Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Helsinki-filmi: Järjettömän paska idea. 107 min. Ensi-ilta 13.1.2023. K12.
Käsikirjoitus ja ohjaus Pamela Tola, kuvaus Arsen Sarkisiants, lavastussuunnittelu Kari Kankaanpää, pukusuunnittelu Jouni Mervas, maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen, leikkaus Antti Reikko, äänisuunnittelu Panu Riikonen, musiikki Salla Luhtala.
Rooleissa Alina Tomnikov, Iina Kuustonen, Chike Ohanwe, Joanna Haartti, Lotta Lehtikari, Leea Klemola, Lauri Maijala, Manuela Bosco.
Mitä juuri tapahtui? Oliko hyvä idea lähteä elokuviin? Pamela Tolan kolmas kokopitkä elokuva Järjettömän paska idea on hämmentävän omalaatuinen elokuva. Moderniin pelimaailmaan sijoittuvassa draamakomediassa meno on jäätävän kylmää. Vaikka pohjimmiltaan tarinassa on kyse ystävyydestä, ystävyys ei ole aina helppoa.
Pamela Tolan edellinen elokuva, katkeransuloinen ikääntyneiden naisten road movie Teräsleidit sai kiittäviä arvioita ja oli Suomessa koronavuoden 2020 ylivoimaisesti katsotuin ensi-iltaelokuva. Järjettömän paska idea ei ole Teräsleidien tapaan sympaattinen ja helppo komedia. Huumori on kuivan pistävää ja saa välillä hyvin absurdeja sävyjä.
Ripe (Alina Tomnikov) ja Noora (Iina Kuustonen) ovat olleet ystäviä lapsuudesta lähtien. Aikuisina he toimivat yhtiökumppaneina perustamassaan peliyhtiö Krillissä. Ripe on sosiaalisesti kömpelö, kapinallinen ja luonteeltaan vähintäänkin haastava persoona.
Alkuun mieleen tulee nörttien kulttisarja Halt and Catch Fire, jossa Mackenzie Davis oikuttelee nerokkaana koodaajana. Pohjoisen kylmä tuuli kasvattaa kuitenkin kipeämpiä henkilöhahmoja kuin Amerikan aurinko. Myöskään romanttisen rakkauden kiemuroissa ei ole välttämätöntä ylen määrin piehtaroida.
Pitkässä ystävyydessä on kuitenkin samankaltaista dynamiikkaa kuin parisuhteessa. Yhdessä jaetut ilot ja surut saavat ihmiset kasvamaan yhteen. Rakkaus ja mustasukkaisuus sekä toisen menettämisen pelko ovat läsnä myös tiiviissä ystävyyssuhteissa.
Noora on päättänyt mennä naimisiin, mikä on Ripen mielestä järjettömän paska idea. Läheisriippuvuus saa pian myrkyllisiä piirteitä, jotka kulminoituvat pahimmillaan henkisenä väkivaltana. Tilanteeseen on kuitenkin vaikea samaistua, sillä päähenkilöistä ei ole helppo pitää. Noora on välittävä mutta ärsyttävän kiltti, ja kompleksisen Ripen väkivaltainen poukkoilu on paikoin rasittavaa seurattavaa. Ripen käytös ja rikkoutunut mieli saavat kuitenkin selityksensä lapsuuden traumoista.
Noora pyytää Ripeä järjestämään hänelle polttarit, ja tästä alkaa pätkä vimmaista tie-elokuvaa. Siirtymä ei ole järin hienovarainen, mutta sitä ei elokuva ole muutenkaan. Huumori hyppää absurdisti silmille välillä yllättävästikin.
Pamela Tola tunnetaan erityisesti Suomen eturivin näyttelijänä, ja hän osaa henkilöohjauksen. Tola on antanut taitaville näyttelijöille tilaa, ja heidän reaktionsa tuntuvat välittömiltä. Välittömyys ei toki välttämättä lisää uskottavuutta, mutta tuo elokuvaan raikkautta.
Iina Kuustonen on tasaisen hyvä, ja Tomnikovin ja Kuustosen yhteisissä kohtauksissa on tehoa. Muut elokuvan henkilöt ovat selkeitä sivuhahmoja, ja elokuvan jännitettä pitää yllä etenkin Alina Tomnikovin eläytyvä roolisuoritus. Tomnikov uskaltaa olla myös herkkä rajussa androgyynin ongelmavyyhdin osassa. Roolivalinta on yllättävä mutta todella onnistunut monipuolisen näyttelijän ensimmäiseksi pitkän elokuvan päärooliksi.
Tomnikov valittiin roolistaan European Film Promotionin (EFP) Shooting Star 2023 -ohjelmaan, joka nostaa esiin vuosittain kymmenen lahjakasta näyttelijää. Ohjelmasta ovat aiemmin nousseet kansainvälisiksi tähdiksi muiden muassa Alicia Vikander ja Carey Mulligan.
Elokuva on kuvattu Oulussa ja Hailuodon ympäristössä. Mukana tuotannon yhteistyössä ovat esimerkiksi BusinessOulu, Osuuskauppa Arina ja Fingersoft. Oulu ei kuitenkaan nouse erityisesti esiin, vaikka pohjoisen kylmä teknologiakaupunki sopiikin elokuvan tapahtumapaikaksi. Kyse on lähinnä arktisesta ympäristöstä.
Lopun huipentaa avantopitchaus, joka ei jätä ketään kylmäksi. Kaikessa absurdiudessaan kohtaus jättää lähtemättömän muistijäljen ja menee hyvällä tavalla överiksi jopa oudon huumorin draamakomediassa.
Järjettömän paska idea ei ole kiva, kiltti ja suloinen elokuva. Siihen ei ole varmasti pyrittykään. Tola hämmentää kierolla huumorilla, ja naurun paikkoja ei alleviivata. Aina ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa vai hämmästellä suu auki. Jo siitä syystä ei ole yhtään paskempi idea lähteä elokuviin.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.