Synnyin- ja kotikaupunkini Oulu avasi Euroopan kulttuuripääkaupunkivuotensa tammikuun kolmantena viikonloppuna. Minä en mahtunut muine työkiireineni virallisiin avajaisiin tai viitsinyt kauppatorin väenpaljouteen kuuntelemaan tasavaltamme presidentin korulauseita kulttuurista.

Ilmassa oli kuitenkin pekkatiilikaismaista ”urheilujuhlan tuntua”: hartaasti vuosia valmisteltu tapahtumakokonaisuus oli vihdoin täällä. Kukaan ei halunnut avajaisviikolla muistella viimeaikaisia kulttuurialan leikkauksia.

Tähän vuoteen on ladattu markkinointihenkistä henkseleiden paukuttelua. Paukuttelua eivät vaimenna edes perioululainen nöyryys tai varautuneisuus kaikkea uutta kohtaan. Tätä suitsutusta kulttuuripääkaupunkivuoden merkittävyydestä on hoettu mantramaisesti ainakin kuusi vuotta.

Avajaisviikonloppuna jännittyneisyys helpottui hiukan, muttei purkaantunut kokonaan. Fotografiska Tallinnan näyttely oli helpotus. Näyttelyn tasokkuus ja leikkisyys vakuuttivat minut ja kriitikkokollegani Leena Kankaan. Lehdistökierroksen jälkeen äimistelimme Pekurin liiketilan toisessa kerroksessa luikertelevaa miltei satapäistä yleisöjonoa.

Kahden tunnin avajaisajan ilmaiseksi kävijät sisään päästänyt näyttely oli löytänyt ainakin ne itarat katsojansa, jotka eivät muutoin olisi vaivaantuneet paikalle, hymähdin mielessäni. Sitten tosin itsekin havahduin, että vuodelta jäisi paljon näkemättä ilman akkreditointeja ja opastettuja näyttelyavajaisia. Pekurin kaltaisessa ahtaassa ja labyrinttimaisessa näyttelytilassa omaa rauhaa arvosti niin paljon, että kuratoijan esittelystä kuulin ehkä sittenkin vajaan kolmanneksen.

Ensimmäinen tavoite kulttuuripääkaupunkivuodelleni: Altistun ihmismassoille. Ja heti perään juolahti toinenkin: Koen taidetta muutoinkin kuin kulttuurikollegoiden kanssa.

Tosin lauantai-iltapäivänä lähdin muiden akkreditoituneiden kulttuuritoimittajien kanssa piipahdukselle Koitelinkoskille. Ja saman illan vietin Nallikarissa myös muiden toimittajien parissa illastaen.

Koitelinkoskille lähtiessäni lehdistöhuoneessa järjestäjät huikkasivat minun olevan ainoa suomalainen osallistuja. Nallikarin illallisjuhlissakin tapasin lisäkseni vain yhden kotimaisen toimittajan.

Tavoite nro III: Haluan tietää, miten Oulun kaupunkikuva muuttuu. Etenkin minua kiinnostaa, mitkä tapahtumat valtakunnallinen lehdistö nostaa pääkaupunkivuodesta sivuilleen.

Ja mitä tykitystä se markkinointi olikaan matkalla Koiteliin ja sieltä takaisin! Meille 23 toimittajalle kerrottiin tunnin ajan kotikaupungistani kummallisia faktoja ja knoppeja.

Turistitiedot peilaavat kauas menneisyyteen. Heti alkuun kerrottiin niitä näitä Kaupungintalon arkkitehtuurista. Valveesta kerrottiin talon historia poliisilaitoksena. Alvar Aaltokin mainittiin Toivoniemen kohdalla.

Tuirassa rakennukset ovat niin rumia, että niistä ei tarvitse mainita mitään. Sen sijaan oppaan tietolaarissa Tuiraa kuvaillaan ”keskusta-alueen köyhimmäksi, mutta onnellisimmaksi” kolkaksi. En tiedä, mihin tieto perustuu, mutta ainakaan tuiralaiset eivät saa iloa ympäröivästä arkkitehtuurista, hykertelin itsekseni.

Kirjasin kynä sauhuten huomioita kaikesta muustakin. Ruskon kohdalla huomasin tekeväni vuoden ensimmäistä kulttuurikritiikkiä opastuksesta. Grafomaniastani en pääse kai ikinä eroon, mutta tein myös päätöksen kokea vuoden tarjontaa ilman kulttuurikriitikon kummallisia maneereita. Minun ei siis tarvitse taustoittaa kaikkea, kaikkea minulle syötettyä tietoa ei missään nimessä pidä tarkistaa.

Pyöräilyn – etenkin talvipyöräilyn – opas mainitsi useaan otteeseen. Kuusamontien varressa keskieurooppalaisia kiinnostaa ulkona vilisevä huurteinen kuusisto ja pyöräily. Tienvartta he kuvasivat pitkiä pätkiä.

Alkuvuoden kireät pakkaset olivat lauhtuneet noin viiteen miinusasteeseen, ja tuoretta lunta leijaili puolenpäivän pilvisyydessä hiljakseltaan. Tunnelma bussissa oli harras ja keskittynyt. Bussin ikkunasta Oulu näyttäytyi jopa minulle lumoavalta.

Ruskossa opas mainitsi uuden vankilakompleksin. Toki Nokiakin tehtaineen muistetaan, mikä viritti etupenkiltä napakan jatkokysymysten vyöryn. Sivistyn itsekin IT-huuman jälkeisistä talousluvuista. Opas tietää kertoa, että Nokiaa suurempia IT-alan työllistäjiä alueella ovat nykyään Bittium ja Osuuspankki.

Kun kierroksen jälkeen kehun oppaan spontaania tietopankkia, paljastuu hänen olleen välillisesti Nokian palveluksessa useampia vuosikymmeniä. Jatkokysymystenkin esittäjä paljastuu illallisella sveitsiläiseksi talous- ja politiikan toimittajaksi.

Paikallisesta taiteesta meille toimittajille kerrotaan kitsaasti. Mieskuoro Huutajat ja Ilmakitaran MM-kisat herättävät toki hilpeyttä eksoottisuudellaan. Harmikseni paikallisen lastenkulttuurin laadukas ja merkittävä opetus jää mainitsematta.

Ja eipä täällä pohjoisessa ole tällä hetkellä edes valtakunnallisesti mainittavaksi merkittäviä kirjailijoita tai vaikkapa elokuvaohjaajia – puhumattakaan Euroopan tasoisista toimijoista. Kansainvälinen lasten- ja nuorten teatterifestivaali olisi ollut nostona mainio, mutta sekin lakkautettiin parahiksi kevääseen 2025. 

Mutta miksi mieleeni ei tule ketään paikallista taiteilijaa, jota itse olisin suitsuttanut mikrofoniin? Seikka jää vaivaamaan minua.

Kulttuuriinkin päästään, kun järjestäjätahon eräs tuottaja esittelee Climate Clock -konseptin. Kestävyys ja vuosikymmenten saavutettavuus jättää jälkensä kesäkuussa avattavaan teosten reittiin Oulusta Haukiputaalle, Oulunsaloon, Yli-Iihin ja Ylikiiminkiin.

Tein opastuksen yhteydessä päätöksen, että muutaman teoksista kiertäisin loppukesästä polkupyöräillen. Alan tosin epäillä tavoitteen toteutumista, kun tajuan, millainen pyöräilymatka pelkästään Koiteliin on.

Kotakahviossa keskityn kahviin ja ryhmäläisten tarkkailuun. Saksalainen puhuu tuottajan kanssa Wackenin hevimusiikkifestivaaleista ja luettelee liudan suomalaisia hevareita. Pöytäseurueeni reilun parikymppiset naiset ovat saapuneet Latviasta, Briteistä ja Ruotsista. He paljastuvat sosiaalisen median influenssereiksi, jotka pohtivat maittensa puoluekenttien eroavaisuuksia. Samalla he kauhistelevat Suomen kalliita hintoja ja pohtivat, kuinka kauan he voivat jatkaa influenssereiden työarkea.

Kolmikko on jo nähnyt Ovllá-oopperan. Viikolla kertovat käyneensä myös Napapiirillä, osa heistä aikoo palata Ouluun heinäkuussa. Kulttuurista ja Oulu-kuvasta keskustelemme niukasti. Kulttuurillinen anti keskusteluissa rajaantuu kuvauslaitteiden vertailuun ja Instagram-näkyvyyden lisäämiseen.

Vaaleapintainen, mäntypaneloitu kota ei hurmaa kolmikkoa eksotiikallaan. Tarjolla olevat makkarat, pannukakut ja vaahtokarkit ihmetyttävät minuakin. Tuore pannullinen kahvia yhdistää kaikki pohjoismaiden kulttuurijournalistit kahvittelemaan ja kehumaan Pauligin tummapaahtoa.

Paluumatkalla tieteen ja taiteen yhteistyö vilahtelee oppaan esittelyssä laajemmin. Sitä korostetaan myös juhlavuoden markkinointipuheissa. Tervanpolttoon ja kalatalouden merkitykseen päästään yllättävän myöhään.

Kuva kotikaupungistani on arkinen ja käytännönläheinen. Kulttuuripääkaupungin kiiltokuvamaisuus himmentyy kuin auringonkajo Kuusamontien reunoilla.

Päätän, että ajattelen kulttuuripääkaupunkivuoden aikana kaupunkiani juhlallisemmin. Sitten muistankin, että olen metsästänyt jo neljättä vuotta patsaan paljastustilaisuutta. Oikein muuta juhlallista ajattelutapaa en kykene hahmoittamaan. Pitänee vaivautua Climate Clock -paljastuksiin tämän ajatuksen varjolla.

Kotikaupunkini on jopa opastuksissa arkinen, tylsä. Nojaa sellaiseen maailmaan, jota minäkään en koe osaksi oululaisuuttani tai kulttuuripääkaupunkivuotta. Näyttää siltä, että matkalle valikoituneet median edustajat ovat niin kosmopoliitteja, ettei mikään voisikaan heitä Oulussa hätkäyttää.

Mutta kuinka väärässä olenkaan! Nallikarin vetonaula onkin saunakulttuurimme. Se kiehtoo siinä määrin, että ehdimme kurvata kertaalleen kylmän saunan lauteille illalliskutsuilla.

Tätä ennen Valveen entinen lastenkulttuuripäällikkö Katri Tenetz, nykyinen saunakulttuurituottaja, esittelee lyhykäisesti ja hersyvästi suomalaisen saunaetiketin. Samalla hän vinkkaa kuulijoille oululaisten lasten tekemästä The Book of Oulu -teoksesta.

Vihkosessa lähialueen alakoululaiset kuvailevat lempipaikkojaan, kuvailevat hempeästi ja kieli poskessa kotikaupunkiaan. Oulun kaupungissa on asukkaita esimerkiksi ”150 000–373 000, mutta saattaa asua myös 1 miljoona”. Lisäksi keskiverto-oululainen on onnellisuudeltaan ”8,13 asteikolla 1–10, mutta me ollaan nähty joitakin ykkösiä, ja niillä ei mene kauhean hyvin”.

Vihkosessa lapsien arkea määrittää turvallisuus, luonnon puhtaus ja kotiympäristöjen turvasatamat. Arkiset asiat. Ne samat arkiset asiat, mitä itse asiassa nämäkin journalistit muutaman kaljan nousuhumalassa ihmettelevät minulle ääneen.

Sveitsiläinen toimittaja haastattelee minua kulttuuripääkaupunkivuoden odotuksista pukuhuoneessa ennen saunan lämpiämistä. Kerron odottavani vuodelta lastenkulttuurin elpymistä sekä kulttuurin jatkuvuuden turvaamista. Odotan marginaalikulttuurin tunnustamista, odotan vähemmän pönöttämistä ja parempaa rahoitusta. Ennen kaikkea odotan, että kulttuuri jatkuisi myös pääkaupunkivuoden jälkeen ehommin.

Samainen taloustoimittaja paljastuu Nokia-aiheisten jatkokysymyksien esittäjäksi opaskierroksella. Myöhemmin illalla häntä kiinnostaa slaavilaisen kulttuurin näkyvyys Suomessa. Hän on kadehdittavan hyvin perehtynyt Pohjois-Suomen talouslukuihin ja kotimaamme yhteiskunnallisiin trendeihin.

Saunan lauteilla me harvat kotimaiset edustajat porisemme saunan ja löylyjen pyhyydestä vieraillemme. Kerron isovanhempieni syntyneen saunaan ja isoisovanhempieni saaneen viimeisen pesunsa saunassa. Sauna kirvoittaa paljon kysymyksiä. Saunominen on ehkä sen illan isoin kokemus heille, ajattelen.

Saunakulttuurituottaja usutti kaikkia tekemään lumienkelit. Näytteeksi käyn muutaman kerran opastamassa lumienkeleiden tekemistä. Lumienkelit ovat kaikessa lapsenomaisuudessaan erikoinen käyntikortti, jota Nallikarin hangesta lähtiessä ihastelemme.

Minut värvätään loppuillaksi epäviralliseksi jatkoisännäksi, jotta paikalliset toimijat pääsevät vihdoin töistään. Karaokessa laulan simultaanisesti italialaisen kollegan kanssa ”Olen suomalainen / L’italiano”. Karaoke ja käännösiskelmä yhdistävät kulttuuritoimijoita, samoin työn jälkeiset oluet ja työmedioiden vertailu.

Kaupunkini rentoutta ja puhtautta suitsutetaan. Halvan oluenhinnan lisäksi pöytäseurueessa päivitellään lumienkeleitä ja saunomista. Toivottavasti näiden toimittajien kulttuuripääkaupunkivuoden muistijälki kestää pitempään kuin lumienkelimme Nallikarin hangilla.