
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Citizen Jane Productions: Tytöt tytöt tytöt. 101 min. Ensi-ilta 14.4.2022. K12.
Ohjaus Aili Haapasalo, käsikirjoitus Ilona Ahti & Daniela Hakulinen, kuvaus Jarmo Kiuru, leikkaus Samu Heikkilä.
Päärooleissa Aamu Milonoff, Eleonoora Kauhanen, Linnea Leino.
Alli Haapasalon ohjaama Tytöt tytöt tytöt kertoo kolmesta nuoresta, noin kahtakymmentä ikävuotta lähestyvästä naisesta. Kolmelle perättäiselle eri perjantaille asettuva episodielokuva esittelee katsojalleen nuorten naisten kipuilua aikuisuuden kynnyksellä. Elokuva on perussävyltään toiveikas ja humaani. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia nuorisoelokuvien kömpelöiltä juonikliseiltä vältytään.
Päähenkilöt Rönkkö (Eleonoora Kauhanen), Emma (Linnea Leino) sekä Mimmi (Aamu Milonoff) elävät huoletonta elämänvaihetta. Välillä pitää haaskata aikaansa smoothie-baarien asiakaspalvelijana, välillä täytyy pohtia urheilu-uran mielekkyyttä ja ylipäätään elämisen tarkoitusta. Parisuhde ehkä kiinnostaisi, mutta irtoseksikin kelpaa. Käty-bileet eli kämppä-tyhjänä-kännäilyt tarjoavat ylelliset puitteet niin vilkkaalle sosiaaliselle elämälle kuin haparoiville yhden illan suhteillekin.
Elokuvan dialogit ovat runsaita, kohtaukset ovat ajallisesti pitkiä ja juonellisesti hyvin rakennettuja. Kielellisyys sujahtaa notkeasti suomen kautta finglishiin, satunnaisesti jopa Linnea Leinon soljuvasti tiuskimaan ranskaan. Nuorisokieli ei särähdä korvaan, eikä sitä ole väkisellä yritettykään ympätä tekstiin. Prosodialtaan dialogivetoisuus ihastuttaa: sanat sopivat näyttelijöiden elekieleen, elokuvan rytmiin ja kohtauksiin; vaivaton näyttelijätyö toimii.
Päänäyttelijäkolmikko on valkokankaalla päärooleissaan ensikertalaisia. Näyttelijätyöskentely on kiitettävää, mukavan intiimiä ja huolittelemattoman oloista. Erityisesti Eleonoora Kauhasen esittämä Rönkkö jää ilmeikkyydellään mieleen. Ystävyyden läheisyys ja pienet silmävinkkeet ovat läsnä kohtauksissa Aamu Milonoffin kanssa, mutta etenkin Kauhasen tapa näytellä kiusaantuneisuutta pienieleisesti on suorastaan mestarillista.
Elokuva ei alleviivaa tai toitota. Seksuaalivähemmistöjen kuvaus on luontevaa, aseksuaalisuus käsitellään osana ihmiskirjon seksuaalisuutta diskreetisti. Elokuvan käsikirjoittaneilta Daniel Hakuliselta ja Ilona Ahdilta sekä ohjaajaja Haapasalolta luonnistuu nuorisomaailman jäsentäminen. Vaikka neljänkymmenen ikävuoden molemmin puolin oleva kolmikko onkin myöhäisteini-iän kriiseilystä jo erkaantunut, heidän luomansa humaani ja ymmärtäväinen kokonaisuus kantaa.
Elokuvan levitysyhtiön kuvausteksti asettelee asian näin: ”Elämän suunta ei ole aina selvillä, mutta maailma on avoin.” Elokuva antaa sankareistaan positiivisen, huolettoman maailmankuvan. Varsinaisiin kliseisiin elokuva ei syyllisty, koska se verkkaisista kohtauksistaan huolimatta etenee rivakasti juuri mukavan pulpahtelevan dialoginsa avulla.
Jarmo Kiurun kameratyöskentelystä on nostettava esille kummallinen seikka: Kiurun runsaahko käsivaran käyttö yhdistettynä nykyään harvinaiseen 4:3-kuvasuhteeseen tekee etenkin jäätanssikohtauksista ja intiimeistä kanssakäymishetkistä kauniita ja paikoin vanhakantaisia, jopa nostalgisia. (Tämä kuvaputkitelevisioista tuttu kuvasuhde on muuten myös iPhonen nykyinen kuvakoko.) Valkokankaalta nähtynä erikoinen kuvasuhde ei kuitenkaan vieraannuta.
Elokuvan kohtaukset ovat värikylläisiä maalauksia, jotka ilmaisevat tekemisen ja tunteen dynamiikkaa. Ne rakentuvat leikkaukseltaan hitaasti ja niitä rytmittävät kauniisti Jan Forsströmin monipuoliset musiikkivalinnat. Jazz-standardista päästään vaivattomasti monotoniseen ukulele-rallatteluun ja lopulta keveyhköön elektroniseen tanssimusiikkiin. Musiikkivalinnat eivät nojaa yhteen artistiin, genreen tai aikakauteen. Elokuvan päättyessä eräitä kappalevalintoja tiirailee sangen malttamattomana.
Pressinäytöksessä oli ilokseni eräs nuorten naisten parikymmenpäinen lukiolaisryhmä. Heidän reaktionsa elokuvasta vakuuttivat ajoituksen toimivan. Lisäksi he olivat elokuvan jälkeisessä haastattelutilanteessa vilpittömästi kehumassa elokuvan valintoja sekä jopa ajankuvaa ja nuorisokieltä. Haapasalon ohjaus on jopa lähes nelikymppiselle kriitikko-paralle iloinen pilkahdus siitä, että suomalaisen elokuvan maisema voi tuottaa tällaistakin positiivisuutta ja optimismia.
Jätänkin poikkeuksellisesti mainitsematta, että elokuva on saavuttanut jo kansainvälistä suitsutusta Sundancen ja Berliinin elokuvafestivaaleilla ja se on kautta aikain ensimmäinen Sundancella huomioitu suomalainen elokuva. Elokuva kun tulee elämään suomalaisen elokuvataiteen 2020-luvun ja ennen kaikkea nuorisodraaman kaanonissa omaa elämäänsä muiden puitteitensa vuoksi.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.