Tekele Productions: Isänpäivä. 99 min. Ensi-ilta 6.3.2026. K7.
Ohjaus ja käsikirjoitus Aleksi Salmenperä, kuvaus Tuomo Hutri, lavastussuunnittelu Otso Linnalaakso, pukusuunnittelu Anna Vilppunen, maskeeraussuunnittelu Marjut Samulin, leikkaus Samu Heikkilä, äänisuunnittelu Pietu Korhonen, sävellys Ville Tanttu.
Rooleissa Tommi Korpela, Tomi Lindfors, Laura Birn, Varpu Rintanen, Vilja Rintanen, Miro Lopperi, Konsta Mäkelä, Emmi Parviainen, Feres Ferjani, Samuli Niittymäki, Leena Uotila, Arttu Kapulainen, Tommi Liski, Sara Melleri, Tokela.
Tinke (Tomi Lindfors) on nuhjuinen laitapuolen kulkija. Puhe sammaltaa ja eletty elämä näkyy ennenaikaisena haurautena. Tinken ystävä Veikko (Tommi Korpela) jeesailee ja kannustaa ruhjoutunutta ihmissielua.
Tinke saa uutta toivoa, kun hän kuulee, että hänellä on teini-ikäiset kaksostyttäret. Lyhykäisyydessään Aleksi Salmenperän elokuva kertoo Tinkestä kohtaamassa tyttärensä.
Elokuvassa ei oikeastaan tapahdu mitään mullistavaa. Kertomuksena se on arkinen episodi eräästä ihmisten kohtaamisesta odotuksineen ja tunnekuohuineen. Elokuva viipyilee ja siinä on stoalainen pohjavire. Juuri sellainen verkkaisuus, mitä ihmiselämä yleensä onkin.
Teos on koskettava ja humaani. Salmenperän käsikirjoituksessa ja ohjauksessa tarkastellaan jälleen ihmistä kipukohtineen. Tyhjiön (2018) ja Miehen työn (2007) tavoin elämän mielekkyyttä ja sisältöä kuikuillaan pienieleisesti ja arkisesti. Katsojan annetaan kuikuilla ja aistia tunnelman muutoksia rauhaisasti.
Salmenperän luottonäyttelijänä on Tommi Korpela. Toisessa pääroolissa on Tomi Lindfors. Kaksikko nähtiin lyhyesti jo Tyhjiössä kirjamessukohtauksessa. Tosielämän lapsuuden ystävykset Lindfors ja Korpela kantavat pääroolinsa kursailematta. Heidän pienet mikroilmeensä ja luontevuutensa kameran edessä vakuuttaa, suorastaan ihastuttaa. Heistä paistaa karisma ja vilpittömyys.
Kaksosia Aadaa ja Iinestä näyttelevät Varpu ja Vilja Rantanen ovat kiusaantuneita teinejä. Heidän epävarmuutensa ja utelias pälyily onnistuu tasapainollaan. Ei ylilyöntejä. Heidän äitinsä (Laura Birn) tosin on jälleen ajautunut ahdistuneeksi ja takakireäksi äksyilijäksi. Tuntuu, että tismalleen samankaltainen rooli Birnillä oli jo Tyhjiössä.
Salmenperän kerronnan sisäismaailma on eheä. Elokuva etenee huomaamattomasti ja sen sata minuuttia on kestoltaan prikulleen sopiva. Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan.
Isänpäivä lukeutuu niihin harvoihin elokuviin, joissa kuvataan alkukeväistä Helsinkiä. Luonnonvalo on kelmeää, mutta terävää. Kaupunki on likaantuneen lumen laikuttama. Tiet ovat hiekoituksen pölyttämiä ja kaljamalla.
Kuvaaja Tuomo Hutri vangitsee keväisen kaupungin keltaisuuden. Samanlaista kevään keltaisuutta on nähtävissä elokuvan julisteessakin. Kuvakerrontaa tukevat hidas leikkaus ja pitkät, verkkaiset otokset. Kevään vartominen sointuu hienosti elokuvan kerrontaan. Kevään metafora on kirjoitettu vivahteikkaasti pieniin symboleihin.
Käsikirjoitus elokuvassa on rujo ja rehellinen. Kuvakerronta tukee näitä attribuutteja ja näyttää maaliskuisen, nuhjuisen Helsingin. Joskus myöhemmin, kun kuvailen, miltä vuosi 2025 on näyttänyt, hyödynnän tämän elokuvan ulkokohtauksia kuvailussa.
Taustamusiikkina kuullaan kummallinen kattaus gospelia, juuribluesia ja r’n’b:tä. Letkeät musiikkivalinnat sävyttävät ja ovat paikoin jopa uskaliaita valintoja kotimaiseen elokuvamusiikkiin. Lopputekstien aikaan löytää hyviä uusia artisteja.
Sentimentaalinen ja syväisä elokuva on riittoisa. Lukuisat yli 20 sekunnin kohtaukset toimivat vilpittömien ja rehtien näyttelijäsuoritusten takia. Elokuva käsittelee syrjäytynyttä kunnioittavasti.
Loppukohtauksen verson metafora vavahduttaa.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
