Äiti: ”No nyt siellä metässä on jotain ukrainalaisia lehtipuhaltimien kanssa!”

Tytär: ”Öö, mitä?”

Äiti: ”Mitä ne siellä lehtipuhaltimilla aikoo tehdä?”

Tytär: ”Siis missä sinä olet?”

Äiti: ”Minä soitin jo naapurin Jarille, että tulee avuksi.”

Tytär: ”Mihin avuksi?!”

Äiti: ”No selvittämään, että mitä ne lehtipuhaltimilla tekee, kun en minä sitä kieltä ymmärtänyt.”

Tytär: ”Eli ne metänhoitoyhdistyksen työmiehet ovat nyt sitten tulleet lannoittamaan niitä kuusikoita.”

Äiti: ”Miten ne niillä lehtipuhaltimilla muka mehtee lannoittaa, tässä ollaan Kirsin kanssa sitä ihmetelty. Joku ihan outo pakettiauto pihassa.”

Tytär: ”Onko Kirsi siinä sinun kanssa?”

Äiti: ”On, Jari meni sinne mehtään jo.”

Tytär: ”Niinjustjoo. Minäpä soitan sille Jarille, heippa.”

Päädyin sitten lannoitukseen. Olenko pettynyt itseeni?

Metsänhoitoyhdistyksen Suvi teki tukihakemuksen Metsäkeskukselle. Lannoitettavan alan piti olla vähintään kaksi hehtaaria, jota tukea tippuu. Meille alaksi saatiin 2,2 hehtaaria. Latvukset olivat tupsuuntuneet ja poikaoksiakin oli aika lailla. Boorinpuutos on yleistä Itä-Suomessa entisillä kaski-, viljelys- ja laidunmailla, Suvi selvittää.

Pekka Tammisen ja Anna Saarsalmen artikkelista ”Viljavien maiden nuorten kuusikoiden neulasten booripitoisuus Etelä-Suomessa” (Metsätieteen aikakauskirja 2004) opin, että booria on metsäekosysteemin käytettävissä vähän ja kallioperään se on jumiutunut rapautumista estävinä mineraaleina. Rannikkoalueille booria tulee sen tärkeimmästä varastosta merestä, joten kasvuhäiriöitä esiintyy eniten sisämaassa.

Jään pohtimaan, miten metsäluonto olisi tässä paikassa edennyt ilman ihmisen luomaa ”kulttuurivaikutus-muuttujaa”. Ensin kasketaan, sitten lannoitetaan. Ensin perataan, sitten lannoitetaan. Ensin hakataan, sitten istutetaan.

Huolehdin Suvilta, että eihän mökin vieressä oleva rantakuusikko ja sitä myöten leikki- ja sienimetsä tai järvi saastu lannoituksesta, mutta rantaan jätetään kuulemma aina 5–10 metrin suojavyöhyke.

Jostain syystä sitä on hankala uskoa, aliurakoitsijoiden raakkukeissit välkkyvät mielessä.

Kesällä järven pohjoispäässä Pekka oli hakkauttanut vuorenrinteen paljaaksi. Miten sinne oli motolla edes päästy? Rantaan jäi törröttämään pari känkkyräkoivua, joilla ei puukaupassa ollut mitään arvoa. Aprikoin, miten paljon rinne valuttaa ravinteita järveen, kun puiden juurakoita ei enää ole pitämässä eroosiota kurissa. Jos vaikka tuleekin joku supersateinen syksy ja tulviva kevät.

Tapaan saamelaisten kansallispäivänä vanhan tutun opiskeluvuosilta, ja kuulumisia vaihtaessamme selvitän hänelle viimeaikaisia projektejani. Huomaan puhuvani maanomistamisen dilemmasta, vaikka en ole aktiivisesti sitä sellaisena ajatellutkaan. Hänen saamenpukunsa yhdistyy mielessäni keskusteluun porojen laiduntamisesta ja maanomistajien oikeuksista, ajatukseen maan rajattomuudesta tai oikeastaan toisin hahmotettavista rajoista.

Kun maata omistaa, sen voi aina myydä, mutta jos maata ei omista, niin mitä sille pitäisi sitten tehdä? Viljeltäisiinkö sitä yhdessä, kuten ennen maanjakoja? Vai synnyttäisikö se (taas) eripuraa ja epätasa-arvoa? Jos minä lannoitan, mutta sinä et, syötkö silti samaa leipää, joka siitä pellosta vaivalla revitään? Pitäisikö tässä nyt johonkin kolhoosin ruveta?

Ongelma on se, että metsäekosysteemin muutokset eivät rajaudu maanomistajien satelliittivarmennettuihin rajoihin.

Annoin naapureille luvan ajaa jääradalla, kunhan eivät tule meidän maiden kohdalle, vaikka tiedän, että pakoputkista karkaavat pienhiukkaset ja moottorista tipahtelevat öljypisarat eivät päätä, minne leijailevat jäiden sulettua. Ne kulkeutuvat järvenselällä minne haluavat ja painuvat pohjaan kalojen ruoaksi. Sitten me niitä haukia syömme voissa paistaen ja hyvällä ruokahalulla.

Isä olisi kieltänyt ajamisen, ajattelen vaikeana, mutta minä olen heikko ja ajattelen sosiaalisia suhteita. Jos naapurit kuitenkin tulevat äidin tueksi tarvittaessa ja tarkkailevat outoja kulkijoita. Jos sinne samaan järveen pulahtavat kuitenkin jollain tavalla myös minun boorilannoitukseni ja Pekan paljastuneiden kunttien ravinteet.

Jos yhteisestä hyvästä ei kuitenkaan osata pitää huolta.