Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.

Kun Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan vuonna 1809, Aleksanteri I puhui Suomesta kansakuntana kansakuntien joukossa. Hän pähkäili, että kaikki, mikä loitontaa suomalaisia entisestä emämaasta Ruotsista, olisi Venäjälle eduksi. Keisarin lausunto tarjosi Suomelle mahdollisuuden kansallisen kulttuurin vaalimiseen.

Kirja vinkkaa suomalais-venäläisen kirjallisuuden vuorovaikutuksen voimistuneen 1880-luvulla. Vuonna 1882 päivänvalon näki esimerkiksi Nikolai Gogolin Kuolleiden sielujen suomennos. Tuolloin alettiin venäjäntää myös suomalaista kaunokirjallisuutta, kun Juhani Ahon, Minna Canthin ja L. Onervan tuotantoa saatettiin naapurimaan kielelle.

Jo vuonna 1812 kaksi suomalaista nuorukaista, E. G. Ehrström ja C. G. Ottelin, lähti stipendimatkalle Moskovaan venäjän kielen oppiin. Huttunen kirjoittaa matkan ollen poliittisesti velvoittava, eli matka tehtiin oman aikansa YYA-hengessä. Ehrström ja Ottelin palkitsivat opinnot maksaneen Venäjän valtion julkaisemalla kotiin palattuaan venäjän kielen oppikirjan.

Monia teoksen artikkeleita värittävät kiintoisat anekdootit. Suomalainen runoilija ja historioitsija Fredrik Cygnaeus kohtasi sattumalta Nikolai Gogolin Roomassa vuonna 1845. Cygnaeus keskusteli tämän kanssa kirjallisuudesta, olihan hän nähnyt Reviisorin esityksen.

Riku Toivola osoittaa Dostojevskin vastaanoton Suomessa olleen lukijakunnasta riippuen vaihtelevaa. Vanhassa työväenliikkeessä häntä pidettiin radikaalina ja hänen tuotantoaan julkaistiin työväenlehdissä. Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta verrattiin sisällöltään punaisten kokemuksiin Tammisaaren pakkotyölaitoksessa 1918 sisällissodan jälkeen.

Kaikki eivät lämmenneet venäläisen kirjallisuuden julkaisemiseen ylipäätään. Kun vuonna 1921 Helsingin yliopistolla pidettiin Dostojevskin satavuotisjuhlaseminaari, ilmestyi sanomalehti Ilkassa paheksuva artikkeli ”Yliopisto ryssää juhlimassa”. Uusimaa-lehti puolestaan kirjoitti Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen esittävän ”venäläistä sairasmielisyyttä, joka altisti Venäjän bolshevismin myrkyn kylvölle”.

Kirjallisuusauktoriteetti Rafael Koskimies murjaisi, että Dostojevskin Idioottia lukiessa kokee olevansa joko hullujenhuoneella tai Neuvosto-Venäjällä. Toisella sortokaudella V. A. Koskenniemi lyttäsi Tolstoin Anna Kareninan. Hän väitti, ettei persoonallisuuden idea tule tietoiseksi teoksessa – eikä muussakaan venäläisessä kirjallisuudessa. Koskenniemi puhui jopa ”rotuedellytyksistä” tämän vajavaisuuden syynä.

Annamari Sarajas on määritellyt Koskenniemen ulostulon venäläisyyttä torjuvaksi kulttuuripoliittiseksi ohjelmajulistukseksi. Kaiken päälle Koskenniemi syytti Tolstoita jopa omasta sisällissodastamme, piti tätä kommunistina, Venäjän vallankumouksen sieluna. Mika Pylsy huomauttaa Koskenniemen olleen herkkä haistamaan poliittisten suhdanteiden tuulet. Syyskuulla 1944 Oulun satkieli kumarsi itään. Hän julkaisi artikkelin, jossa kehui suomalais-venäläisiä kulttuurisuhteita 1900-luvun alussa. Vähän aiemmin hän oli ylistänyt Hitlerin Taisteluni-teosta.

Paradoksaalisesti sortokaudella kenraali Bobrikovin linjan äänenkannattaja Finljandskaja gazeta -lehti julkaisi huomattavan määrän suomalaisten kirjailijoiden tekstejä. Tuona aikana käännettiin myös runsaasti venäläistä kirjallisuutta suomeksi. Ilmari Kianto kunnostautui yhtenä uutterammista tässä työssä. Eniten käännettiin Tšehovin novelleja.

Edes vuosi 1917 ei merkinnyt täyttä mykkyyttä. Suomalaista kirjallisuutta ilmestyi venäjäksi Suomalaisen kirjallisuuden antologiassa. Runeberg, Kivi ja Leino tuotiin venäläisten lukijoiden saataville liki 500-sivuisessa julkaisussa, joka oli Maksim Gorkin toimittama.

Kun Dostojevskista siunautui taantumuksellinen slavofiili, nuorempi venäläinen kirjailijapolvi asettui tukemaan Suomea venäläistämistoimia vastaan, kärkinimenä juuri Maksim Gorki. Suomessa vieraillut Gorki sai juhlavan vastaanoton, koska hänet tiedettiin Suomen oikeuksien puolustajana. Vuonna 1904 häntä oli Helsingin rautatieasemalla vastassa suuri väkijoukko. Lehdet puhuivat Gorki-kuumeesta. Eino Leino ylisti häntä suureksi Suomen ystäväksi. Gorkia valokuvattiin kaikkialla ja häneltä pyydettiin nimikirjoituksia. Hänen lähtiessään paluumatkalle satapäinen saattojoukko huusi eläköötä ja Ylioppilaskunnan kuoro esitti ”Suomen laulun”.

Gorkin novelleja julkaistiin hänen Suomi-myönteisyytensä vuoksi sekä porveri- että työväenlehdissä. Kirjailijan klassikko romaani Äiti ilmestyi vuonna 1907. Teos pääsi julkisuutteen suomeksi käännettynä 1909 oululaisessa Kansan Tahdossa jatkokertomuuksena.

Dostojevskin myöhempään vieroksuntaan liittyy muitakin syitä kuin alkutuotannon kristillinen sosialismi tai venäläisyys. Hän oli liian moderni esifreudilaisine sielun syynäyksineen. Psykoanalyytikko Yrjö Kulovesi valaisi aikanaan tätä puolta artikkelissaan.

Suhtautuminen venäïseen kirjallisuuteen problematisoitui 1900-luvun vaihteessa alkaneina sortovuosina. Muutos ei merkinnyt täyttä torjuntaa. Venäjän painostustoimet herättivät vastarintaa mutta myös kiinnostusta sen kirjallisuutta kohtaan. Haluttiin ikään kuin saada selville, millä tarkoitusperillä emämaa toimi.

Helmikuun manifestista seurasi Suomen poliittinen kahtiajako. Vanhasuomalaiset edusti myöntyväisyyslinjaa, he pyrkivät lieventämään konfliktia, pelastamaan mitä pelastettavissa oli. He halusivat säilyttää kansalliset ja kulttuuriset edut, vaikka valtiolliset oikeudet kaventuivatkin. Nuorsuomalaiset aloitti vastarinnan painottaen laillisuusperiaatetta. Tämä johti heidän osaltaan kaiken venäläisyyden torjuntaan.

Syntynyt poliittinen halkeama vaikutti myös kirjallisiin mieltymyksiin. Vuosisadan vaihteen johtavat kirjailijat Juhani Aho, Arvid Järnefelt ja Eino Leino marssivat nuorsuomalaisten lipun alle. Heidän kulttuurisen hegemoniansa haastoi poliittisesti vanhoillinen ryhmä, johon lukeutuivat muiden muassa Koskenniemi, Kyösti Vilkuna ja Eino Kalima. Paradoksaalisesti tämä monessa mielessä venäläisyyteen varauksellisesti suhtautunut konservatiivien joukko osoitti suurempaa kiinnostusta venäläiseen kirjallisuuteen. Nuorsuomalaiset olivat nuivempia.

Jo J. V. Snellmanin ajattelussa käännöskirjallisuus nähtiin osaksi suomalaisen kansalliskirjallisuuden muotoutumista ja sitä kautta kansakunnan rakentamista. Käsillä oleva teos osaltaan osoittaa, kuinka tämä ohjelma toteutui vaihtelevasti poliittisten suhdanteiden ehdoin ja kuinka etenkin suomalaisten suhteessa venäläiseen kirjallisuuteen korostuivat ulkokirjalliset seikat. Näiden suhdanteiden polveilua historian saatossa Henkinen muuri valaisee monipuolisesti.