Laki, pimeys ja kuolleiden sielut

Kimeira on olento, joka koostuu muiden olentojen osista, mutta on silti jotain omanlaistaan. Sillä on vuohen ja leijonan päät, sen häntä on käärme, selässään sillä on lohikäärmeen siivet ja se syöksee tulta. Alice Rohrwacherin ohjaamaa elokuvaa La chimera – sielujen aarteet luonnehtii juuri kimeerisyys. Siinä on surrealistisia unikohtauksia, joissa muisto tunkeutuu punaisena lankana nykyhetkeen; nopeutettua koomista juoksentelua; naturalistista köyhyyden ja saastumisen kuvausta; yllättäviä kameran keikautuksia ja pyörityksiä; yksittäinen kohtaus, jossa hahmo puhuu suoraan katsojalle; pari kerronnallista musiikkinumeroa: katso elokuva ja löydä itse lisää. Kimeerisyys ulottuu kohtauksien lisäksi itse filmitasolle, sillä elokuvaa on kuvattu erilaisilla kameroilla erilaisille filmeille – ja juuri analogisille filmeille.

Pintatasolla elokuva kertoo englantilaisesta Arthurista (Josh O’Connor), jolla on erikoislaatuinen kyky: hän löytää taikavarvun avulla maan povessa piilevät aarteet. Kyky on johtanut hänet Italiaan haudanryöstäjäksi ja lopulta vankilaan, josta vapauduttuaan hän haluaisi pysytellä entisistä rikostovereistaan kaukana. Arthur kuitenkin ajautuu takaisin iloisten rosvojen joukkoon etsimään lisää rikkauksia etruskien haudoista. Arthur ei paljoa hymyile, ja katsojalle selviää pian syy: hän suree kadonnutta morsiantaan Beniaminaa. Beniaminan äiti, vanha madame Flora (Isabella Rosselini) asuu rapistuvassa palatsissa palvelijansa ja lauluoppilaansa Italian (Carol Duarte) kanssa. Arthur ja äkkiväärä Italia lähentyvät, ihastuvatkin. Kunnes sitten tuhansia vuosia sitten kuolleiden etruskien sielut palaavat vaatimaan ryöstettyjä hautalahjojaan, muista vainajista puhumattakaan.

Syvemmällä tasolla elokuva kuitenkin kertoo siitä, kuinka menneisyyttä käsitellään. Menneisyyttä voi rakastaa, mutta menneisyydeltä ei voi saada vastarakkautta. Menneisyyden voi ryöstää vainajilta ja myydä halvalla pois, mutta siitä voi myös pitää kiinni niin tiukasti, että lopulta joutuu menneisyyden tuhoamaksi. Menneisyyttä ei voi vaalia, jos kaikki muut ympärillä ovat sitä mieltä, että se joutaa unohtua. Toisaalta menneisyyden päälle voi yhteistyöllä rakentaa jotain uutta ja arvokasta.

Elokuvaa voi katsoa jännäten, jäävätkö rosvot lopulta kiinni, löytyykö Beniamina (tai tämän ruumis), saavatko Arthur ja Italia toisensa. Katsetta ei voi kuitenkaan kääntää pois siitä, kuinka ihmiset tuhoavat omaa historiaansa rahanahneuden ja yleisen näköalattomuuden tähden. Köyhät maalaiset joutuvat rikkaiden keräilijöiden hyväksikäytön kohteeksi ja ottavat laittomassa muinaisesinekaupassa suurimman riskin. Haudanryöstöstä vankilaan joutuu se, joka tarttuu lapioon, ei salakuljetusketjun toisessa päässä oleva antiikinrakastaja, joka nostaa huutokaupassa kätensä. ”Kuinka voisit heidät tuomita, he ovat vain pisara meressä”, kysyy balladinlaulaja.

Mikään Italian matkailumainos elokuva ei todellakaan ole. Kevät ei ole kukkea vaan kylmä, sateinen ja tuulinen. Maaseutu on köyhää ja siellä asuvilla ei ole muuta toivoa rikastumisesta kuin löytää aarre. Kamera kulkee hyväillen yli rappion. Se näyttää, kuinka palatsin kerran niin komeat seinämaalaukset murtuvat hitaasti pois, kuinka valvatti kukkii aaltopeltihökkelin vieressä, kuinka meren aallot ovat rauhoittavia, vaikka ranta olisi täynnä roskaa ja uimisesta saisi rakkuloita. Haudanryöstäjät kaivautuvat etruskien hautakammioihin ja himoitsevat menneisyyden aarteita samalla, kun nykyhetken aarteet tuhoutuvat käsiin.

(jatkuu kuvan jälkeen)

Elokuvaa on kuvailtu ”hurmaavaksi fantasiakomediaksi”, mutta komediallisuus rajoittuu yksittäisiin kohtauksiin. Joillakin hahmoilla on klovnin rooli, varsinkin äänekkäällä Pirrolla (Vincenzo Nemolato), jolla on suuri nenä ja suuri (ahne) sydän. Elokuvassa on kuitenkin kauttaaltaan surumielinen vire, joka kääntää sen vääjäämättä Arthurin ympärille kietoutuvaksi tragediaksi.

Arthur näkee asiat toisin kuin rikostoverinsa. Hän ei ryömi etruskien hautakammioissa taloudellisen hyödyn tähden, vaan hautoihin häntä ajaa jokin muu. Uteliaisuus? Suru? Historian ja vainajien kunnioitus? Vastauksia on monta, mutta rahasta Arthur ei ainakaan piittaa. Ei hän tunnu piittaavan arkisesta onnestakaan, vaikka sitäkin hänelle tarjotaan. Loppuratkaisu on yhtä aikaa yllättävä ja täysin ymmärrettävä. Arthur löytää sen, mitä on koko ajan etsinytkin.

Elokuvan piirretty juliste mukailee tarot-pakan korttia numero 12, Hirtetty: Arthur roikkuu siinä punaisesta nyöristä pää alaspäin samalla, kun haudanryöstäjät poimivat hänen taskuistaan putoavia kultakolikoita. Kortti on eräälainen tulkinta-avain elokuvalle. Hirtetty-kortti kannustaa katsomaan asioita uudesta näkökulmasta ja olemaan rauhallinen epämukavasta asennosta ja pilkallisista katsojista huolimatta. Samalla kortti kuitenkin ilmaisee avuttomuutta. Siinäpähän roikutaan, vaikka sitten valaistuneena.