
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Nordisk Film: Spede. 95 min. Ensi-ilta 29.09.2023.
Ohjaus Aleksi Delikouras, käsikirjoitus Antti Heikkinen (pohjautuen Tuomas Marjamäen Spede, nimittäin (2017) ja Uuno on numero yksi – Turhapuron koko tarina (2021) -elämäkertoihin).
Rooleissa Riku Nieminen, Joonas Nordman, Aku Sipola, Mikko Töyssy, Minka Kuustonen, Linnea Leino, Lauri Tilkanen
Aleksis Delikouras ohjaa mallikkaan henkilökuvan Pertti ”Spede” Pasasesta. Suomalaiselle henkilöelokuvalle poikkeuksellisesti päähenkilö Pasasesta luodaan paikoin irvokas ja vastenmielinen karaktääri.
Vastoin ennakko-odotuksia elokuva on surumielinen, paikoin jopa eksistentialistinen pohdinta Pasasen luonteesta ja sisäisistä ristiriidoista. Minka Kuustosen näyttelemä Pirjo ”Pirre” Pasanenon käsikirjoituksen myötä hyvä heijastamaan Pasasen ailahtelun sietämättömyyttä. Kuustonen osoittaa, että osaa naamioida häpeän ja alistuneen roolinsa vivahteikkaasti.
Riku Niemisen Spede on ääliö, vittumainen ja äksyilevä. Nieminen pysyy roolissaan ja luo hahmostaan vastenmielisen hahmon. Voin vain arvailla, kuinka hankalaa kohtauksien välillä roolin kannatteleminen on ollut Niemiselle. Pikkusieluinen manipuloija on uhmakas, mutta katsojalleen tempauksineen paikoin säälittävä ihmisraunio.
Vesa-Matti Loirin karisman pauloittaa Aku Sipola. Niin Sipola kuin Nieminenkään eivät sorru liialliseen imitointiin vaan luottavat käsikirjoituksen dialogiin ja ryhdikkääseen näyttelijäntyöhön sopivalla volyymilla. Ei ylilyöntejä, ei liikaa hötköilyä. ”Nimittäin”- ja ”eh”-alkuisia repliikkejä kuullaan harvakseltaan, mihin olenkin alkujaan tyytyväinen.
Lauri Tilkanen luo vastavoiman Pasanen–Loiri-kaksikolle kelvosti Mikko Töyssyn Simo Salmisen jäädessä taustalle. Elokuva luottaa katsojan tietämykseen hahmoista: Kalle Holmbergiätai Kari Sohlbergiä ei tarvitse erikseen rautalangasta vääntämällä esitellä. 1960-luvun kuka kukin on -galleria Juiceineen on monitahoinen ja hienosti harkittu. Sivurooleista Taneli Mäkelän Eino S. Repoon kerrassaan mainio roolitus.
Delikourasin elokuva on valinnoiltaan yllättävän taiteellinen. Proleptiset eli ennakoivat välähdykset kohtausten päätöksestä ovat virkistäviä. En voisi kuvitella, että Timo Koivusalon pömpöösi kantaisi Speden osalta, en voisi nähdä, että Aleksi Mäkelä olisi osannut moisia elokuvallisuuksia edes ajatella.
Antti Heikkisen käsikirjoituksessa realistisuus on keskiössä. Henkilöpalvonnalle ei ole sijaa. Uuno Turhapuroakin pantataan yllättävän kauan. Reilusti yli tunnin kohdalla Sipola saa ansiokkaasti vangittua Loirin turhautumisen resuiseen klovniinsa. Speden pakkomielle valjastaa Loiri kapeaan rooliinsa kaatuilevana koomikkona on ajatuksena inhottava, mutta valkokankaalla lopulta selittelevä.
Lavastusta ihailen. Siihen on panostettu. Spede Show’n sketsikohtaukset ja elokuvien kulissit ovat vaatineet lavastustiimiltä kovan ponnistuksen matkimisessa ja toteuttamisessa. Vaatetus, meikit ja kampaukset ihastuttavat. Ajankuva on vangittu, ja tuotantobudjetissa tämä on taatusti rivi suuria numeroita.
Rööki röyhyää tiheään, kuvauspaikoissa ja studiokohtauksissa on kivasti hässäkkää ja kaaosta. Pohjan tähteet -elokuvan kuvaukset klaffivirheineen ja jälkiäänitysjupakoineen ovat kiva lisä. Ere Kokkosen tiuskima ”kuvien hierarkia” toteutuu elokuvassa.
Koreografioihin sketsi-imitaatioissa on niin ikään nähty vaivaa. Rauhallinen, ehjä kokonaisuus lavasteineen on ammattiosaamisen näyte.
Tuomas Marjamäen Pasas-elämäkertakirjallisuuteen on paneuduttu ja Spedestä saadaan aikaiseksi kulmikas, joskin tunnistettava kuumakalle. Reilu valinta on, ettei ilkeillä tai mässäillä: osoitetaan vain, että tällaiset ihmisrauniot meitä hauskuuttivat muinoin.
Elokuvan kritiikiksi on mainittava pituus. Vaikka juoni etenee, tietty ennakoinnin tunne on alati läsnä. Tunnin kohdalla tulee pohtineeksi, miten juonen kaari saadaan taivutetuksi päätökseensä. Kun loppu lopulta raukeaa, elokuvan kokonaisuudesta jää hiukan halju kuva. Päivä elokuvan näkemisen jälkeen mielessä on muutama kohtaus, ei muuta.
Yritän miettiä, mitä elokuvalta jään kaipaamaan. Täydellinen onnistuminen se ei ole onnistuneesta roolituksestaan huolimatta, mutta epäonnistuneeksikaan en sitä näkisi. Täytyy ihan rehellisyyden nimissä myöntää, että ennakko-oletus kun oli tällä kertaa täysin väärä, niin yllätyksellisyys kohottaa elokuvaa keskinkertaisesta aivan kelvoksi henkilökuvaksi.
Turhaa kumartelua ei nimikkohahmolle suoda, joten turhaapa tällekään elokuvalle mitään ylidramaattisia kumartelujakaan on antaa. Ilahduttavaa, että ääliöitä ihmisiä osataan 2020-luvulla kuvata ääliöinä. Muutama Jussi-palkintohan tällaisesta realistisuudesta on noudettavissa.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.
Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani […]