
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Linnea Axelsson: Ædnan. Maa meissä. Suom. Kaija Anttonen. 773 s. Kieletär 2022.
Kun tarttuu Ædnaniin, on heti selvää, että kyseessä on poikkeuksellinen teos. Ensin kourissa tuntuu kirjan koko. 773 sivua runoa ennustaa suurta eeposta. Kunnioitusta herättää myös suomennostyö: massiivisen opuksen on ruotsista suomentanut ja kustantanut Kaija Anttonen, joka pyörittää Inarin Kaamasessa kustantamo Kieletärtä.
Kirjan avaaminen merkitsee aina uuteen maailmaan sukeltamista. Ædnanissa käy heti selväksi, että tässä maailmassa sanotaan vähin sanoin valtavia asioita. Yhdellä sivulla on korkeintaan viisitoista säettä, joten valkoista on paljon. Valkoinen luo avaran tilan ja hitaan ajan tuntua läpi koko teoksen.
Ædnanin on kirjoittanut ruotsinsaamelainen Linnea Axelsson. Teos palkittiin ilmestymisvuonnaan 2018 Ruotsin suurimmalla kirjallisuuspalkinnolla Augustprisetillä ja myös Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnolla. Axelsson on kotoisin Jokkmokista, jonka lähiseuduille osa Ædnanista sijoittuu.
Runoelma kertoo kahdesta Pohjois-Ruotsissa asuvasta saamelaisperheestä. Asuinpaikat vaihtuvat, usein pakosta. Ajallisesti Ædnan liikkuu 1900-luvun alusta lähelle nykypäivää. Tarina ei kiinnity vain Ruotsiin, sillä yhtä hyvin voitaisiin olla Suomessa tai Norjassa Saamenmaan alueella.
Vanhan pohjoissaamenkielen sana ”ædnan” tarkoittaa maata. Kolmeen osaan jaetun runoelman kaksi muuta osaa ovat nimiltään ”ædno” eli joki ja ”ædni” eli äiti. Ulkoiset määräykset muuttavat kuvattujen perheiden suhdetta näihin kolmeen elämän keskeiseen elementtiin. Paimentolaisina vuodenkierron mukaan tokkansa kanssa liikkuvan perheen elämä mullistuu, kun valtion raja yhtäkkiä suljetaan, eikä tuttuja vaellusreittejä saa enää käyttää. Toisen perheen suuri suru on joen patoaminen. Tulva-allas peittää tutut rannat. Lapset erotetaan vanhemmistaan asuntolakouluun, jossa suoritetaan nöyryyttäviä rotututkimuksia.
Tämä kaikki muuttaa suhdetta maahan ja pistää pään pyörälle. Ketä me olemme, kysyvät henkilöt toisensa jälkeen, vertailevat itseään entisiin ja nykyisiin sukulaisiin. Millainen pitäisi olla, mitä sanoa, miten käyttäytyä? Ulkopuolelta annettu määrittely siitä, kuka on saamelainen, rikkoo jotain ihmisten välillä:
Etkö muista miten
ruotsalaiset tulivat
vetivät rajansa
Sanoivat että toinen on
lappalainen
toinen ei
Enkö huutanut
sinulle
Että juuri niin
hajotetaan kansa
Axelsson on nivonut yhteen teokseen valtavia historiallisia käänteitä ja niiden seurauksia. Kerronta on rauhallista ja eleetöntä, mutta silti kaikki tuntuu välillä hengästyttävän suurelta, mahdottomalta omaksua.
Runokieli on yksinkertaista, mutta pienet arkiset hetketkin ovat voimakkaasti latautuneita yhteisten kokemusten kiteytymiä: ”Mauton valkea / kahvijuusto / narskuu hampaissa // hajoaa / suussa / kun pureskelen”, kuvailee Lise pysähtynyttä hetkeä, jolloin odotetaan asuntolakouluun hakevaa venettä. Lapinpuku odottaa tuolille laskostettuna, eikä äiti voi katsoa lapsiaan silmiin.
Keskeisenä lankana läpi koko teoksen säilyy yhteys maahan. Sitä on kuvattu parhaimmillaan tavattoman koskettavasti, kuten tässä Aslatin liikkumiskyvyn vievän loukkaantumisen kuvauksessa:
Seurasimme vain
kuinka tunturimaat
ja vanhat jutausreitit
vetäytyivät
Aslatin ruumiista
Mutta suhde maahankin muuttuu. Joen patoaminen ja kaivosten tulo ovat kriisejä maitaan menettäville suvuille, mutta siitä huolimatta jo seuraavassa sukupolvessa lukuisat miehet päätyvät töihin patorakennuksille ja kaivoksiin. Hintana on ahdistusta ja turhautumista.
Runoelman säkeet ovat kauttaaltaan lyhyitä, yleensä vain sanan, kahden tai kolmen mittaisia. Tuokiokuvat pyytelevät pysähtymään, toisaalta tasainen rytmi houkuttaa koko ajan eteenpäin.
Tarina rakentuu episodeista, joissa eri perheenjäsenet toimivat vuorollaan kertojina muutamien sivujen ajan. Sitten hypätään toiseen kohtaukseen. Yhteydet episodien välille rakentuvat muistelemisen, kaipaamisen ja dialogin kautta. Episodeista muodostuu verkosto, jossa kronologinen kokonaisuus hahmottuu vähitellen. Aikajärjestys on kuitenkin sivuseikka, sillä ajat ja elämäntarinat liukuvat runoissa päällekkäin. Entinen on läsnä nykyisessä.
Kaija Anttosen suomennoksen kieli on soljuvaa ja hienovireistä. Hän kertoo alkusanoissa käännöstyön haasteista, mutta lopputuloksessa rytmin jäljittelyn ongelmat tai sanojen valitsemisen vaikeus eivät ole nähtävissä. Alun perinteisen elämäntavan vanhahtavampi kieli muuttuu vuosilukujen kertymisen myötä terävämmäksi nykykieleksi.
Ædnan suomeksi on upea kulttuuriteko, ammattilaisen kädenjälkeä. Kokonaisuuden viimeistelee Esther Berelowitschin tekemä sininen kansi, jossa unenomainen väritys, tunturille nousevat jalat, ruskeat langat ja ruutupaperin haalea verkko luovat arvoituksellisen, tekstin kautta merkityksiä saavan kokonaisuuden.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.