Ahti Kotisaari: ”Yes if you don’t have gonorrhea” – Maalaispoika muuttaa kaupunkiin. 344 s. BoD 2022.
Puolankalaissyntyinen, Alapihan Ahti Kotisaari (s. 1949) on julkaissut karhean tarinakokoelman Yes if you don’t have gonorrhea, joka muodostuu tarinoista kokonaisuudeksi ja elämäkerraksi. Kotiseutuhenki on koko ajan elänyt Kotisaaren sydämessä, ja rakkaudesta siihen kertoo syvästi myös tämä teos.
Lapsuusajan muistot vievät nostalgiamatkalle Puolangalle 1950-luvulle ja kasvun vuosiin 1960-luvulla. Kotisaari kirjoittaa puolankalaisesta kasvatuskulttuurista, ja tämä on ollut totta varmasti muuallakin: ”Ei turhia kehuja, ettei ylpistyisi.” Beatlesit, pitkät hiukset pojilla ja rautalankamusiikki saivat vanhemmalta väeltä ankaran tuomion, mutta nuorison paloa uuteen aikaan se ei sumentanut.
Kansakoulussa Kotisaari oli koulukiusattu. Polkupyörän renkaista tyhjennettiin ilmat ja usein hän jäi kiusaajien joukkoväijytykseen. Kotisaari kirjoittaa, että ehkä kiusaajien motivaationa oli oma paha olo, ehkä heidän huono koulumenestyksensä. Keskikoulussa hän pääsi eroon kiusaajistaan. On hyvä, että Kotisaari kertoo avoimesti koulukiusaamisesta, koska se voi olla silmien avaajana yhä edelleen kiusaamisen koko elämänmittaisesta vaikutuksesta.
Opintie jatkui 1966 Paltamon lukiossa ja myöhemmin Kajaanissa. Siitä alkoi nuoren miehen itsenäinen elämä ja irtiotto kotoa. Ylioppilaaksi Kotisaari pääsi syksyllä 1969. Suuren maailman myllerrykset kantautuivat myös Kajaaniin ja lukiolaisten elämään. Jopa pientä underground-liikehdintää Kotisaari kertoo ilmenneen mm. Hihapuukko-lehden muodossa. Sitä toimitti Eino Kaikkonen. Tanssit viehättivät, mutta pitkätukkaisilla ei ollut asiaa Kansanpirtille! Popparit kun saattoivat viedä muiden naiset. Kajaanin nuorison kulttuuria ja elämää Kotisaari kuvaa humoristisen paljastavin ottein.
Ruotsi kutsui Trollhättaniin Saabille ja Göteborgiin Volvolle. Koti-ikävä painoi nuorta miestä, mutta painettava oli. Kotisaari kertoo tunteella värikkäästä kesäreissustaan Euroopan kaupungeissa valokuvaten tuliterällä Topcon Uni -kameralla mitä ihmeellisimpiä kohteita. Tarina kulkee juohevasti, intohimoisesti ja intensiivisesti.
Syksyllä 1970 Kotisaari pääsi Taideteollisen ammattikoulun valokuvauslinjalle. Samaan aikaan hän työskenteli Tuhatkuvan valokuvalabrassa. Vierauden tuntu vaivasi kuitenkin koko ajan Helsingissä, ja taideteollisen jälkeen 1973 oli uuden aika.
Tarina poukkoilee polveillen. Parhaita paloja ovat Kotisaaren muistelukset puolankalaisesta elämänmenosta ja sanailusta entivanhaseen malliin. Hänen isälleen parasta oli sakea kaurapuuro niin, ”että siinä vähä jauhot pölähtää”. Ja viimeisin hyvä hillasato oli ”ennen sotia 30-luvulla […] ni siinä sattu semmonen suo […] tahto vähä liukastella kengän alla.”
Ahdin isä Yrjö oli erinomainen tarinankertoja ja muistelija. Niin perinnetieto kuin sotakokemukset vyöryvät kainuun murteella lupsakkaasti mutta eivät mahtipontisesti. Yrjön kerronta on kuvailevaa, värikästä ja vauhdikasta.
Kotisaaren teos avautuu laajaksi 1970-luvun nuorisokulttuurin ja poliittisten leirien peiliksi. Taistolaisuus imaisi miehen, ja usko hyvään ajoi eteenpäin tiellä taistojen. Nyt Kotisaari muistelee vuosia 1971–1976 hieman ahdistuneena. Samassa remmissä olivat aikoinaan myös Björn ”Nalle” Wahlroos ja Jorma Ollila.
Kotisaari valmistui maatalous-metsätieteellisestä lisensiaatiksi työskennellen sittemmin maa- ja metsätalousministeriössä. Avarakatseinen ja ennakkoluuloton hän on kaikessa ollut. Sen ilmentää teoksen päättävä hippileirikokemus kaikessa koreudessaan kesällä 2010.
Jäntevöittämistä ja tiivistämistä teos olisi ehdottomasti kaivannut. Runsas kuvitus tukee sopivasti tekstiä eikä jää irralliseksi teemoista.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Marja Helander lea okta beakkáneamos Sámi dáiddáriin sihke Suomas ja riikkaidgaskasaččat. Dán čavčča su filmmat leat mielde Muu ry galleriija joavkočájáhusas Čázevuložat […]
Sämikirjálâšvuođâst lii lamaš mielâkiddiivâš ihe, ko illá lii kiergânâm luuhâđ oovdeb kirje, ko čuávuvâš lii jo almostum. Tot lii uáli […]
Lyhyen urani aikana useat erilaiset valtaväestöön kuuluvat kulttuuritoimijat ovat pyytäneet minua yhteistyöhön siten, että olen voinut päätellä kiinnostuksen heränneen keskinkertaisen […]
”Koska vähemmistökielen kirjoitustaito on edelleen harvassa, olen ottanut enemmän vastuuta lehtikirjoitusten tuottamisesta ja niiden kielenhuollosta.” Marja-Liisa Olthuis on yliopistonlehtori ja kirjailija, mutta myös inarinsaamenkielisen Anarâš aavis -lehden toimittaja.
Sigga-Marja Magga pohti duodjin radikaalisuutta talvella 2024 Jouni S. Laitin näyttelyn avajaispuheessaan: ”Laiti pilaa yhteiskuntakritiikissään kauniin esineen”.
”Suomi ja Norja eivät ole kunnioittaneet Tenon tilanteessa saamelaisten itsemääräämisoikeutta, joka todetaan vuonna 2007 hyväksytyssä YK:n Alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevässä julistuksessa.” Saima Visti keskusteli Tenon lohitilanteesta Áslat Holmbergin kanssa.
”Karnevalistisen ja riehakkaan monologitulvan alle kätkeytyy havaintoja ympäröivästä sekä manifestoivaa ja voimaannuttavaa energiaa”, toteaa Matti A. Kemi Badwoman-ryhmän esityksestä Mopo – uusi kevät.
”En ole edelleenkään varma, mikä oli esityksen sanoma. Mitä opimme hullusta taistelutahdosta?” Eppu Meriö arvioi Puolangan Pessimistien kesän 2025 näytelmän Karvanoppamusikaali.
Toista kertaa syyskuussa 2025 järjestetty Pyhä Sana -festivaali esittelee sanataidetta ja musiikkia sekä keskustelee yhteiskunnallisista teemoista. Pentti Järvelin tutustui tapahtuman antiin.
”Websterin dokumentti ei luo sankaritarinoita, ei osoita syyttävää sormea. Ei saarnaa, ei tyrkytä.” Matti A. Kemi katseli Palavan maan.
”On olemassa vaihtoehtoisia tekemisen muotoja – on olemassa tila, jossa voin väittää katsojalle, että minä olen kuvassa metsästyksen haltijan turvaamana. […]
Saamelainen taide on yksi Kaltion 80-vuotisjuhlavuoden teemoista. Tässä numerossa esitellään laajasti 2020-luvun saamelaisia taiteita ja taiteilijoita, jotka toimivat pohjoiskalotin alueella […]
”Lauri-Matti Parppein esikoiselokuvassa törmäytetään klassisen musiikin jäykät säännöt ja avarat konserttisalit kokeellisen musiikin mielikuvituksellisuuteen, jota toteutetaan autotalleissa ja pienissä baareissa.” Jenny Kangasvuon arvioima Jossain on valo joka ei sammu saa juuri ensi-iltansa.
Vaikka sitä markkinoidaan Nauvoon sijoittuvana juhannusaiheisena draamana, jossa ”pilkahtelee huumori”, Elämä on juhla on pikemminkin tragediaa, josta on hankaluuksia löytää minkäänlaisia huumorin pilkahduksia. Matti A. Kemi arvioi leffan.
Katariina Lillqvist has been directing her new animation at Liminka Art School, where her script was also turned into a graphic novel in 2024. Lölä Vlasenko talked to Lillqvist and artist–teacher Tessa Astre about Roma history and creating art.
Lölä Florina Vlasenko sat down with four people of different backrounds to discuss Oulu Theatre’s play Perillä – Destination – الوصول إلى. The article is published in Finnish in print version of Kaltio.
Ján Skaličan stayed in Mustarinda artist residency in March 2025. He ruminates how the experience affected his state of mind. The Finnish translation tof the column is published in the printed Kaltio.
Kirjailija Eeva-Maria al-Khazaali vieraili Ars Kärsämäen avajaisissa. Hän löysi näyttelystä monenlaisia tulkintoja kasvusta.
