Ahti Kotisaari: ”Yes if you don’t have gonorrhea” – Maalaispoika muuttaa kaupunkiin. 344 s. BoD 2022.
Puolankalaissyntyinen, Alapihan Ahti Kotisaari (s. 1949) on julkaissut karhean tarinakokoelman Yes if you don’t have gonorrhea, joka muodostuu tarinoista kokonaisuudeksi ja elämäkerraksi. Kotiseutuhenki on koko ajan elänyt Kotisaaren sydämessä, ja rakkaudesta siihen kertoo syvästi myös tämä teos.
Lapsuusajan muistot vievät nostalgiamatkalle Puolangalle 1950-luvulle ja kasvun vuosiin 1960-luvulla. Kotisaari kirjoittaa puolankalaisesta kasvatuskulttuurista, ja tämä on ollut totta varmasti muuallakin: ”Ei turhia kehuja, ettei ylpistyisi.” Beatlesit, pitkät hiukset pojilla ja rautalankamusiikki saivat vanhemmalta väeltä ankaran tuomion, mutta nuorison paloa uuteen aikaan se ei sumentanut.
Kansakoulussa Kotisaari oli koulukiusattu. Polkupyörän renkaista tyhjennettiin ilmat ja usein hän jäi kiusaajien joukkoväijytykseen. Kotisaari kirjoittaa, että ehkä kiusaajien motivaationa oli oma paha olo, ehkä heidän huono koulumenestyksensä. Keskikoulussa hän pääsi eroon kiusaajistaan. On hyvä, että Kotisaari kertoo avoimesti koulukiusaamisesta, koska se voi olla silmien avaajana yhä edelleen kiusaamisen koko elämänmittaisesta vaikutuksesta.
Opintie jatkui 1966 Paltamon lukiossa ja myöhemmin Kajaanissa. Siitä alkoi nuoren miehen itsenäinen elämä ja irtiotto kotoa. Ylioppilaaksi Kotisaari pääsi syksyllä 1969. Suuren maailman myllerrykset kantautuivat myös Kajaaniin ja lukiolaisten elämään. Jopa pientä underground-liikehdintää Kotisaari kertoo ilmenneen mm. Hihapuukko-lehden muodossa. Sitä toimitti Eino Kaikkonen. Tanssit viehättivät, mutta pitkätukkaisilla ei ollut asiaa Kansanpirtille! Popparit kun saattoivat viedä muiden naiset. Kajaanin nuorison kulttuuria ja elämää Kotisaari kuvaa humoristisen paljastavin ottein.
Ruotsi kutsui Trollhättaniin Saabille ja Göteborgiin Volvolle. Koti-ikävä painoi nuorta miestä, mutta painettava oli. Kotisaari kertoo tunteella värikkäästä kesäreissustaan Euroopan kaupungeissa valokuvaten tuliterällä Topcon Uni -kameralla mitä ihmeellisimpiä kohteita. Tarina kulkee juohevasti, intohimoisesti ja intensiivisesti.
Syksyllä 1970 Kotisaari pääsi Taideteollisen ammattikoulun valokuvauslinjalle. Samaan aikaan hän työskenteli Tuhatkuvan valokuvalabrassa. Vierauden tuntu vaivasi kuitenkin koko ajan Helsingissä, ja taideteollisen jälkeen 1973 oli uuden aika.
Tarina poukkoilee polveillen. Parhaita paloja ovat Kotisaaren muistelukset puolankalaisesta elämänmenosta ja sanailusta entivanhaseen malliin. Hänen isälleen parasta oli sakea kaurapuuro niin, ”että siinä vähä jauhot pölähtää”. Ja viimeisin hyvä hillasato oli ”ennen sotia 30-luvulla […] ni siinä sattu semmonen suo […] tahto vähä liukastella kengän alla.”
Ahdin isä Yrjö oli erinomainen tarinankertoja ja muistelija. Niin perinnetieto kuin sotakokemukset vyöryvät kainuun murteella lupsakkaasti mutta eivät mahtipontisesti. Yrjön kerronta on kuvailevaa, värikästä ja vauhdikasta.
Kotisaaren teos avautuu laajaksi 1970-luvun nuorisokulttuurin ja poliittisten leirien peiliksi. Taistolaisuus imaisi miehen, ja usko hyvään ajoi eteenpäin tiellä taistojen. Nyt Kotisaari muistelee vuosia 1971–1976 hieman ahdistuneena. Samassa remmissä olivat aikoinaan myös Björn ”Nalle” Wahlroos ja Jorma Ollila.
Kotisaari valmistui maatalous-metsätieteellisestä lisensiaatiksi työskennellen sittemmin maa- ja metsätalousministeriössä. Avarakatseinen ja ennakkoluuloton hän on kaikessa ollut. Sen ilmentää teoksen päättävä hippileirikokemus kaikessa koreudessaan kesällä 2010.
Jäntevöittämistä ja tiivistämistä teos olisi ehdottomasti kaivannut. Runsas kuvitus tukee sopivasti tekstiä eikä jää irralliseksi teemoista.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
