Sen tulee liikkua poispäin kohti nukkuvaa metsää. Hiljaisuuteen joitain eritavoin luettavia merkityksiä, sisään naavaan ja ulos hakkuuaukioille. Kerros kerrokselta se ulvoo ja nousee. Mene syvemmälle katoavaan. Lihasten järkytys, äärilleen rasahtava kyyry on tiimalasi puolillaan jääkiteitä.

Puhalla säädyttömästi. Puhalla perna ilmalukkoon ja paina sormella ylin äänikerta kiinni. Osa verestä tihkuu kuivan korkin solukoista ja suihkuaa kellosta. Sen tulee täyttää keskisuuri kattila puolilleen ja – myöhemmin, kun ihmisen ja soittimen raja ei enää erotu – täyttää hidas suvanto.

Kello punertaa laskevassa illassa. Nauhaa on vedetty metreittäin tornin yläkaiteiden pystypuihin. Odottaa tuulta tässä maisemassa – kuin odottaisi jätevuoren puhuvan rauhoittavasti hiljaisella yhteydellä. Rauta sulaa mesosfäärissä. Hiutale sitä laskeutuu kevyesti tornin viidenteen rappuun ja repii siihen merkinnän. Puu palaa ilman savua, vain värisevä happi paljastaa palamisen. Se on nopeaa muttei juurikaan kiinnostavaa.

Sieltä se saapuu, tuuli ylemmistä taivaanrakenteista. Se pudottaa mukanaan lennättämäänsä lasivillankaltaista syövyttävää materiaalia kohti maan varjoja. Nauha kiristyy sen löytäessä oikean tulokulman ja värähtää. Hetken on lähes täysin hiljaista, vain kohinaa marjapensaissa.

Syntyy yksi ääni, tuntematon nuotti. Kehon vakavuus poistuu.

Silmät kiinni. Yksi magneettinauhoista värähtää kerran – toisen – kolmannen – yläharmonioita, ristiääniä. Tuuli taittuu, tiukentaa otettaan ympäristöstä. Nyt kuusi kahdestakymmenestä nauhasta soi. Syntyy yksi ääni, tuntematon nuotti. Kehon vakavuus poistuu. Tilalle kasvaa nopeasti uudella mustalla keuhkolla hengittävä, muotoaan muuttava elävä pylväs, pyloni. Se asetetaan lankulle vaakatasoon ja avataan molemmista päistä. Nyt se on tunneli, cuniculum.

Kytevä portaikko irrottaa pihkan tasanteiden suonista. Mitään ei näy – nyt näkyy: Se on kasvava noro oranssia hartsia ja se liikkuu alas. Kiiman herrahissi, tahmea kierto. Se sekoittuu tunnelista tippuvaan veriklusteriin. Kaikki täällä on niin kovin puhdasta. Ylätasanne aukeaa ja pudottaa harmonisen rakennelman pihkan sekaan. Nauhat pitävät kireytensä, mustunut instrumentti rätisee, kun sen sisältämä henki pyrkii harppaamaan ulos. Hartsi kovettuu nauhoihin. Puhalla!

Ääni kun Kuu lukittuu! 1:1! 1:1! 1:1! Poistuu maisemasta ja —

myöhemmin – sə’lo͞oSHən

— etsii kuin liukeneva raamattua. Kuukausi kahdentuu tapaan ja tavoittamattomaan. Lausunto annetaan harson takaa 5:36–5:40 viimeisenä aamuna:

”Ensimmäinen yö oli pelottava! Sitten ymmärsin, että ulostuksen ääni ei tulekaan elävästä vaan kupariputkiin kertyneistä ilmasoluista. Rauhoituin ja rohkaistuin, pian olin jo itsekin kastettu viemäreiden taajuudettomissa kohinoissa. Katse kirkastui ja uin selkää alas virtausta. Menin sinne! Humusvesiin. Heräsin suolta yltä päältä tuntemattoman paskassa.

”Siis, me, korjaan – oli muitakin samasta lähteestä! Kaksitoista henkilöä ja selvästi putkesta syljettyjä, rehuksi hetteelle. Palasimme äsken tietä pitkin, jalat ihan vitun säpäleinä. Niin. Mitä kuvailet kun kuvailet kättä? Vieläkö on kahvia?

”Onko jo kiire, vieläkö ——”

Mustarindassa, maaliskuussa 2017