Työ, jossa on järkeä: Järjettömyydestä metsäaktivistiksi
Metsäkartoittaja Olli Manninen on patikoinut lukemattomissa ikimetsissä pelastaakseen niistä edes murto-osan. Pohjoisen metsiin hänet johtivat itärajan takana kohdattu metsäaktivistiryhmä ja ahdinko ihmisten tuhovoimasta. Kaltiolle tehty haastattelu on osa Anna Pajarin tavoitetta tallentaa kartoittajien metsähistoriaa muuttava kansalaistoiminta kansien väliin.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Manniselle luonnonsuojelussa on kyse aika perusjutuista. ”Se antaa mulle elämän oikeutuksen, mun nähdäkseni – että mä teen jotain järkevää. Jos mä en tekis mitään järkevää, niin ei mua ehkä kiinnostais elää sitten. On hienoa, että voi tehdä kivassa seurassa järkevää työtä.”
Masennukseksikin kehittynyt ympäristöahdistus alkoi Mannisessa rakentua jo lapsena, kun televisiossa pyöri luontodokumentteja ympäristöongelmista. Teini-iässä tulivat kirjat linkoloineen, lähipiirissä keskityttiin lähinnä muuhun. Ahdistus lievittyi siedettävämmäksi vasta, kun tienhaara tyydyttävään toimintaan ilmaantui.
”Ihmisten elämä on paljolti ajautumista ja niin mullakin. Törmäsin vuonna -97 Vienan Karjalassa pyöräilyreissulla Luontoliiton Metsäryhmän kartoittajiin, jotka oli tutustumassa Venäjän mettiin. Ne avasi hommaa ja kutsui mukaan. Keväällä -98 osallistuin kartoituskurssille ja pääsin reissuille Kainuun uhatuille valtionmetsille, joita Metsäryhmä silloin kartoitti.”
Metsäryhmä oli tuolloin tehnyt kartoituksia ja vetänyt kampanjoita Pohjois-Suomessa jo vuosia. Pieni porukka ja sen hioutunut aktivistinen praktiikka oli helppo ottaa vastaan. Tieto mahdollisuudesta suojella arvokkaita metsiä etsimällä niistä luontoarvoja indikoivaa lajistoa veti kuin hunaja, eikä kesällä 1998 Manninen tehnytkään paljoa muuta kuin opetteli metsää. Myös kastajaiset suoraan toimintaan eli metsämielenosoituksiin vakuuttivat.
”Kartoittaminen ja muu metsäaktivismi muodosti sellaisen järjen, jota mä pystyin kehittää, pystyin tekemään jotakin järkevää sitä kautta. Alkoi sitten muodostua elämä suureksi osaksi niiden kanssa, jotka yritti pelastaa mettii. Pian hoksasin, etten halua mitään rajoittavaa ammattia, että mä voin ehkä heittäytyä siihen, että musta tulee metsäaktivisti.”
Järkeilyn tuloksena Manninen lopetti matematiikan ja valinnaisen biologian opinnot ja ryhtyi pian kokoaikaiseksi luonnonsuojelijaksi. Vienan jälkeiset maastokaudet eli lumettomat keväät, kesät ja syksyt hän on viettänyt ympäri Suomea, Ruotsia ja Venäjää, talvet toimistohommissa muun muassa suojeluraporttien teossa tai hetken lomailussa. Aikaa vie myös kaukokartoitus eli metsäkohteiden etsiminen kartoilta.
Rahaa on tullut satunnaisesti, kunnolla vasta viime vuosina kaupungeille ja kunnille tehdyistä lajistoselvityksistä ja Koneen säätiön tukemista hankkeista. Nuukuuden ja dyykkailun vaaliminen sekä ajanjaksot omaishoitajana ovat pitäneet rahahuolia poissa.
Vuotuinen pohjoinen
”Mitä pohjoisempaan menee, sitä helpompi on hengittää. Suurin osa paikallisista tuntuu olevan samaa mieltä metsäasioista. Ei mun tartte pelätä, että kukaan vetäis turpaan siellä, jos kuulee, et mä oon metsiensuojelija!”
Vapaaehtoiset kartoittajat kokoontuvat pohjoiseen vuosittain parinkin kuukauden kartoituskiertueille, joiden organisointi ja läpiveto on paljolti Mannisen vastuulla. Mukaan lähtee usein myös aloittelijoita. Etenkin ulkopaikkakuntalaisille kiertueet ovat usein herätys luonnonmetsien upeuteen ja vähyyteen sekä oman toimijuuden nostamiseen.
”Lähdetään pois, pohjoiseen. Se luo yhteenkuuluvuutta, kun oot vähintään viikon samassa autossa ja leirielämässä tyyppien kanssa. Inventoidaan kohde mahdollisimman tarkasti, siirrytään seuraavaan, ja kun tulee ilta, leiriydytään usein metsäautotien kääntöpaikalle, josta aamulla jatketaan.”
Pohjois-Suomen ja Saamenmaan metsät ovat luonnontilaisimpia metsiä koko EU:ssa. Vaatelias kääpä- ja jäkälälajisto innostaa Mannista. Silmä ja sielu lepäävät etenkin kohteilla, joissa on tilaa vaellella. Puiden lahoamisprosessit ja ihmisen jäljet kuten pettumännyt ja pyyntikuopat näkyvät puuston hitaan kasvun vaikutuksesta pohjoisessa satoja vuosia. Mannisesta on kiehtovaa aprikoida, millaista toimintaa kartoituskohteella on aikanaan tapahtunut.
”Vanhoja luonnonmetsiä eli ’virikkeellisiä metsätemppeleitä’ olisi hyvä olla kaikkien saatavilla. Monet ovat etäännyttäneet itsensä vanhan metsän tunnelmasta, koska eivät uskalla kiintyä mihinkään metsäplänttiin sen vuoksi, että tajuavat, miten ne voivat hävitä, ja että niitä hävitetään.”
Etelässäkin suojelemattomia temppeleitä riittää ainakin toistaiseksi vielä kartoitettavaksi.
Paliskunnat, Ikea, Sorsatunturi
Manninen laskeskelee, että pohjoisen metsistä, joiden suojelutyössä hän ollut mukana, viisi prosenttia on hakattu, 10–15 % on suojeltu ja 15–20 % on luokiteltu säästökohteeksi mutta ei suojeltu. Loppujen kohtalo on auki. Vuosien yhteistyö kartoittajien, paikallisaktiivien ja paliskuntien kanssa on mahdollistanut ison osan suojelu- ja säästökohteista. Saamenmaalla akuutisti uhatut metsät ovatkin jo vähemmistössä.
”On ollut elintärkeetä ja vallankumouksellista, että me ollaan yhdessä saatu saamelaisalueen hakkuut radikaalisti vähenemään ja mahdollisesti loppumaan: sellaiset hakkuut, mitä paliskunnat ei halua sinne. Se on ihan huikeeta.”
Dialogiprosessiksi kutsuttu neuvottelu järjestöjen (Suomen luonnonsuojeluliitto ja WWF) ja Metsähallituksen (MH) kanssa vuosina 2003–2006 tuotti suuren määrän akuutteja kartoituskohteita. Prosessin tavoitteena oli ratkaista vanhojen metsien suojelun täydentämiseen liittyvät kiistat Pohjois-Suomen valtionmetsissä. Pontimena toimi Ikealta tullut pyyntö saada MH:lta kartat suojelemattomista arvometsistä, jottei niistä tulisi ostettua puuta. Järjestöaktiivit tekivät kiireellä karttapaketin potentiaalisista kohteista ikäluokkakarttoihin perustuen.
”Ikea ei alkanutkaan ostaa puuta, mutta me tajuttiin, että meillä on tällainen paketti. Lähetettiin se ulkomaalaisille paperin ostajille. Ne ottivat Metsähallitukseen yhteyttä ja tiedustelivat, ovatko kaikki paketin kohteet vanhoja metsiä ja kertoivat, etteivät halua ostaa niistä puuta. ”
Metsähallitukselle tuli täten painetta selvittää, missä ja kuinka paljon vanhoja metsiä on. Aktivistit alkoivat kartoittaa 432 kohdetta Kainuusta Lappiin. Prosessin myötä metsätalouden ulkopuolelle päätyi yhteensä 121 000 hehtaaria luontoa, josta 55 000 hehtaaria on metsätalouden näkökulmasta tuottavaa metsää.
”Diilinä se oli kohtalainen kompromissi, kuten tavallista. Hehtaarit painotettiin käsittelyalueen eteläisiin osiin ja Metsä-Lappi sekä Ylä-Lappi jäivät pääosin auki. Hakkuisiin jäi hyviä metsiä myös etelässä, eikä SLL ollut ratkaisun takana enää.”
Kohteet voivat toisinaan olla helppoja inventoitavia selkeiden piirteiden, kuten luonnontilaisuuden, ja suuren pinta-alan takia. Suojeluun voitetun 15 000 hehtaarin Sorsatunturin Manninen inventoi päivässä juoksemalla pitkän lenkin kamera kädessä kohteen ympäri. Vaikka hän tuolloin oli kartoittanut vasta pari vuotta, oli kyseessä niin selkeä vanhan metsän kohde, että tarvitsi vain pistää jalkaa toisen eteen.
Kartoittaja-keräilijä
Manninen on keräilijäluonne, jolle postimerkit ja puhelukortit, sittemmin käävät, sammalet ja jäkälät, pitävät uteliaisuutta yllä. On hyvin tervetullutta, jos kohteella on tarvetta perinpohjaiseen lajistoinventointiin eli ”pommittamiseen”. Siitäkin huolimatta, että kyseessä on hieman ristiriitainen työkalu – ideaalimaailmassa vanhat ja luonnontilaisen kaltaiset metsät suojeltaisiin itse metsäluonnon takia. Uhanalainen tai vanhaa metsää indikoiva lajisto on aina lisätodiste metsän luontoarvoista. Tietyt lajit, kuten lutikkakääpä, ovat myöskin lailla suojeltu, eli niiden elinympäristön hävittäminen on laitonta.
”Kyllä niistä lajeista täytyy tykätä. Metsän tutkiminen on myös sitä, että haluaa opetella tuntemaan sitä ennen, kuin se mahdollisesti häviää. Se on myös rakkautta sitä luontoa kohtaan.”
Istumme Helsingin yliopiston Kasvimuseon kääpäkokoelman keskellä. Mannisella on museolla työpiste lajimääritystä varten. Metsäryhmälle kehkeytyi 1990–luvun alussa sopimus mykologi Tuomo Niemelän kanssa. Ryhmä toi reissuilta näytteitä, jotka määriteltiin tieteellisesti ja museoitiin. Niemelän kehittämän uhanalaisten ja vanhaa metsää indikoivien kääpien lista on ohjannut kartoittajien lajiston keruuta kolmen vuosikymmenen ajan. Tämä yhteistyö on Mannisen mukaan johtanut siihen, että on syntynyt painetta selvittää vanhan metsän lajiston dynamiikkaa ja että siitä on kehittynyt vakiintunut suojelupoliittinen argumentti.
Manninen työpisteellään museolla 2025. Laatikoissa on lajimäärittelyä vielä odottavia näytteitä, myös pk-seudulta, jossa hän on tehnyt kollegansa luontokartoittaja Keijo Savolan kanssa lajistoselvityksiä. Kaulassa Mannisen uusin keräilykohde, johon hän on hurahtanut: uraanilasi.
Viivytystaistelua ja työntekoa
Kartoittamista voi ajatella ekologisena ”hoivatyönä”: väliintulona, jonka pyrkimyksenä on katkaista tuhoavan normitettu tehometsätalouden tuotantomalli edes pieneltä alueelta, edes hetkeksi. On henkisesti rankkaa, jos ottaa kontolleen koko kohteen kohtalon. Se on jääräpäisyyttä, joka kasvaa suhteessa kanssakokijoihin, ihmisiin ja muihin.
Metsäaktivismiin voi kukin osallistua tavallaan. Manninen toimii mieluiten taustatyyppinä, jonka tehtävä on tuottaa kartoitusmateriaalia muiden käyttöön. Häntä kismittää taaksepäin voivottelu ja toimijuuden liika ulkoistaminen poliitikkoihin.
”Älkää sanoko, että asiat olis pitänyt tehdä joskus 80-luvulla. Kun tää tapahtuu nyt, metsäkato tapahtuu nyt. Jos mulla on jotain viestiä olemassa, niin se on tämä. Aktivismi on ehkä viivytystaistelua, mutta se on jotain. Jos ihmiset ei ole valmiita tekemään asioita hyvin, niin ei ne poliitikot tee sitä meidän puolesta. Jos ei ole tarpeeksi porukkaa vaatimassa ja näyttämässä, että parempi maailma on mahdollinen.”
Lähivuosina Manninen aikoo jatkaa kartoituksia etelän kuntametsissä ja pohjoisessa Saamenmaan alueella, sekä kannustaa, kouluttaa ja viedä porukkaa kiertueille. Koneen säätiön rahoittaman Luonnonmetsät Sápmi -työryhmän, johon Manninen kuuluu, koostama suojelupakettiehdotus valmistuu pian, minkä jälkeen alkavat sen edistämistoimet.
”Se paketti tulee seuraamaan mua varmaan hautaan asti, ennen kuin ne kaikki on suojeltu. Mikä on ok!”
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi KaltiolleMia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
”Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta.”
”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!” Jenni Kinnusen kolumni.
”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”
”Hän on suulas mies, muttei pahalla tavalla. Kuuntelen Karin savolaista poljentoa, kun hän puhuu rauhoittavaan sävyyn siitä, miten ’puita pittää metässä olla’. Ajattelen: näin sitä kauppoja tehdään.” Jenni Kinnusen kolumni pohtii puita.
”Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla”, toteaa Matti A. Kemi 28.3.2025 ensi-iltansa saaneesta, Teemu Nikin ohjamaamasta elokuvasta 100 litraa sahtia.
Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen viettivät kolme kuukautta residenssissä New Yorkissa. Kaltion palstalla he haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.