina se ehkä kuitenkin on jollakin tavalla pakenevaa ja hyvin hetkellistä.

Meidän Täyttymys-projektimme oli kokonaistaideteos, joka pohti taiteen tekemisen lähtökohtia ja sitä, miksi taiteen tekeminen on merkityksellistä. Nelihenkinen työryhmämme – taiteilijat Pia Hentunen, Jari Haavikko, Eija Hirvonen ja Leena Kangas – uskoo taiteen tekemisen lähtökohtien pohdinnalla olevan arvoa elämän ja elämäntapojen mielekkyyden kysymyksissä laajemminkin.

Talven aikana lukupiirien muodossa käynnistynyt prosessi jatkui kesä–heinäkuussa Täyttymys 2021 -näyttelyllä Tyrnävällä. Näyttely oli Pirkolan maatilan tyhjän perunahallin vaikuttavaan tilaan juuri tätä näyttelyä varten toteutetuista teoksista rakennettu kokonaisuus, jossa yksittäisten taiteilijoiden teokset samalla olivat osa yhteistä installaatiota. Näyttelyn viimeisenä viikonloppuna järjestimme Täyttymyksen kesäkoulun. Se oli avoin kohtaamispaikka kaikille taiteesta kiinnostuneille, taiteen harrastajille ja ammattilaisille. Tässä jutussa kerromme näyttelyn teoksista vuoropuhelun muodossa ja tiivistämme kesäkoulun antia.

Täyttymys-projekti sai Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Pohjanmaan rahaston Kärkihankeapurahan vuonna 2020. Olemme siitä hyvin kiitolliset. Päätös on mielestämme ollut rohkea, sillä tämä hanke on pitänyt sisällään paljon varsin aineettomia ja vaikeasti mitattavia osa-alueita, kuten pohdiskelua ja yhdessä ajattelemista.

Sidoksissa maisemaan ja tekemiseen

Leena kysyy Eijalta: Miksi halusit, että pottuhallin ovelta avautuva maisema on osa teostasi?

Eija Hirvonen kertoo:

Teoksessa on tuoli sijoitettuna tiettyyn kulmaan suhteessa maisemaan ja oviaukosta näkyvä tyrnäväläinen perunapelto. Tuolissa istutaan ja katsotaan kauas horisonttiin avautuvaa näkymää. Teoksen nimi on Sidos. Sen ydin on ajatuksessa, miten tämä perunapeltonäkymä sisältää myös sidoksen: yhteyden elämäntapaan, kulttuuriin, sukuun, perinteeseen.

Tällä teoksella on linkki näyttelyssä esillä oleviin kankaanvärjäystöihini. Peltosidos konkretisoi värjäystyöskentelyn aikaisia ajatuksiani näkyväksi ja linkittää ne Tyrnävään. Tekniikka, jota käytän värjäyksessä on japanilainen shibori-tekniikka. Siinä kankaan väri ja kuviointi syntyy erilaisilla kankaan sitomisen tavoilla.

Olin katsonut perunahallilta avautuvaa maisemaa, kun touko- ja kesäkuisina päivinä kävin näyttelytilassa. Kun näyttelyn rakentamisen myötä avautui mahdollisuus käyttää sitä perunahallin tilaa, josta nosto-ovien takana pelto levittäytyy, ilahduin. Elämään kuuluvat sidokset voivat puristaa ja ahdistaa, mutta ne voivat myös purkautua avoimempaan sisäiseen maailmaan. Samalla tavalla shibori-tekniikalla tehdyt solmut, taitot ja sidokset avautuvat loputtomiin kuvioihin kankaassa.

Teoksen avautuva maisema on toisaalta kenen tahansa maisema (toki myös Pirkolan tilan maisema), toisaalta se on minulle sidos Tyrnävän mummolaani. Sidos on jo ohentunut, mutta jossakin minussa leikkii se lapsi mummolan pihalla. Kolmas teokseni Täyttymys-näyttelyssä on nimeltään ”Turva”. Se on kierrätyshuovasta tehty isokokoinen työ: lapsuuden mummola on muistoissani turvallinen paikka. En suunnitellut tekeväni näin henkilökohtaisia töitä, vaikka paikkasidonnaiseen taiteeseen uskovana tiesin, että jotakin Tyrnävästä tulisi mukaan teoksiini. Prosessi vei nyt tähän suuntaan.

Hedelmällisintä taiteen tekemisessä on olla mukana siinä prosessissa, mihin kulloinenkin tekeminen kuljettaa. Innostun ajattelemisen ja tekemisen yhteydestä ja assosiaatioista erilaisten asioiden välillä. Koetan sietää epävarmuutta, mikä väistämättä tekemiseen liittyy. Kun aina ei tiedä, minne on menossa, ja kun omat pyrkimykset törmäävät realiteetteihin, joutuu väistämättä kohtaamaan epäonnistumisia.

Kun keväällä aloin kokeilla shibori-värjäystä, halusin varmistua siitä, että huolimatta siitä mitä kaikkea elämässä tapahtuu, jatkan tekemistä. Sidon, taittelen, värjään, avaan solmut ja taitokset. Shibori-teokseni nimi on ”Loputtomuudesta”. Se voi kuvata taiteilijan työn keep going -luonnetta: on tärkeää jaksaa jatkaa tekemistä, vaikka kaikki päivät eivät olekaan niin loistavia. Tämä kysyy uskoa oman tekemisen merkityksellisyyteen. Toisaalta, ”Loputtomuudesta” voi kuvata ajatusta siitä, että maailman asioiden luonne on jatkuvuus. Ihminen piipahtaa maapallolla omassa historiallisessa hetkessään: se on toisaalta mikä tahansa elämä, mutta myös jonkun elämä, tässä ja nyt. Siitä syntyy sidos.

Täyttymys on minulle seikkailua ajattelemisen ja tekemisen välillä ja sen tutkimista, syntyykö tästä taideteos. Tässä Täyttymyksessä oli erityisen tärkeää se, että teokseen sisältyi lukupiiri ja kesäkoulu: sain lukea taiteen luonteen pohdintoja ja tutustua erilaisiin näkökulmiin esimerkiksi luonnon ja ihmisen suhteen ajattelemisessa. Kesäkoulussamme oli jakamisen ja tekemisen meininki.

Hukattua tietoa ja hevosten kaluamia puita

Eija kysyy Pialta: Katselin sinun ”Öömappiin”-teostasi kameran linssin läpi. Kumartelin ja asettelin kameraa eri kohdin installaatiota. Näin paljon hienoja yksityiskohtia – teräslangasta nyplättyjä hyönteisiä, maalauksia pleksille – joita ei välttämättä huomaa, jos vain kurkistaa teosta nopeasti. Kerroit, että teoksellasi haluat kuvata sitä, kuinka liian moni hyvä tutkimus luontomme tilasta menee öömappiin. Minusta tuo tiedon ”kauneuden” hukkaaminen resonoi sen kanssa, miten teoksesi yksityiskohtien kauneus hukkuu, jos ei tarkkaan katso, mitä siitä löytyy. Oliko sinulla tällainen ajatus kun valitsit paikan teoksellesi vai syntyykö tällainen rinnastus sattumalta (niin kuin moni hyvä asia syntyy)?

Pia Hentunen kertoo:

Tein teoksessa olevat maalaukset miettimättä yhtään sitä, tulevatko ne näyttelyyn vai eivät. Hyönteiset, sekä teräslangasta että woodcastistä tehdyt, tein ihan tekemisen ilosta. Kun sitten pottuhalliin muodostui tuommoinen kolo, joka ei mennyt kenenkään muun käyttöön, oivalsin töiden ja kolon yhteyden.

Ajattelen koko ajan tätä maailman tilaa, ja koen siitä ahdistusta. Tiedän, ettei siitä ole mitään hyötyä, mutta järki ja tunne ovat monesti vastakkain, ja ehkä asian käsittely taiteen keinoin jotenkin jäsentää itselleni ajatuksiani. Ymmärrän myös sen, että koko maailma on ikään kuin valtava paletillinen harmaan tuhansia sävyjä, emmekä mitenkään pysty havainnoimaan ja ymmärtämään eri asioiden ja tekojen kaikkia puolia. Siksi halusin tehdä töistäni tavallaan sekä kauniita että kamalia.

Eniten oikeastaan pidän siitä ajatuksesta, että olen tehnyt osan töistäni yhteistyönä hevosteni kanssa – ne ovat hampaillaan kalunneet ”Metsä”-teokseni kuuset.

Täyttymykseni on, kun ihmislaji ymmärtää ja hyväksyy olevansa vain yksi osa tätä maapallomme ekosysteemiä. Olemme kaikki toisiimme yhteydessä, samaan ilmakehään uponneina. Haluan nähdä päivän, jolloin luontevasti aina mietimme, että onko asia/teko ympäristölle haitallinen, ja jos on, löytyykö sille parempi, vähemmän haitallinen vaihtoehto. Tämä ei ole edes vaikeaa. Se vaatii vain vähän viitseliäisyyttä, miettimistä, uusia työkaluja, kokeilua ja luovuutta.

Ihan supertärkeä ja todellinen täyttymys tässä projektissa on ollut myös se, että apurahan myötä olemme saaneet palkkaa työnteosta.

Muuntumisen ja jatkuvuuden taitokset ja kuvat

Pia kysyy Jarilta: Mielestäni origamit ja kuviesi kasvien yksityiskohdat ovat mielenkiintoinen pari.

Ne ovat oikeastaan suorastaan vastakohtaiset muodoiltaan. Kasvien muodot ovat hyvin orgaanisia, kun taas origamit perustuvat järjestykseen ja näyttävät matemaattisilta rakenteilta. Jotenkin kuitenkin näen vahvan samankaltaisuuden origamitöiden ja valokuvien kohteiden muotojen välillä. Miten itse koet tämän ja miten olet valinnut tämmöisen parin?

Jari Haavikko kertoo:

Täyttymys 2021 aloitettiin vuoden 2020 syksyllä lukupiirin ensimmäisellä kokoontumisella. Silloin käsiteltiin muun muassa Emanuele Coccian kirjaa Kasvien elämä (Tutkijaliitto 2020). Tämä teos on useiden näyttelyyn päätyneiden teosteni takana. Konkreettisen työn alkupisteenä oli 2020 löytynyt ”uusi” materiaali: bitumivuorauspaperi eli tervapaperi avasi uusia ulottuvuuksia taitteluun. Käytin lähtökohtana perinteistä origamin neliöpohjaa ja yhtä perustaitoksista, mutta tunnistettavien hahmojen sijaan pyrin varioimaan yhdestä perustaitoksesta erilaisia versioita materiaalin ehdoilla.

Muutaman viikon jälkeen olin kehitellyt puolenkymmentä ”muotoa” ja aloin kokeilla muitakin materiaaleja, kuten pakkaus- ja käärepapereita. Erilaiset paperit eivät sinänsä ole mikään kannanotto esimerkiksi kierrätyksen puolesta; oli vain kiinnostavaa kokeilla, miten arkipäivän materiaalit taipuvat origamin tapaisiin töihin. Jossain vaiheessa kokeilin kauppa- ja jonotuskuittejakin.

Loppukeväästä aloin työstää näyttelyn valokuvamateriaalia. Aloitin tutkimalla arkistojani. Olin jo 2014 Wiepersdorfissa kuvannut kasveja. Nämä vanhimmat kuvat eivät lopulta päätyneet näyttelyyn, mutta olivat alkusysäys prosessille.

Työskentely paperin kanssa vaikutti valokuvien valintaan, ja osa niistä onkin suoraan paperitöistä kuvattuja yksityiskohtia. Niiden lisäksi näyttelyyn valikoitui sarja valokuvia, joista rakensin yhtenäisen kokonaisuuden, eräänlaisen tutkimuksen orgaanisista muodoista, niiden toistumisesta ja monistumisesta, yksityiskohdista ja mittakaavasta.

En ainakaan alun perin ajatellut valokuvia ja paperitöitä eri osina vaan yhtenä kokonaisuutena. Molemmat liittyvät muuntumiseen, metamorfoosiin ja jatkuvuuteen. Näyttelyn valokuvissa/printeissä on paitsi kasveja, myös kasvien hahmoista kehiteltyjä ”uusia” muotoja: symmetrisiä peilikuvia, kaksin- ja nelinkertaisia muotoja, kahdentumista ja monistumista. Teoksessa ”…ja loputtomaan toistoon…” on kasviaiheen muotoa kopioimalla ja toistamalla kehitelty loputtoman jatkuvuuden ideaa.

Käyttämäni kuvanrakentamisen tapa (kuvan kääntäminen peilikuvaksi, sen yhdistäminen alkuperäiseen kuvaan ja näin syntyneen kuvan uudelleen peilaaminen ja monistaminen) itsessään on matematiikkaa. Samalla tavoin kasvien rakenteesta ja muodosta löytyy symmetriaa, renkaita, ympyrämuotoja ja ellipsejä, jotka ovat geometrian peruskuvioita ja joita kasvuprosessi skaalaa ja monistaa. Lisäksi kasvien näennäisesti ”orgaaninen”, vapaasti rönsyilevä hahmo, ääriviiva tai kokonaisuus saattaakin perustua sisäkkäin toistuviin ja skaalautuviin muotoihin eli fraktaaleihin – jotka nekin ovat matematiikkaa. Kasvitkin ovat rakenteeltaan pitkälle järjestäytyneitä.

Origamin lähtökohta, tarkalleen neliön muotoon leikattu paperi, on äärimmäinen säännöllinen ja rajallinen. Ympyrän jälkeen varmaan täydellisin tai ainakin yksinkertaisin muoto. Se on helppo määritellä matemaattisesti, mutta kuten edellä huomautin, niin voidaan tehdä kasveillekin. On totta, että etenkin ”Näin alkaa nousu maalle…” -teoksen paperiveistokset ovat kulmikkaita tai ”piikikkäitä”, mutta se johtuu enemmänkin perusmallin valinnasta kuin paperin tai paperintaittelun olemuksista materiaalina ja työvälineenä.

Muodon puolesta kasveja ja paperintaittelua yhdistävät asiat näkyvät muun muassa vierekkäin ripustetuissa töissä ”…taitteet ja taipuminen” sekä ”Näin syntyvät salaisuudet…”. Ensin mainittu on sarja valokuvia bitumivuorauspaperista taiteltujen paperitöiden yksityiskohdista ja jälkimmäinen kurottuvista tai kääriytyneistä kasvien lehdistä. Voisin kutsua näitä yhdistäviä tekijöitä vaikkapa ”mukautuvaisuudeksi”, ”huokoisuudeksi” ja ”lomittumiseksi”.

Mukautuvaisuus tarkoittaa paperin ja kasvin käyttäytymistä paineen tai kosketuksen alla, taipuisuutta ja pehmeyttä, väistymistä ja joustamista. Huokoisuus on pinnan pehmeyttä ja läpäisevyyttä niin kosteuden kuin valonkin suhteen, itseensä imevää läsnäoloa. Lomittuminen on eri kerrosten ja ulokkeiden ja taitteiden tai laskosten asettumista toistensa lomaan, tilan täyttämistä erilaisilla toisiinsa lomittuvilla muodoilla ja rakenteilla.

Yhdistävää on tietenkin myös värien ja hahmojen runsaus: niin kuin kasvien maailmassa on lukematon määrä erilaisia pintoja, karheita ja sileitä ja piikikkäitä, rakenteita ja värejä, niin on myös paperien valtakunnassa lukemattomia erilaisia ilmiasuja.

Kivisistä kokeiluista hybridihahmoihin

Jari kysyy Leenalta: Minua kiinnostaa se kivijuttuja lattialla -kokonaisuus. Millainen tarina tai prosessi siihen liittyy? Muistaakseni työstit sitä vielä vähän ennen avajaisia, lisäsit jotain – vai poistitko jotain? En ehtinyt silloin seurata, miten teos muuntui.

Leena Kangas kertoo:

Aloin työskennellä Täyttymyksen teosten parissa viime keväänä oikeastaan ihan välittömästi yhden oman isomman näyttelyni ja siihen liittyneen pitkän työskentelyprosessin päättyessä. Siinä tilanteessa kaipasin jotain aiemmasta irrottavaa, ja päädyin tekemään erilaisia kokeiluja kivien, väripigmenttien ja raastettujen pastelliliitujen sekä veden ja paperin kanssa. Vähitellen niistä alkoi muodostua sellaista, jota kutsuin Kiviosastoksi.

Näiden orgaanisesti muotoutuvien kivi-väri-vesikokeilujen rinnalla halusin tehdä jotain, joka pottuhallin hämärässä tilassa olisi hyvin selkeää, välittömästi kohdattavissa ja ensivaikutelmaltaan iloluontoista. Aloin maalata parimetrisiä hahmoja, joita syntyi viisi: Tietäjä, Näkijä, Uni, Leikki ja Disko-Pelargonia. Ne ovat pääosin jonkinlaisia lajihybridejä, sekoituksia. Niissä on mukana ajatusta siitäkin, kuinka me ihmiset hyvin usein käytämme toisia lajeja ja niiden kuvia jonkinlaisina tunne- ja hellyysherättiminä. Samalla maalausten pelkistetyt hahmot myös ihan vilpittömästi kysyvät ja ihmettelevät, voisivatko ne herättää myötätuntoa tai kokemuksen jonkin toisen olennon läsnäolosta.

Maalaukset ovat myös kömpelö tribuuttini ihailemalleni japanilaiselle graafikolle Kazumasa Nagaille. Lukupiirissä käsittelemämme teokset liikkuivat laajasti koko elonkehän piirissä ja ohi ihmiskeskeisen ajattelun. Maalausteni tribuuttihenki asettuu kommunikoimaan myös inhimillisen visuaalisen kulttuurin ja perinteen kanssa, joka myös on ainakin minulle alati mielenkiintoista ja elintärkeää. Sekin on ravintoa, vettä, ilmaa, aurinkoa.

Itse Kiviosasto karsiutui näyttelyyn lopulta alkuperäistä pienemmäksi, sillä näyttelyn rakentamisvaiheessa paikan päällä tajusin, ettei ole mielekästä yrittää ängetä mukaan kaikkea. Näyttelyyn päätynyt kiviosasto on siten vähän kuin jokin museo, joka oikeasti onkin vain pahvilaatikko. Myös sen nimi sai lisämääreen pieni: ”Kiviosasto (pieni)”. Pieni on ison vastakohta ja pieneen tilaan menevä on paljon tilaa vaativan vastakohta. Näyttelyn kokonaisdynamiikassa tämä tunnustuksellinen pienuus on minulle tärkeää. Se, että on sellainenkin vaihtoehto toimia, jonkinlainen vetäytymisen tie.

Yhden kiven alle jätin muistilapun: Muista palauttaa tämä kivi takaisin rannalle. Kun näyttely päättyi, muistin. Iltapäivän rankkasade oli laantunut ripotteluksi, mieli oli keveä. Yksi kehä täyttyi: kivi palasi rantaan.

Kohtaamispaikkana kesäkoulu

Täyttymys 2021 -näyttelyn viimeisenä viikonloppuna järjestettiin Pirkolan perunahallissa Täyttymyksen kesäkoulu. Tilaisuuteen oli kutsuttu puhujiksi kuvataiteilijat Magdaleena Jakkila ja Kalle Lampela sekä kuraattori Selina Väliheikki. Heille olimme etukäteen esittäneet kysymykset: Miksi tehdä taidetta? Miksi teen taidetta? Miksi &%&# tehdä taidetta?

Magdaleena Jakkila aloitti viittaamalla taide-sanan alkuperään: taitoon tehdä asioita. Kukin taiteilija voi omilla taidoillaan lähestyä erilaisia ilmiöitä, tutkia niitä, leikkiä. Taiteen tekemiseen liittyy tarve ilmaista itseään, etsiä ja löytää. Siihen liittyy epävarmuuden sietämistä. Kysymykset siitä, osaanko tai pystynkö, vaivaavat, ja lopulta se, miksi tehdä taidetta säilyy mysteerinä. Jakkila puhui paljon yhdessä työskentelystä ja jakamisesta. Tärkeää on taidon ja osaamisen jakaminen. Koska on monenlaisia yleisöjä, taiteilija pystyy tekijyydellään tarjoamaan eri ihmisille erilaisia asioita. Kukaan ei ajattele yksin, vaan muokkaamme asioita yhdessä, ja näin syntyy ajatusten ja tekemisten rihmasto.

Kalle Lampela lähestyi asetettuja kysymyksiä kolmijakoisesti puhumalla taloudellisista, eksistentiaalisista ja terapeuttisista tarpeista. Eri taiteilijoille nämä osa-alueet painottuvat eri tavoin. Joillekin (harvoille) taide mahdollistaa taloudellisen toimeentulon; useille taiteen tekeminen on tärkeä osa identiteettiä. Se rakentaa ja puitteistaa olemista maailmassa, ja siihen liittyy tarve jakaa. Lampela itse ei enää ajattele taidetta vain teosten tekemisenä, vaan taide voi tarkoittaa monenlaista kohtaamista ja jakamista. Lampela toi esiin myös taidemaailman hierarkisuuden – kuka voi kutsua itseään taiteilijaksi? – ja sen, miten taidetta rahoitetaan. Käsityksemme taiteesta ovat historiallisesti määrittyneitä, ja olemme Lampelan mielestä modernin taidekäsityksen uhreja. Monisatavuotinen eurosentrinen taidekäsitys olisikin syytä rikkoa.

Selina Väliheikki kertoi tarpeesta ottaa kuraattorina julkisesti jokin positio, josta tarkastella taidemaailman rakenteita ja olosuhteita, joissa näyttelyt syntyvät. Näin sai alkunsa hänen ja Orlan Ohtosen queer-feministinen kuraattoriduo nynnyt (ks. Kaltio 4/2018; toim. huom.). Taide ei tapahdu minkään ulkopuolella, joten ajatus taiteen autonomiasta kyseenalaistuu. Taiteen tekeminen liittyy ristiriitaisesti vapauteen ja itsemääräävyyteen – ja epävarmuuteen, epäselvyyteen ja keskeneräisyyteen.

Väliheikki lainasi brittiläistä taiteen teoreetikkoa Irit Rogoffia, joka korostaa, kuinka meidän pitäisi ottaa tosissaan ei-tietäminen. Puheenvuoronsa lopuksi Väliheikki soitti Sur-rur-yhtyeen biisiä ”Vierivät pensselit”, jossa lauletaan muuksi tulemisesta, muuttumisesta. Taiteen tekeminen – ja taide – on altistumista, antautumista, sekoittumista ja katoamista.

Monipuolisesti pohdiskelevat puheenvuorot innostivat myös yleisön mukaan polveilevaan keskusteluun. Yhteistyössä Tyrnävän kunnan kanssa toteutetussa zinetyöpajassa syntyi myöhemmin vielä Matias Huttusen opastamana yhteinen kesäkouluzine. Tyrnäväläisen Ravintola Pömilän loihtiman tuulihattutyyppisen Täyttymys-leivoksenkin saimme päivän aikana ensimaistaa.