
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Linnea Axelsson: Ædnan. Maa meissä. Suom. Kaija Anttonen. 773 s. Kieletär 2022.
Kun tarttuu Ædnaniin, on heti selvää, että kyseessä on poikkeuksellinen teos. Ensin kourissa tuntuu kirjan koko. 773 sivua runoa ennustaa suurta eeposta. Kunnioitusta herättää myös suomennostyö: massiivisen opuksen on ruotsista suomentanut ja kustantanut Kaija Anttonen, joka pyörittää Inarin Kaamasessa kustantamo Kieletärtä.
Kirjan avaaminen merkitsee aina uuteen maailmaan sukeltamista. Ædnanissa käy heti selväksi, että tässä maailmassa sanotaan vähin sanoin valtavia asioita. Yhdellä sivulla on korkeintaan viisitoista säettä, joten valkoista on paljon. Valkoinen luo avaran tilan ja hitaan ajan tuntua läpi koko teoksen.
Ædnanin on kirjoittanut ruotsinsaamelainen Linnea Axelsson. Teos palkittiin ilmestymisvuonnaan 2018 Ruotsin suurimmalla kirjallisuuspalkinnolla Augustprisetillä ja myös Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnolla. Axelsson on kotoisin Jokkmokista, jonka lähiseuduille osa Ædnanista sijoittuu.
Runoelma kertoo kahdesta Pohjois-Ruotsissa asuvasta saamelaisperheestä. Asuinpaikat vaihtuvat, usein pakosta. Ajallisesti Ædnan liikkuu 1900-luvun alusta lähelle nykypäivää. Tarina ei kiinnity vain Ruotsiin, sillä yhtä hyvin voitaisiin olla Suomessa tai Norjassa Saamenmaan alueella.
Vanhan pohjoissaamenkielen sana ”ædnan” tarkoittaa maata. Kolmeen osaan jaetun runoelman kaksi muuta osaa ovat nimiltään ”ædno” eli joki ja ”ædni” eli äiti. Ulkoiset määräykset muuttavat kuvattujen perheiden suhdetta näihin kolmeen elämän keskeiseen elementtiin. Paimentolaisina vuodenkierron mukaan tokkansa kanssa liikkuvan perheen elämä mullistuu, kun valtion raja yhtäkkiä suljetaan, eikä tuttuja vaellusreittejä saa enää käyttää. Toisen perheen suuri suru on joen patoaminen. Tulva-allas peittää tutut rannat. Lapset erotetaan vanhemmistaan asuntolakouluun, jossa suoritetaan nöyryyttäviä rotututkimuksia.
Tämä kaikki muuttaa suhdetta maahan ja pistää pään pyörälle. Ketä me olemme, kysyvät henkilöt toisensa jälkeen, vertailevat itseään entisiin ja nykyisiin sukulaisiin. Millainen pitäisi olla, mitä sanoa, miten käyttäytyä? Ulkopuolelta annettu määrittely siitä, kuka on saamelainen, rikkoo jotain ihmisten välillä:
Etkö muista miten
ruotsalaiset tulivat
vetivät rajansa
Sanoivat että toinen on
lappalainen
toinen ei
Enkö huutanut
sinulle
Että juuri niin
hajotetaan kansa
Axelsson on nivonut yhteen teokseen valtavia historiallisia käänteitä ja niiden seurauksia. Kerronta on rauhallista ja eleetöntä, mutta silti kaikki tuntuu välillä hengästyttävän suurelta, mahdottomalta omaksua.
Runokieli on yksinkertaista, mutta pienet arkiset hetketkin ovat voimakkaasti latautuneita yhteisten kokemusten kiteytymiä: ”Mauton valkea / kahvijuusto / narskuu hampaissa // hajoaa / suussa / kun pureskelen”, kuvailee Lise pysähtynyttä hetkeä, jolloin odotetaan asuntolakouluun hakevaa venettä. Lapinpuku odottaa tuolille laskostettuna, eikä äiti voi katsoa lapsiaan silmiin.
Keskeisenä lankana läpi koko teoksen säilyy yhteys maahan. Sitä on kuvattu parhaimmillaan tavattoman koskettavasti, kuten tässä Aslatin liikkumiskyvyn vievän loukkaantumisen kuvauksessa:
Seurasimme vain
kuinka tunturimaat
ja vanhat jutausreitit
vetäytyivät
Aslatin ruumiista
Mutta suhde maahankin muuttuu. Joen patoaminen ja kaivosten tulo ovat kriisejä maitaan menettäville suvuille, mutta siitä huolimatta jo seuraavassa sukupolvessa lukuisat miehet päätyvät töihin patorakennuksille ja kaivoksiin. Hintana on ahdistusta ja turhautumista.
Runoelman säkeet ovat kauttaaltaan lyhyitä, yleensä vain sanan, kahden tai kolmen mittaisia. Tuokiokuvat pyytelevät pysähtymään, toisaalta tasainen rytmi houkuttaa koko ajan eteenpäin.
Tarina rakentuu episodeista, joissa eri perheenjäsenet toimivat vuorollaan kertojina muutamien sivujen ajan. Sitten hypätään toiseen kohtaukseen. Yhteydet episodien välille rakentuvat muistelemisen, kaipaamisen ja dialogin kautta. Episodeista muodostuu verkosto, jossa kronologinen kokonaisuus hahmottuu vähitellen. Aikajärjestys on kuitenkin sivuseikka, sillä ajat ja elämäntarinat liukuvat runoissa päällekkäin. Entinen on läsnä nykyisessä.
Kaija Anttosen suomennoksen kieli on soljuvaa ja hienovireistä. Hän kertoo alkusanoissa käännöstyön haasteista, mutta lopputuloksessa rytmin jäljittelyn ongelmat tai sanojen valitsemisen vaikeus eivät ole nähtävissä. Alun perinteisen elämäntavan vanhahtavampi kieli muuttuu vuosilukujen kertymisen myötä terävämmäksi nykykieleksi.
Ædnan suomeksi on upea kulttuuriteko, ammattilaisen kädenjälkeä. Kokonaisuuden viimeistelee Esther Berelowitschin tekemä sininen kansi, jossa unenomainen väritys, tunturille nousevat jalat, ruskeat langat ja ruutupaperin haalea verkko luovat arvoituksellisen, tekstin kautta merkityksiä saavan kokonaisuuden.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
Apartheid-valtioita on ennen Israeliakin pysäytetty boikottien avulla.
”Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta.”
”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!”
Jenni Kinnusen kolumni.
”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”
”Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla”, toteaa Matti A. Kemi 28.3.2025 ensi-iltansa saaneesta, Teemu Nikin ohjamaamasta elokuvasta 100 litraa sahtia.
Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen viettivät kolme kuukautta residenssissä New Yorkissa. Kaltion palstalla he haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Meänkielen kirjeenvaihtajamme Linnea Huhta pohtii tällä kertaa olemassaoloaan digitaalisessa maailmanpiirissä.
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.
”Omakustanne on hykerryttävä ja sisällöltään yllättävän valistava teos matkailusta, eurooppalaisuudesta sekä senegalilaisen kulttuurista.”
”Tällaisen elämäkerran aika jo totisesti oli”, toteaa Risto Kormilainen emeritaprofessori Irma Sulkusen teoksesta Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa.
”Kirjansa alaviitteissä Seppälä valottaa usein kiinnostavia näkökulmia.” Juhani Rantala luki Juha Seppälän teoksen Paavo Rintalan kirjallisuuden lukemisesta.
Aktivistinen Metsäliike ja kulttuurilehti Kaltio kohtaavat toisensa yhteistyönumeron sivuilla, kiitos päätoimittaja-Paavolle tästä tilaisuudesta! Metsäliike on kansanliike, jonka tavoite on saada […]
”Huolitellun tekstin lomassa näennäisesti ei tapahdu muuta kuin sulhasen valinta, mutta rivakasti etenevät käänteet tarjoavat lukijalleen kurkistuksen 1800-luvun ajatuskuvioihin ja maisemiin.” Matti A. Kemi luki Satu Tähtisen romaanisarjan kaksi ensimmäistä.
”Yhtä paljon kun piereskely on ollut osa ihmisyyttä, myös piereskelyyn liittyvä kirjoittaminen on kuulunut monien sanankäyttäjien repertuaariin.” Aapo Kukko luki Nastamuumion julkaiseman historiallisen suolikaasukirjoituskoosteen.