Taidetta on kaikkialla. Kulttuuria on kaikkialla. Ohjelmaa on joka puolella, etenkin kesällä. Joka niemen notkoon, saarelmaan.

Kuka saa tehdä, olla, kokea ja tulla nähdyksi? Näitä kysymyksiä mietitään taiteen piirissä ja myös ainakin osassa Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa. Esteettömyys NYT! -kansalaisaloite ei onnistunut keräämään eduskunnan käsittelyyn etenemiseen vaadittavaa viittäkymmentätuhatta allekirjoitusta, joten selkeästi tarvitaan enemmän pohdintaa, useammin. Eikä pelkästään taiteessa vaan yhteiskunnassa laajemmalti, niin politiikan pöydissä kuin yritysmaailman kabineteissa.

Olen tässä viimeisten kuukausien aikana tullut muistutetuksi siitä, miten monin tavoin itse olen etuoikeutettu. E75 Taidebussin kuuden viikon matkasta (josta enemmän elokuun Kaltiossa) suuren osan istuin bussissa lähimpänä monitaiteen taiteilijaprofessori, vammaisaktivisti Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosta, ja sain mahdollisuuden pohtia saavutettavuutta ja esteettömyyttä näkökulmista, jotka olen ehkä laiskuuttani jättänyt aiemmin huomiotta.

Olen ajatellut itseäni empaattisena ja huomioivana. Olen kuitenkin empaattina enemmän passiivinen kuin aktiivinen. Annan tilaa, jos joku sitä ottaa tai pyytää. En raivaa sitä pyytämättä.

Taiteen, kulttuurin tai muiden peruspalveluiden äärelle pääseminen esteet eivät ole pelkästään fyysisiä. Kulttuuripääkaupunkivuoden lähestyessä puoliväliään maakuntalehden yleisönosasto tuntuu edelleen viikottain täyttyvän kirjoittajista, jotka eivät osaa löytää Oulu2026-ohjelmasta mitään itselleen mielekästä, joten koko vuosi on pelkkää julkisten varojen haaskausta. Ravintoloiden terasseilla kohtaa päivittäin ihmisiä, jotka tuskailevat sitä, ettei tapahtumajärjestäjien ennakkotiedotus tavoita heitä.

Tiedonvälityksen pirstaloiduttua viimeisimmän vuosikymmenen kuluessa kaikkien yhteisesti lukemista paikallislehdistä tuhansiin instagram- ja tiktok-kanaviin myös kulttuurisen pääoman kerryttäminen eli erilaisten esitysten ja näyttelyiden äärelle päätyminen vaatii yhä enemmän yksittäisen ihmisen omaa aktiivisuutta ja tiedonhakuosaamista. Kaltionkin (verrattain monipuolinen) kalenteri listaa vain murto-osan pohjoisen Suomen tapahtumisesta.

Niin, minä olen varsin etuoikeutettu, kun voin lukea kaikki lehden sähköpostiin saapuvat tiedotteet ja kun työkseni saan pyrkiä olemaan tietoinen kaikesta, mitä tämän alueen kulttuurisektorilla tapahtuu. Voisiko tämän kaiken kanavoida myös laajemmalle yleisölle? MunOulun ja Kalevan tapahtumakalenterithan (tapahtumat.munoulu.fi ja tapahtumat.kaleva.fi) tätä jo tekevät, paremmilla resursseilla. Suuri osa alueen ihmisistä ei kuitenkaan aktiivisesti etsiydy näitten palveluiden äärelle vaan päätyy tuskailemaan sitä, että taas kuulivat kiinnostavasta jutusta vasta sen tapahduttua.

Yhdenkään Euroopan kulttuuripääkaupungin ohjelma ei ole täydellinen. Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä. Oulussa on kuitenkin haluttu tavoitella useita sellaisia väestönosia ja paikkoja, jotka ovat aiemmin jääneet kokemisen ja mahdollistamisen piirin ulkopuolelle. Ja on tiedotettu paljon.

Ymmärrystä kulttuuri-ilmastonmuutoksesta – kuten siitä kulttuurittomastakin – pyritään usein takomaan jääräpäisten poliittisen ja taloudellisen vallan käyttäjien kalloihin, mutta tässä näen jopa tärkeämmäksi ruohonjuuritason ymmärryksen juurruttamisen: kulttuurin keinoin voimme palauttaa tunteen oman elämämme ja oman elinpiirimme hallinnasta, jopa uskon tulevaisuuden merkityksellisyyteen ja yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuteen. Itse tekeminen täytyy aloittaa läheltä, jos haluaa uida mieluummin globaalia taloudellista valtaa itselleen keskittävien teknokraattien ja oligarkkien ajamaa maailmanjärjestystä vastaan kuin sen mukana.

Sinä olet muutoksen tärkein nappula. Minä olen. Tehdään se taiten ja taiteella.