
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Kajaanin kaupunginteatteri: Kemiaa
Kantaesitys Seminaarin näyttämöllä 5.2.2022
Ohjaus Aleksis Meaney, käsikirjoitus Jacob Marx Rice, suomennos Topi Lindh ja Aleksis Meaney, näyttämöllä Salla Loper ja Jose Viitala
Lavastus Riitta Raunio ja Henri Pyy, puvut Soile Savela, valot Henri Pyy, äänet Sinikka Isoniemi, kampaukset ja maskeeraussuunnittelu Emma Loponen
Kyllä vain. Otsikossa seisoo sana ”tavallisille”, enkä ole laittanut sitä edes lainausmerkkeihin, sillä suomen kielessä lainausmerkit eivät muuta sanan merkitystä vaan osoittavat vain, että niiden välissä on suoraa lainausta jonkun puheesta tai kirjoituksesta.
Sana on toki aivan liian lavea ja monitulkintainen, mutta tässä tapauksessa, arviossa Kajaanin kaupunginteatterin kantaesityksestä nimeltä Kemiaa,se on mielestäni hyvinkin paikallaan. Amerikkalaisen Jacob Marx Ricen teksti käsittelee nimittäin mielenterveyden ongelmia, joista kaksi, manian ja masennuksen hän on ruumiillistanut kahteen näyttelijään.
Näytelmän masentunut nainen Steph (Salla Loper) on varsinainen mielenterveysongelmien kokemusasiantuntija, joka on yrittänyt itsemurhaakin ensimmäisen kerran jo yksitoistavuotiaana. Maniassa pyörivä mies Jamie (Jose Viitala) puolestaan ei pysty myöntämään, että hänessä olisi jotakin vikaa; ei, vaikka pahimmassa maanisessa vaiheessaan on valvonut yhtä mittaa viisi vuorokautta ja yrittänyt kuoria itsensä kuin banaanin.
Sattumalta nainen ja mies tapaavat yhteisen psykiatrin vastaanottohuoneessa, tutustuvat ja rakastuvat. Siitä alkaa yhteinen rämpiminen kohti parempaa.
Näytelmän ovat suomentaneet sen ohjaaja Aleksis Meaney ja teatterin videoveikko Topi Lindh. Kun näin pätkän näytelmästä etukäteen, ihmettelin hieman kaksikon tapaa käsitellä tekstiä. He ovat nimittäin suomentaneet tekstin varsin uskollisesti kaikkine amerikkalaistermeineen, paikkoineen ja hoitokäytäntöineen.
Ajattelin, ettei tällaisen tekstin suomentamisessa riitä, että vain repliikit käännetään, vaan myös koko näytelmän viitekehys vaatisi suomennosta. Mielenterveysongelmat ovat nimittäin myös hyvin kulttuurisidonnaisia. Nähtyäni vajaan puolentoista tunnin kokonaisuuden huomaan, että kaksikon valinta on ihan paikallaan. APAt, tautiluokitukset ja Harvardit ja ulkoministeriunelmat vieraannuttavat tekstiä sopivasti vastaanotettavaksi, ja mania ja masennus pysyvät silti erinomaisen ymmärrettävinä.
Juonen tasolla Kemiassa ei tapahdu paljonkaan, mutta silti enemmän kuin tarpeeksi. Toisiinsa tutustuva pariskunta yrittää elää normaalia elämää tautiensa ja lääkkeidensä kanssa, mutta työtäkin pitäisi tehdä, ja toisen rakkauteen luottaa.
Steph manifestoi useaankin otteeseen, että myöntämällä rakastavansa Jamieta hän tuhoaisi tämän. Jamie puolestaan on varma tunteistaan, mutta ei omissa höyryissään lopulta pysty auttamaan katon romahtamista odottavaa Stephiä tavalla, jota tämä odottaa.
Kemiaa ei todellakaan ole mikään kepoinen lauantai-illan viihdyke. Itse asiassa se saa katsojansa varsin sanattomaksi.
Kun käsiohjelmasta lukee, kuinka Suomessa oli jo puoli vuosikymmentä sitten yli 400 000 masennuslääkkeiden käyttäjää, ymmärtää, millaisesta kansanterveydellisestä ongelmasta ja miten valtavasta määrästä henkilökohtaista kärsimystä nyt puhutaan. Alle 19-vuotiaita heistä oli lähes 16 000.
Ja nyt heistä kaksi on tuossa lavalla meidän edessämme: kaksi ihmistä, joiden ainoa apu ainakin tämän tekstin perusteella ovat reseptit, joita lääkärit heille varttitunnin tapaamisten jälkeen kirjoittavat. Muuhun kun ei ole aikaa, vaikka potilaan taskussa olisi kuinka mainio amerikkalainen sairausvakuutus tahansa.
Näytelmän nimi on tulkittavissa ainakin kolmella tavalla. Ensiksikin Stephin ja Jamien välillä on kemiaa, toiseksi heidän ongelmansa liittyvät heidän dopamiini- ja serotoniini-aineenvaihduntaansa. Kolmanneksi noita ongelmia yritetään ratkoa kemiallisilla yhdisteillä, joilla on ihmeellisiä nimiä.
Tästä kaikesta Meaney on ohjannut napakan ja tiiviisti asiaan keskittyvän näytelmän, jolle Loper ja Viitala antavat uskottavat kehot ja mielet. Syvälle menevää ja raastavaakin dialogia Meaney keventää leikkauksilla, jossa niin Steph kuin Jamiekin astuvat näytelmästä ulos ja puhuvat suoraan katsojille.
Yksi teatterin ensimmäisen kerran käyttämän läheisyyskouluttajan koreografisista oivalluksista on se, että Steph kertoo yleisölle ennen pariskunnan intiimiä hetkeä, että nyt me hypätään kahdeksan minuuttia eteenpäin. Tämäkin antaa katsojalle tilaa hengittää.
Loper ja Viitala tekevät Stephin ja Jamien suhteesta kokonaisen lähestymisvaiheineen, onnen hetkineen ja kasautuvan pahan olon riivaamine tapahtumineen. Alussa pariskunnan tunteet ovat tasan, mutta Steph vajoaa yhä syvemmälle masennukseen sitä mukaa, kun Jamie antaa maanisuudelleen periksi työuralla edetäkseen.
Jamien uran huippuhetki, varapresidentin tapaaminen, rinnastuu suoraan siihen, että Steph hankkii itselleen potkut ja jää kolmeksi viikoksi vuoteeseensa makaamaan. Ongelmat eivät ole – näin siis Jacob Marx Rice painottaa – vain yhden yksittäisen ihmisen ongelmia vaan myös sosiaalisista verkoista kasvavia. Koska ne ovat myös sellaisia, meillä tavallisten ongelmiemme kanssa painiskelevilla on kyky auttaa, jos vain tahdomme ja avun tarpeen huomaamme.
Teatteri on varustanut näytelmän K13-leimalla, eikä yhtään turhaan. Teatteri järjestää näytelmän yhteyteen kaksi keskustelutilaisuutta (4.3. ja 8.4.), joissa ovat mukana ohjaaja Meaneyn lisäksi Kainuun kriisikeskuksen kriisikeskusjohtaja Sari Huovinen sekä ensimmäisessä tilaisuudessa kriisityöntekijä Saija Oittinen, toisessa Mari Niinimaa ja Sanna Seppänen. Yhdessä purkamista löytyisi varmaan useammastakin esityksestä.
Kemiaa kuuluu myös teatterin kiertueohjelmistoon.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.
Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani […]