
Kaltion 75-vuotisjuhlaseminaari katsottavissa netissä
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa linkin
https://youtu.be/15rXahoaBYo kautta suorana kello 13–16 sekä myöhemmin tallenteena.
Akseli Klonk: Ryysyrannan Jooseppi 2.0.
Alkuperäisteksti Ilmari Kianto, ohjaus Janne Kuustie, dramatisointi Kuustie–Kalajoki–Jartti, lavalla Sini-Sisko Kalajoki ja Tuuli Jartti. Ensi-ilta Limingassa heinäkuussa 2017, arvioitu esitys Valvenäyttämöllä Oulussa lokakuussa.
Ryysyrannan Jooseppi (1924) on kuin elimellinen jatkumo Kainuun ”Nälkämaan laululle”. Se ei Ilmari Kiannon (1874–1970, Calamnius vuoteen 1907 asti) valtavassa tuotannossa kuitenkaan ole joutsenlaulu vaan hänen kirjailijauransa keskivaiheille vuoteen 1923 sijoittuva teos. Punainen viiva oli julkaistu nelisentoista vuotta aiemmin, vuonna 1909, kun Kianto vieraili Jooseppi Kyllösen torpassa. Joosepin elämänvastukset ilmeisesti koskettivat Kiantoa siinä määrin, että hän päätti kirjoittaa niistä kirjan.
Vaikka Kyllönen myöhemmin ilmeisesti suutahtikin vähäksi aikaa vaiheidensa luvattomasta käytöstä, ei se estänyt kirjaa muuttumassa kansan mielissä yhdeksi tenhottavimmista köyhälistökuvauksista kirjallisuushistoriassamme.
Irwin Goodman (s. Antti Hammarberg, 1943–1991) on samannimisessä kappaleessaan tiivistänyt ja karrikoinut Ryysyrannan tapahtumat osuvaksi lauluksi. Olipa hän peräti nimennyt omakotitalonsakin Ryysyrannaksi. Goodman kuitenkin menetti Ryysyrannan verovelkojen takia vasaran alle (mistä syntyi tietenkin protestilaulajalle toinenkin kappale, ”Ryysyranta meni”). Ei Irwin aivan perikadon partaalla tainnut missään vaiheessa olla verrattuna esikuvaansa Jooseppiin. Kuitenkin yhteys Kiannon teoksen ja Goodmanin laulujen välillä on intuitiivinen ja toimiva.
Janne Kuustien ohjauksista voi olla montaa mieltä, mutta ainakaan uskalluksen puutteesta niitä ei voi syyttää. Itse olen nähnyt Ryysyrannan lisäksi M. A. Nummisuutarit, joka vei kesäteatterin klassikon yhä dadaistisille ja absurdeille urille. Mauri Antero Nummisen kappaleet vilahtelivat ryöppyinä tahallisen ylidramaattisen kerronnan lomassa. Silloin vain tuntui, että kännissä keksitystä sanaleikistä on laajennettu näytelmä hilpeää kesäteatteria janoavien kulttuuritanttojen kauhuksi.
Ryysyrannan Jooseppi kuitenkin metakerronnasta, retkahtaneesta neljännestä seinästä, improvisaatiosta ja assosioinnista huolimatta koskettaa katsojaa. Kun Joosepin vaimo Kaisa-Reetta, jolla ei ole edes kaupunkipaitulia tai hamosta, tulee kertomaan, että heidän ainokainen lehmänsä on poikiessaan kuollut, on tippa tulla linssiin.
Toisella puoliajalla perinteiset ryysyt, kitarat ja viulut ovat vaihtuneet syntetisaattoriin, aurinkolaseihin ja napapaitoihin. Folk-laulanta on muuttunut ysärin eurodanceksi ja rapiksi. Jälkimmäinen puolikas koostuu lähinnä Kuustien näytelmille tyypillisestä metapuheesta, jossa ohjaaja ja näyttelijä kertovat suhteestaan teokseen ja sen tekijään, muun muassa Kuustien omistaman Kiannon repun kautta.
Näyttelijät Sini-Sisko Kalajoki ja Tuuli Jartti selviävät improvisaation värittämästä osuudesta kuivin jaloin ja papukaijamerkein. Heidän yhteispeliään on ilo seurata. On yhtä aikaa rento ja repäisevä meininki. Musiikki on hienosti sovitettua ja loopperilla pelailu on saumatonta. Lavasteita käytetään luovasti ja köyhyyden määritelmän sanakirjamainen luenta sykähdyttää.
Ongelmaksi kuitenkin muodostuu metakerronnan tarpeellisuus. Nykyään, kun menee katsomaan lähes mitä tahansa näytelmää, oli se sitten ammatti- tai harrastajateatteria, siellä käytetään metakeinoja: yleisön puhuttelua, tekijyyden esiin tuomista, lajityypin ja tyylilajin vaihtoa. Jo William Shakespeare käytti näitä keinoja, mutta aniharva enää kirjoittaa esimerkiksi Monte Criston Kreivin kaltaista tyylipuhdasta epookkidraama.
Tyylilajit sekoittuvat postmodernissa, mutta kysymys kuuluukin, onko se aina hyvä? Tuoko se uuden tulkinnan tason klassikkonäytelmään? Metakeinot kärsivät pitkään käytettynä inflaatiota ja tarinaan uppoutuminen muuttuu mahdottomaksi. Katarsista ei synny. Hyvä näyttelijätyö kuitenkin säilyttää näytelmän flown ja lopun paluu juonelliseen kerrontaa pelastaa paljon.
Kävin katsomassa näytelmän tällä erää viimeisen esityksen. Ryysyrannan Jooseppi 2.0 on hyvä ja paikkaansa puolustava näytelmä tässä ajassa ja tästä ajasta. Se on näytelmä henkisen, fyysisen, sosiaalisen ja ekonomisen köyhyyden moninaisuudesta.
Silti se herättää epävarmuutta ja paljon kerronnallisia kysymyksiä: Miksi tuoda esiin tekijöiden omia mielipiteitä? Mikä tekee tekijöistä sen erityislaatuisempia ihmisiä kuin muut? Eivätkö tekijät olekaan kuolleita? Onko intentiolla väliä? Miksi metakerronta ja -keinot? Miten olisi vain näyttelemisen ja näyttämisen laita? Kuvaamisen ja kuvittamisen, ei kuvailemisen? Miten olisi lumoutuminen eikä niinkään pohdinta? Miten olisi viihtyminen huomaamatta kuin huomattava kiihtyminen? Mitä olisi vienon alitajunnallinen muutoksen etsiminen häilyvän tajunnallisen muutoksen sijasta? Tekeekö tai osaako kukaan enää tehdä tyylipuhdasta komediaa tai draamaa? Uskooko kukaan, että pelkkä juoni ja kerronta kantaisivat? Tehdäänkö tyylirikkoja siksi, ettei uskota, että pystyttäisiin viemään tarinaa mielenkiintoisesti eteenpäin ilman niitä? Onko suuri kertomus niin kuollut, ettei sitä voi muuta kuin ironisoida? Jaksaako katsoja vartoa hetken kanssamme perinteisissä suvantokohdissa, ilman ärsykkeiden ilotulitusta? Näitä minä mietin.
Mukava huomata, että näytelmä on herättänyt nämä kysymykset, sillä eikö kysymysten herättäminen ole taiteen tehtävä. Ei niinkään vastausten antaminen, jotka kuitenkin ovat kovin tilannesidonnaisia. Vaikka eivät nämä kysymykset aivan ole niitä kysymyksiä, joita ehkä toivottiin.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa linkin
https://youtu.be/15rXahoaBYo kautta suorana kello 13–16 sekä myöhemmin tallenteena.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Fellinin viimeisiksi ohjaustöiksi jäi kolme mainoselokuvaa Banca di Roma -pankille – vaikka hän oli kampanjoinut raivokkaasti elokuvien tv-esityksiä pilkkovia mainoksia vastaan.
La voce della luna jatkaa jonkinlaista synteesiä Fellinin siihenastisen uran keskeisistä aineksista. Kuin proosarunoa sitä hallitsee eräänlainen tajunnanvirtamaisuus.
Koko Fellinin ura meinaa pakkautua hänen toiseksi viimeiseksi jääneeseen elokuvaansa Haastattelu, joka leikittelee representaation ja todellisuuden suhteen sirpaleilla.
Fellinin Laivan menestys olikin vain näennäistä. Mutta niin alkoi olla koko audiovisuaalinen kenttä televisioineen ja mainoksineen 1980-luvun Italiassa. Totta kai Fellini tarttui seuraavaksi tähän trooppiin.
Vaikean Naisten kaupungin jälkeen Fellini keskittyi heinäkuuhun 1914 sijoittuvaan käsikirjoitukseen “L’assassinio di Sarajevo”, josta kehittyi uusi fellinimäinen menestys Fellinin Laiva.
Orkesteriharjoitus on kuin televisiolle tehty harjoitelma, joka syntyi Italian entisen pääministerin Aldo Moron murhaan päättyneen sieppauksen aikana keväällä 1978. Naisten kaupunki (1980) jää myös jäntevyydeltään veltoksi.
Rovaniemeläinen tietokirjailija ja kirjoittajaohjaaja Anne Lukkarila debytoi nyt myös dekkaristina. Suomutunturissa tapahtuvat hurmetyöt sekoittuvat esikoisessa ympäristöteemoihin.
Briitta Hepo-ojan Sydämiä seireeneille jatkaa Topelius-palkinnolla huomioidun Suomea lohikäärmeille -kirjan tarinaa 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa.
Viroa 1930-luvulla itsevaltaisesti hallinnut Konstantin Päts hahmotteli niin Suomen ja Viron liittovaltiota kuin laajempaa Yhdistynyttä Pohjolan tasavaltaakin. Ville Hytönen luki professori Seppo Zetterbergin uuden Päts-teoksen.
Tommi Liimatta siirtyy omakohtaisissa kuvauksissaan Pietarsaaren (Jeppis ja Jeppis 2) Rovaniemelle ja samalla fiktiivisestä kaunokirjallisuudesta tietokirjalliseen kerrontaan. Mutta onko eroa muistelmilla?
Ayn Randin teokset ovat vaikuttaneet Yhdysvaltoja hallitsevaan kapitalistiseen ideologiaan enemmän kuin Euroopassa ehkä on ymmärretty. Jussi Jalosen teos valottaa Randin ihanteita.
Vaikka työmatkapäiväkirja onkin “paikoin kuivakkaa tapaamisten ja kokousten sarjaa”, taustoittaa Hannele Pokan muistelmateos nyt ajankohtaisia asioita kiinnostavasti.