Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista, jonka käyttöön on varattu Oulun taidemuseon kaikki näyttelytilat. Näyttelysaleihin on rakennettu kuusi temaattista kokonaisuutta, joissa käsitellään juuria, esivanhempia, maata, vihreää kolonialismia, hengellisyyttä ja ”elämän koristeita” eli käyttöesineiden ja asusteiden kauneutta.

Jokaisella teemalla on oma värinsä – esimerkiksi hengellisyyden väri on turkoosinsininen ja elämän koristeiden oranssi. Teemavärit helpottavat näyttelyssä suunnistamista ja sen hahmottamista, mitkä teokset kuuluvat mihinkin teemaan, mutta väri myös heijastaa teemaansa. Esimerkiksi vihreän kolonialismin teemaväri ei tietenkään ole viherpesunvihreä vaan avokaivoksenharmaa.

Näyttelyn planssit ja teoskuvaukset on kirjoitettu eri saleissa eri saamen kielillä – lukuunottamatta vihreää kolonialismia käsittelevää teemasalia, jossa on käytetty suomea. Valinta on ovela: satunnaiselle suomalaiselle näyttelykäyskentelijälle on tarjottu ymmärrettäväksi juuri se osa näyttelystä, joka käsittelee yhtä tämän hetken polttavimmista Saamenmaata koskevista ongelmista.

Näyttelytekstien käännökset ovat saatavilla tekstivihkosina eri kielillä. Suomenkielisen käännöksen yksityiskohdissa on kuitenkin toivomisen varaa. Esimerkiksi Jorunn Løkvoldin teoksissa käytetty ”riebangolli” ei tarkoita ”kiillelankaa”, kuten näyttelytekstissä sanotaan, vaan kiillettä, katinkultaa, jota käytetään valoa heijastavina palasina. Eikä Lisbeth Kielatiksen teosta ”Davek I” (1993) ole valmistettu kiislan vaan kuikan nahasta. Sana ”davek” tarkoittaa luulajansaameksi juurikin kuikkaa.

Näyttelyn ovat kuratoineet kuvataitelija ja kirjailija Fredrik Prost, kuvataiteilija Inga-Wiktoria Påve ja rap-artisti Áilu Valle, joiden teoksia on myös näyttelyssä nähtävissä ja kuultavissa.

Tilatut teokset

Näyttelyn painoarvoa saamelaisen nykytaiteen näkökulmasta lisää se, että sitä varten on tilattu useita uusia teoksia taiteilijoilta Suomen Kulttuurirahaston ja Oulun kulttuurisäätiön tuella. Tilausteoksia ovat esimerkiksi eteläsaamelaisen Lars Tomas Magnussonin puusta ja poronsarvesta valmistettu veistos ”Dah golme Aahkah” (”Kolme jumalatarta”, 2025), joka esittää Maadteraahka-jumalattaren tyttäriä Saaraahkaa, Oksaahkaa ja Joeksaahkaa – jälkimmäisen tunnistaa teoksen hahmon kantamasta jousesta ja nuolesta.

Nämä jumalattaret olivat tärkeitä juuri eteläsaamelaisessa perinteessä, ja ne on ikuistettu useisiin eteläsaamelaiselta alueelta vietyihin rumpuihin, muun muassa yhteen, joka on tällä hetkellä Tanskan kansallismuseon hallussa. Magnussonin teoksen muotokielen esikuvana onkin juuri eteläsaamelaisten rumpujen kuviointi. Teoksen materiaalina käytetty puu on hiottu ja käsitelty niin, että se heijastaa valoa eri tavoin riippuen katsomiskulmasta. Jumalattaret näyttävät liekehtivän, kun niiden ohi kävelee.

Näyttelyyn on tilattu teos myös Elle Valkeapäältä. Taiteilijan sanoin teos ilmentää sitä, kuinka duodjin avulla perinteet siirtyvät sukupolvelta toiselle suurena kehänä. ”Láikkid mielde”  (”Lankoja pitkin”, 2025) muistuttaa massiivista kaulakorua, jossa roikkuu kolme suurta messinkistä helaa, metallirenkaita ja greipin kokoisia punaisia lasihelmiä. ”Kaulakorun” hihnana on parkistusta poronnahasta ja gáktinkin koristeena käytetyistä hervanauhoista punottu kehä, ja heloihin on ommeltu koristeita villalangasta, hervanauhoista ja sisnasta. Teos on ripustettu seinäkkeelle, joka on maalattu salin teemavärillä oranssilla. Toisen värisellä taustalla punavoittoinen teos olisi kuitenkin päässyt paremmin oikeuksiinsa.

Sápmi Triennale toisin katsottuna

Näyttelyyn sisältyvät myös Sápmi Triennalen (ks. Kaltio 5/2025) teokset, jotka olivat ennen Oulua nähtävissä Rovaniemen taidemuseossa viime vuonna. Olikin mielenkiintoista nähdä, millaisen ripustuksen teokset olivat saaneet uudessa näyttelyssä.

Monet teoksista aukesivatkin katsottavaksi aivan eri tavalla. Esimerkiksi Charlotte Nilsenin ”Å hele (nr 3) / To heal (no. 3)” (2020) oli Rovaniemellä ripustettu keskelle hämärää näyttelytilaa ja erikseen valaistu, kun taas Oulussa teos kylpee luonnonvalossa ikkunan edessä, alakerran isoon näyttelysaliin johtavan portaikon yläosassa.

Teos on valmistettu oranssista, marokkolaisten berberikutojien tekemästä villakankaasta, jonka Nilsen on muotoillut komsiota muistuttavaksi pehmeäksi pesäksi, joka roikkuu rentona vaijerien varassa. Portaikossa yksi seinäpinta koostuu vaaleansinisistä kaakeleista, joita vasten oranssin teoksen sävyt korostuvat. Näyttelytekstin mukaan teossarja käsittelee surusta toipumista. Teoksen näkeminen ensin pimeässä tilassa ja sitten lumen kertaamassa helmikuun valossa alleviivaa teoksen teemaa.

Sápmi Triennalen teoksista yksi vaikuttavimmista oli Maarit Maggan ”Eatnamis mun lean saddan” (”Maasta olen minä tullut”, 2023), joka on valmistettu Maggan sukulaisten käytetyistä gákteista. Rovaniemen näyttelyssä teos oli nostettu seinälle siten, että sen alaosa lepäsi maan tasossa olevalla alustalla. Eanangiella-näyttelyssä teos on ripustettu keskelle näyttelysalin korkeaa tilaa, mikä korostaa teoksen suuruutta, mutta antaa myös mahdollisuuden tarkastella teoksen alaosaa lähempää kuin Rovaniemellä oli mahdollista. Muistikuva Rovaniemen ripustuksesta aiheuttaa sen, että teos vaikuttaa olevan lähdössä lentoon. Se leijuu painottoman näköisenä esivanhemmille omistetussa salissa ilmaisten tämän- ja tuonpuoleisen yhteyttä.

Sápmi Triennalen teosten sijoittaminen muiden teosten lomaan antaa niille uusia tulkintoja ja syvyyttä. Anna-Stina Svakkon ”Glamour beaska fápmu” (2023) on asetettu rinnakkain Áile Inga Grapen teoksen ”Lippedorka, Ivguvuotna vuu´dest” (2023) kanssa. Grapen teos, karitsannahkatakki, on ommeltu sukulaiselta saaduista nahkoista, kun taas Svakkon teos koostuu silkistä valmistetusta peskistä ja seinälle heijastetusta, voimalaitosta esittävästä digitaalisesta valokuvasta. Glamour-peski on ilmava ja ylellinen, siinä on toteutettu perinteisen poronnahkaisen peskin muoto silkin avulla. Grapen lämpimän karitsannahkatakin rinnalla Svakkon teos näyttää, miten perinteinen vaatetus irtautuu käytännöllisyydestä: kun voimalaitos jauhaa kaukolämpöä, peskinkin voi valmistaa estetiikan ehdoilla miettimättä lämmittääkö se.

Lepo ja vastarinta videolla

Näyttelyssä on varsin runsaasti videotaidetta. Näyttelyavajaisten tungoksessa ja hälyssä Sunna Nousuniemen teos ”100 Vuogi Dadjat Mii: Orrunsadji ASMR Edition” (”100 tapaa sanoa me: Orrunsadji ASMR Edition”, 2021) tarjosi yllättävän rauhan ja seesteisyyden hetken. Videossa Nousuniemi kuiskuttelee mikkiin sekä sivelee ja rapsuttelee erilaisia esineitä, kuten silkkihuivia, nahkalaukkua ja nutukkaita. ASMR-videot ovat Youtubessa oma genrensä, mutta Nousuniemen teoksessa on pelkkää hetkellistä rentoutumista syvällisempi taso.

Nousuniemi katsoo videolta lempein silmin ja kuiskaa, että video on lepäämisen moratorio, jossa kolonialismin lait eivät päde ja jossa voi vain olla ja hengittää. Teos kommentoi herkällä tavalla nuorten saamelaisaktivistien kokemaa uupumusta ja epätoivoa: samat ongelmat ovat läsnä sukupolvesta toiseen, ja niiden esille tuominen nostattaa vihapuheen aaltoja. Teos antaa luvan hitaudelle ja oman rytmin löytämiselle. Teoksen nimessä mainittu ”Orrunsadji” tarkoittaa olemisen tilaa, jossa voi vain olla ilman vaatimuksia.

Näyttelyssä on myös videotaiteen klassikoiksi nousseita teoksia, kuten Marja Helanderin (ks. Kaltio 5/2025) absurdin huumorin sävyttämä ”Dolastallat – Tulistella” (2016), jossa vakavailmeinen, punaiseen gáktiin pukeutunut naishahmo keittelee kahvit raunioituneessa kuolalaisessa tehdasrakennuksessa punaiseen aggregaattiin kiinnitetyllä punaisella kapselikahvinkeittimellä täytetyn karhun kanssa. Osa näyttelyyn valituista Helanderin teoksista on ollut viimeksi nähtävissä Oulussa Pohjoisen valokuvakeskuksen näyttelyssä kesällä 2022.

Vaikuttavin Helanderin teoksista on kuitenkin Mu gieđas – Minun kädessäni (2025), 24-minuuttinen lyhytelokuva, joka kertoo Niillas Sombyn tarinan. Somby (s. 1948) vastusti Alta-joen patoamista ja yritti vuonna 1982 räjäyttää patotyömaalle vievän sillan omatekoisella pommilla. Pommi kuitenkin räjähti ennenaikaisesti, ja Somby menetti kätensä ja toisen silmänsä. Sombya uhkasi kymmenien vuosien vankeustuomio terrorismista, joten hän pakeni Kanadaan alkuperäiskansojen pariin ja palasi Norjaan vasta, kun tuomiota lievennettiin.

Teos on lähtökohdiltaan dokumenttielokuva Sombyn kohtalosta, mutta Helanderin tunnistettava surrealistinen estetiikka tekee siitä videotaidetta. Ääniraidalla kuullaan Sombyn oma kertomus tapahtumista, mutta videolla nähdään Somby lavastetuissa asetelmissa, kuten makaamassa hangessa ja kulleroniityllä kotkan siipien kanssa. Nuorta Sombya videossa esittää Mihkkal Hætta. Väliin on leikattu historiallisia otoksia, kuten filmikuvaa Altan patoa vastustaneista mielenosoituksista ja kuvaa Sombystä Kanadassa.

Elokuvassa on hyödynnetty droonikuvausta varsin paljon. Helanderin muista teoksista tutut tyhjät, valtavat maisemat heräävät ilmakuvauksessa eloon. Altan padon pökerryttävä massiivisuus  korostuu, kun kamera nuolee hitaasti pitkin loputonta betonipintaa ja nousee sitten korkealle padon ylle näyttämään sen aiheuttaman jättimäisen arven maisemassa. Somby seisoo padon partaalla käsiproteesi sylissään. Hän menetti käden ja silmän, maisema menetti joen.

Pituutensa puolesta teos on taidenäyttelyssä varsin hankala. Teoksen yhteydessä on vain kahdet kuulokkeet, ja kaikkien näyttelyvieraiden onkin käytännössä mahdotonta pysähtyä katsomaan ja kuuntelemaan se kokonaan. Onnekkaasti teos esitettiin helmikuussa myös Yle Teemalla, ja on katsottavissa Yle Areenan kautta seuraavat kolme vuotta.

Haute couturea esillä ja käytössä

Näyttelyssä on myös päälle puettavia teoksia ja muotitaidetta. Ne kurottavat näyttelyssä nähtävän teosluonteen ulkopuolelle, sillä niitä on käytetty myös osana muita teoksia. Tällaisia ovat esimerkiksi Hildá Länsmanin installaatio ”Golle gáddjá sávkalii” (”Gollegáddján kuiskaus”, 2024–2025), johon kuuluu ládjogahpir-sarvilakki ja gáktejáhkka-takki. Installaatioon kuuluu myös ääni eli Länsmanin ja Tuomas Norvion musiikkikappale ”Dajan” (”Sanon”, 2025).

Installaatioon kuuluva ládjogahpir on mahdollista nähdä myös kappaleen musiikkivideolla, joka ei kuulu näyttelyyn. Länsmanin installaatio onkin yksittäisen teoksen sijaan variaatio, joka saa erilaisia muotoja erilaisissa ympäristöissä – hiljaisen ja staattisen museossa ja räyhäkkään musiikkivideolla.

Samalla musiikkivideolla on käytetty myös Ann-Sofie Kallokin vuonna 2024 valmistamia asusteita, jotka ovat nähtävissä toisaalla Eanangiella-näyttelyssä. Videolla Länsman ja taustatanssijat bilettävät yllään Kallokin teokset eli muovisesta suopunkiköydestä valmistetut valjaat ja stoola, joka on koristeltu pohjoismaisilla kolikoilla ja poronkoparan kärjillä. Näyttelyssä on myös Kallokin työryhmän esittämän performanssin ”Guoddi” (”Kantaja”, 2024) dokumenttivideo, jossa samat asusteet ovat nähtävissä osana nykytanssiteosta.

Samanlaista taidemuotojen ristikkäisyyttä ilmaisee näyttelyn kuraattoreiden Inga-Wiktoria Påven ja Fredrik Prostin kolmannelle kuraattorille Áilu Vallelle tekemä esiintymisasu, japanilaista samurai-estetiikkaa lainaileva vaatetus ja puinen naamio, joita käytetään Vallen uusimman biisin ”Sámirain” (2026) esiintymisissä ja promokuvissa. Yksi näyttelyn teoksista koostuu esiintymisasusta ja kuulokkeista kuunneltavasta musiikista.

Materiaalinen perinne

Näyttelyssä on teoksia useilta taiteilijoilta, jotka ovat tutkineet ja käyttäneet jo hävinnyttä tai häviämässä olevaa perinnettä omassa taiteessaan. Näitä ovat esimerkiksi näyttelyn avajaisissakin esiintynyt inarinsaamelaisen livđe-laulun elvyttäjä Anna Morottaja ja kolttasaamelaista leu’dd-laulua tutkinut Hanna-Maaria Kiprianoff, Dálvemánnu-viikolla esiintyneen Suõmmkar-yhtyeen laulusolisti. Molempien ääntä kuullaan näyttelyssä: Morottajan livđejä Maa-teemaisessa salissa kuulokkeista ja Kiprianoffin leu’ddeja osana Juuret-salin äänimaisemaa.

Muita perinteen elvyttäjiä ovat Jorunn Løkvold, joka on käyttänyt kiillettä, ”ketunkultaa”, teoksissaan. Pienikokoinen teoskokonaisuus ”Mu árbi – Min dávvir – Riebangolli” (”Perintöni – Aarteemme – Kiille”, 2020) koostuu kirjotuista ja aplikoiduista villakankaan kappaleista, joissa on käytetty merisaamelaisten perinteisiä koristekuvioita. Merisaamelaista vaatetus- ja koristeluperinnettä on elvytetty viime vuosikymmeninä, sillä Norjan valtion assimilaatiopolitiikka tukahdutti sen lähes sadaksi vuodeksi.

Myös Ellen Kitok-Anderssonin pieneen, ajoittamattomaan teokseen ”Juurikori” mahtuu kokonainen käsityöperinne eli koivunjuurikudonta. Kitok-Anderssonin äiti siirsi katoamassa olevan taidon tyttärilleen. Sisarineen Kitok-Andersson kehitti kudontatekniikkaa ja myös opetti sitä Jokkmokkin saamelaisessa taide- ja käsityökoulussa.

Kitok-Anderssonin teoksen lisäksi monissa muissakin näyttelyn teoksista korostuu käytetty materiaali: poron koipi- tai kallonahat, sarvi ja luu, kalannahka, riekon siivet, kuikan nahka ja jalat, ja niin edelleen. Perinteisessä duodjissa on käytetty pääosin luonnonmateriaaleja. Näyttelyssä on mukana sekä perinteistä duodjia – kuten muotoilun valtionpalkinnolla palkitun hopeaseppä Petteri Laitin sarvi- ja luukoristeltu puukko ”Toppnei’bb” (1989) – että duodjin moderneja, kantaaottavia muunnelmia. Katarina Kielatiksen ”Doarrás” (2020) koostuu Ikea-kassista tehdystä gáktista ja sitä esittävästä muotikuvasta. Niin Laitin kuin Kielatiksen teoksissa materiaali itsessään on välttämätön osa teosta.

Valta katsoo itseään

Hetkeä myöhemmin näyttelyn kuraattorit ja presidentti seisoivat Anders Sunnan massiivisen teoksen ”Vi skriker inte i skogen” (”Emme huuda metsässä”, 2023) edessä. Teokseen on kuvattu kaikenlaisia Ruotsin valtiota ja kolonialistista valtaa edustavia hahmoja myhäilevästä Carl von Linnéstä Kustaa Vaasaan faluninmakkara kädessään. Heitä lähestyy maiseman yli kolme hohtavaa, miesten gákteihin pukeutunutta kallokasvoista hahmoa, jotka pitelevät rumpuja.

Esittelytekstin mukaan teos näyttää, kuinka vallanpitäjät joutuvat tuomiolle kuolemansa jälkeen vastaamaan tavasta, jolla he kohtelivat saamelaisia. Carl von Linnéllä saattoi olla Anders Nilsson Bontan noitarumpu kuriositeettikabinetissaan, mutta kuoleman jälkeen siitä ei enää ole hänelle hyötyä, kun oikeutta vaativat saamelaiset vainajahenget lähestyvät.

Syntyi outo kaksoisvalotus, kun näin presidentin ja gákteihin pukeutuneet kuraattorit teoksen edessä. Elävä kolonialisen vallan käyttäjä katsoi kuolleita kolonialistisen vallan käyttäjiä kohtaamassa saamelaisten vainajahenkien koston – rinnallaan saamelaiset taiteilijat. Kohteliaina nyt, mutta entäpä sitten kuoleman jälkeen? Spontaanisti syntynyt henkilöasetelma Sunnan teoksen edessä jätti pohtimaan, mahtavatko saamelaista nykytaidetta katsovat vallanpitäjät nähdä myös itsensä osana kolonialistisen vallankäytön jatkumoa. Ja miettivätkö he, miten voisivat irtautua siitä.