Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
Suomen valtio hyväksyi 1970-luvulla saamelaiset kansallisena kieli- ja kulttuurivähemmistönä sekä 1990-luvulla alkuperäiskansana, osana Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän alueen saamelaisia. Nykyään Suomen saamelaisia edustavan saamelaiskäräjien kanssa on neuvoteltava ennen kuin viranomaiset tekevät saamelaisia koskevia päätöksiä. Syynä saamelaisten uuteen asemaan yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ovat YK:ssa 1970-luvulla hyväksytyt ihmisoikeussopimukset, jotka edellyttävät kolonialismin rakenteiden purkamista ja kansojen itsemääräämisoikeuden toteuttamista.
Itsenäistymistä seuranneet vuosikymmenet Suomea rakennettiin tietoisesti ensi sijassa maa- ja metsätaloudesta eläväksi, kulttuurisesti yhtenäiseksi maaksi. Ruotsinkielisellä vähemmistöllä oli perustuslailla suojattu asema. Sen sijaan saamelaisia kohdeltiin viranomaisten päätöksenteossa huomioimatta heidän kulttuurisia erityispiirteitään. Muiden vähemmistöjen tavoin saamelaisia, heidän kieltään ja kulttuuriaan syrjien, sulautettiin osaksi Suomen kansaa. (Ks. saamelaisten osalta totuus- ja sovintokomission loppuraportit ja julkaisut 2025).
Saamelaisia koskevaa itsehallintoa ryhdyttiin perustamaan vasta ensimmäisen alkuperäisyhteisöjä koskevan kansainvälisen ILO 107 -yleissopimuksen ja siihen liittyvän suosituksen ratifioinnin tultua torjutuksi vuonna 1959 Suomen eduskunnassa kuten muissakin pohjoismaissa. Sopimus hylättiin sillä perusteella, että Suomessa ei ole sopimuksen tarkoittamaa alkuasukasväestöä ”aivan vähäisiä saamelaisheimoja lukuun ottamatta”. Samalla torjuttiin esityksen ratifiointiperuste: kaikinpuolisen suojelun tarjoaminen, aseman ja erikoisolosuhteiden huomioiminen, tasa-arvoisuuden saavuttaminen ja ”luonnollisella tavalla asteittain” sulautuminen muuhun väestöön. Sopimuksen ei muissakaan pohjoismaissa katsottu koskevan saamelaisia, joita pidettiin jo muuhun yhteiskuntaan sulautuneina. Saamelaiskysymys kansainvälisenä sopimusasiana päätettiin jättää huomioimatta.
Pohjoismaiden neuvosto (PN) antoi kuitenkin saamelaisia koskevan suosituksen (5/1959). Se oli ensimmäinen pohjoismainen poliittinen kannanotto saamelaisiin. Siinä kehotettiin Suomea, Ruotsia ja Norjaa turvaamaan ja edistämään saamelaisten kulttuuria, kieltä ja perinteisiä elinkeinoja, vahvistamaan saamen kielen asemaa opetuksessa ja viranomaisissa sekä lisäämään valtioiden välistä yhteistyötä saamelaisten olojen parantamiseksi. Kesti kuitenkin vuosikymmeniä, ennen kuin esitys muuttui lakisääteiseksi saamelaisten itsehallinnoksi. Kansallisella lailla perustettiin Norjan (1989) ja Ruotsin (1992) Sametinget ja Suomen Saamelaiskäräjät (1996).
Tämä artikkeli kertoo yhdenmukaisesta kohtelusta. Sen kohteena olivat Sodankylään Sompion alueelle 1800-luvun lopussa Käsivarren alueen Lapista muuttaneet saamelaiset poropaimentolaiset, jotka eivät voineet harjoittaa valtiorajat ylittävää poropaimennusta aluevaltioiden hyväksymien rajasulkusopimusten vuoksi, sekä Sompion alueen muu luontaistaloudessa ja poronhoidosta elänyt, osittain suomenkielinen saamelaistaustainen väestö.
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Lokan altaan alle jäivät Kurujärven ja Yli-Luiron saamelaiskylät, Korvasen ja Rieston kylät sekä osia Lokan ja Mutenian kylistä. Porttipahdan alle jäi osittain Laitin kylä sekä yksittäisiä taloja (Ranta K. 2019).
Kalastuksen kannalta tärkeät joet luovutettiin suurteollisuuden tarpeisiin rakentamalla kymmeniä voimalaitoksia sähköntuotantoa varten. Vaelluskalan kulun estäminen tukahdutti perinteisen kalastuskulttuurin. Alueella asui noin 640 ihmistä, joista 560 joutui muuttamaan pois kotikylistään. Suurin osa heistä oli saamelaisia.
Valtion teollisuusohjelma paransi pääoman uusintamisedellytyksiä ja ulkomaankauppaa
Lapin vesivoiman valjastaminen energiantuotantoon oli osa teollistamisohjelmaa. Valtio tuki yksityisten teollisuuspiirien (paperiteollisuus) voimalaitoshankkeita miljoonilla markoilla. Lisärahoitusta saatiin ulkomailta.
Syynä pohjoisten jokien valjastamiseen esitettiin olevan pakko laajentaa energiantuotantoa teollisuustuotteiden saamiseksi sotakorvauksena Neuvostoliitolle. Sähköistäminen ja laajamittainen koskien rakentaminen oli kuitenkin aloitettu jo 1920-luvulla yhteistyössä valtion ja suurteollisuuden edustajien kanssa, kun Suomen valtio oli 1919 ostanut Kemijoen alajuoksun Taivalkosken ja Warkaankosken. 1930-luvulla todettiin sähköntuotannon edellyttävän säännöstelyaltaiden rakentamista, ja 1940-luvulla sopivia altaan paikkoja ryhdyttiin kartoittamaan. Ennen jatkosodan syttymistä 1941 allekirjoitettiin sopimus Oulujoen rakentamisesta ja perustettiin sitä varten yhteisyritys, jossa valtio oli osaomistajana. Jatkosodan aikana yksityiset suuryhtiöt perustivat Pohjolan Voima Oy:n. Yhtyneet Paperitehtaat Oy osti lähes kaikki Rovaniemen ja Kemijärven väliset kosket.
Myös Kemijoen sähköntuotannon rakentaminen ja sen tarvitsema vedenjuoksun säännöstely näyttäytyy suuryritysten ja niille toimintaedellytyksiä ulkomaankauppaan luovan valtion toiminnaksi. Teollisuus tarvitsi sähköenergiaa, vaikka jokien valjastamista perusteltiin julkisuudessa myös tarkoituksella sähköistää ”koko Pohjois-Suomi, sen perimmäistä sopukkaa myöten” (Jokela 1948, 131).
Vuonna 1930 teollisuus käytti koko maassa tuotetusta sähköenergiasta 90,1 %. Lokan ja Porttipahdan altaiden valmistumisen aikoihin 1960–1970-luvuilla teollisuuden osuus oli pudonnut 70 prosenttiin (Järvikoski 1979). Kehitys oli samansuuntaista kaikissa teollisuusmaissa. Ruotsin saamelaisalueella Luleåjoki (Julevädno) padottiin 1910–1960, Norjassa Alta-joki (Álttáeatnu) 1980-luvulla.
Tekojärvet sähköntuotannon säännöstelyyn
Luonnontilassa Kemijoen vesimäärä vaihteli huomattavasti. Suurin pääuoman vesimäärä oli jopa 45-kertainen pienimpään verrattuna. Ensimmäisestä Kemijoen voimalasta, Isohaaran padosta alkaen (1948) Lokan ja Porttipahdan tekojärviä suunniteltiin tarvittaviksi säännöstelyaltaiksi.
Kemijoen valjastamiseen tarvittiin Suomen valtiota apuun. Kemijoki-valtionyhtiö perustettiin eduskunnan 1952 hyväksymällä lailla. Vanha vesioikeuslaki (31/1902) ei mahdollistanut laajamittaista vesistön säännöstelyä. Sen vuoksi annettiin heti voimaan tulemaan laki valtion oikeudesta säännöstellä Kemijoen vesistön vedenjuoksua (Kemijokilaki 62/1960).
Kemi- ja Oulujokeen rakennettiin 1960-luvulla kymmeniä voimaloita. Inarijärvi oli säännöstelyn piirissä. Sodankylän kunnan pohjoisosaan, saamelaisen Lapin paliskunnan alueelle rakennettiin Lokan ja Porttipahdan tekojärvet, jotka ovat suurimmat koko Länsi-Euroopassa. Nykyään Kemijoen vesistöalueella on seitsemäntoista sähköä tuottavaa vesivoimalaitosta, joista valtioenemmistöinen Kemijoki Oy omistaa kuusitoista ja Pohjolan Voima (PVO-Vesivoima Oy) yhden.
Sosiaalisia ja ympäristövaikutuksia ei arvioitu
Tekojärvien rakentamisesta vuonna 1979 sosiologisen tutkimuksen tehnyt Timo Järvikoski tutki valtakunnallisen päätöksenteon seurauksia paikallisyhteisöille. Allashankkeiden suunnittelussa ja valmistelussa pääpaino oli voimataloudellisilla ja teknisillä seikoilla, ei altaiden sosiaalisilla ja ympäristövaikutuksilla. Erityisesti saamelaisille ja heidän kulttuurilleen aiheutuneita vaikutuksia ei arvioitu, sillä niille ei annettu erityistä merkitystä.
Paikallisyhteisöjen jäsenillä ei ollut mahdollisuutta vaikuttaa hankkeisiin. Alueelliset kysymykset sivuutettiin ja koko valtakuntaa käsiteltiin yhtenä ja yhtenäisenä talousyksikkönä.
Vesistön säännöstelyä koskevan lupahakemuksen vireillä ollessa vuonna 1962 aloitettiin allasalueen avohakkuut ja tukkien poiskuljetus. Avohakkuut jatkuivat usean vuoden ajan. Veden alle jätettiin pystyyn arvottomana pidettyä koivumetsää 150 000–200 000 kuution verran. Helmikuussa 1967 jäljelle jääneeseen lehtimetsään ruiskutettiin kasvintorjunta-aineita, Vietnamin sodassa käytettyä Agent Orangea.
Paikallisia kuultiin mutta ei kuunneltu
Vuotson koululla järjestettiin 24.3.1964 tekojärvien katselmustoimituksen alkukokous, jossa paikallisille tuli selväksi, että altaat rakennetaan. Lapin poropaliskunta esitti korvausvaatimuksia avohakkuista. Kesäkuussa 1964 ja tammikuussa 1965 järjestettiin neuvottelukokoukset, joissa käsiteltiin tekojärvien vaikutusta porojen laiduntamiseen sekä porotalouteen.
Lapin paliskunnan lähetystö kävi 26.1.1966 valtion vesivoimatoimikunnassa selvittämässä porotaloudelle altaista aiheutuvaa vahinkoa. Pohjois-Suomen vesioikeus kokoontui 4.4. Vuotsossa, ja paliskunta jätti korvausvaatimuksen Lokan altaan alle jäävistä porolaitumista ja muusta vahingosta. Jo vuosikymmenen odoteltu tieto korvaavista rakennuspaikoista saatiin 28.4.1966 Toukokuussa alkoi tukinuitto allasalueelta, ja vesioikeus kokoontui Vuotsossa.
Viimeinen yritys vaikuttaa viranomaisiin päin oli paliskunnan edustajien vierailu Helsingissä 22.–23.8.1966. Lapin paliskunnan edustajia kuultiin kuntakeskuksessa Sodankylässä helmi–maaliskuun vaihteessa 1968. 9.4.1968 Pohjois-Suomen vesioikeus piti muutaman tunnin katselmustilaisuuden. Viimeisten avohakkuussa kaadettujen puiden uitto alkoi 2.6.1968, ja kesäkuun puolivälissä paljon poroja hukkui Lokan tekoaltaaseen, sillä ne eivät tutuilla reiteillään enää löytäneet veden alle jäänyttä kiinteää maata.
Kaikki tehtiin lain mukaisesti
Lokan tekojärvi sai rakennusluvan 7.12.1966 ja pato rakennettiin 1967. Lapin paliskunta vaati vahingonkorvauksia melkein 1,7 miljoonaa, mutta sai vain 121 680 markkaa. Porttipahta sai luvan 1968, ja sen rakentaminen päättyi 1971.
Vesilain (264/1961) mukaan laajavaikutteisia asioita koskevasta hakemuksesta pitää tarvittaessa järjestää katselmustilaisuus tai vain antaa tieto vireilläolosta niille, joiden oikeutta tai etua asia saattaa koskea. Näin oli hankkeessa menetelty. Allasalueen väestöllä ei kuitenkaan tosiasiassa ollut mahdollisuutta ottaa osaa prosessiin ja vaikuttaa suunnitelmiin, eikä paikalliselle väestölle tiedotettu niistä.
Alihintainen korvaus, eikä vastarintakaan kannattanut
Maansa menettäneet kokivat saaneensa liian pienen korvauksen, yli puolet oli tyytymättömiä kaupantekomenettelyyn. Allasalueen tarvitsemat maat ostettiin kunkin asujan kanssa erikseen sovitulla hinnalla.
Maanomistajia painostettiin pakkolunastamisella, harhaanjohtamalla ja juottamalla heille alkoholia (Mustonen & Mustonen 2011). Osa sai rahansa vasta pakkolunastuskorvauksella. Valtion omistama Kemijoki Oy ei neuvotellut vapaaehtoisesta korvauksesta paliskunnan jäsenistä muodostetun allasvaltuuskunnan johtomiehille, jotka olivat yrittäneet puolustaa poronhoitajia viranomaisia ja voimayhtiötä vastaan.
Kemijoki Oy:n kiinteistöpäällikkö sanoi allastoimikuntaan kuuluvalle Sulo Alakorvalle: ”saatte tuntea nahoissanne pojat, kun aloitte sotia meitä vastaan” (Ranta 2019, 62). He saivat alihintaisen lunastuskorvauksen vasta Pohjois-Suomen vesioikeuden päätöksellä. Vastarinta ja muutoksenhaku ei kannattanut, sillä vuoden 1963 allasaluelakikin koski vain vapaaehtoisella kaupalla tilansa myyneitä.
Omavaraistaloudesta markkinatalouteen
Sompion vanhojen saamelaisten ja suomalaisten kylien 640 asukkaasta 560 muutti omavaraistalouksista markkinatalouteen, suurin osa Vuotson kylään. Vaikka asuttaminen oli viranomaisasiana vireillä jo 1954 ja Kemijoki Oy osti ensimmäiset tilat vuonna 1958, käynnistyi asuttaminen vasta kesällä 1967 ja maattomien poronhoitajien osalta vasta 1969 säädetyn porotilalain (590/69) perusteella.
Tulevaisuuden epävarmuus vaikutti pakkomuuttoa odottaviin. Matti Luostarinen ja Hannu Mäkinen (1980) toteavat haastattelututkimuksen perusteella siirretyistä noin kahden kolmasosan elämää kuvanneen sanan ”lama”: ”rakennuksia ei korjattu, pellot jäivät vähemmälle hoidolle, karjaa vähenneltiin, kaikki meni hiljaa alamäkeen.”
Vuonna 1898 perustetun Lapin paliskunnan poronhoitajista enemmistö oli saamelaisia ja he omistivat 80 prosenttia paliskunnan poroista ennen tekojärvien rakentamista. Lapin paliskunta toteutti ennen 1800-luvulla tapahtunutta valtiorajojen sulkemista noudatettua perinteistä jutaamista (tokkakuntapaimennusta) jäljitellen itä-länsisuuntaisesti paliskunnan alavia maita ja tunturimaastoa seuraten. Näin laidunmaita voitiin käyttää säästäen.
Patoamisen jälkeen tämä ei ollut mahdollista. Porojen laidunmaata jäi tekojärvien alle yli 630 000 hehtaaria, kaksitoista prosenttia Lapin paliskunnan laitumista. Porttipahdan ja Lokan välille rakennettu Vuotson kanava jakoi paliskunnan laidunmaat kahtia.
Muuttuneiden olosuhteiden vuoksi paljon poroja menehtyi. Osa eksyi naapuripaliskunnan puolelle. Niistä piti maksaa lunastuskorvausta.
Perinteisen saamelaisen poronhoidon vaikeuksia pitivät paikalliset suomalaiset poliitikot normaalina myönteisenä kehityksenä, sillä poronhoidon tuli tapahtua tarhaamalla omistajan omalla maalla ja osana maatalouden harjoittamista (Aikio 2011). Sompion saamelaisten ja suomalaisten kohtelua voi nimittää nykyisin kansainvälisen oikeuden kieltämäksi pakkosiirroksi, sillä he eivät saaneet kunnon korvausta eivätkä voineet olla valitsemassa sijaan tulevia korvausmaita.
Lähteet: