Euphoria Film: Aalto. Kesto 103 min. Ensi-ilta 4.9.2020. Ohjaus Virpi Suutari, käsikirjoitus Virpi Suutari ja Jussi Rautaniemi, kuvaus Heikki Färm ja Jani Kumpulainen, leikkaus Jussi Rautaniemi, musiikki Sanna Salmenkallio.
Dokumenttiohjaaja
Virpi Suutari on tarttunut pelottomasti isoon aiheeseen, Alvar
Aallon elämään ja arkkitehtuuriin. Tuloksena on runollinen
tarina, jota kehtaa näyttää maailmalla. Taustatyö on tehty
huolella ja Aino Aallon merkitys yhteistyön kannalta on
nostettu esiin, samoin Elissa Mäkiniemen osuus Aallon uran
myöhemmissä töissä.
Odotukset
ovat suuret ohjaajan aiempien dokumenttien, kuten eläytyvän ja
mukana hengittävän Yrittäjän jälkeen. Useimmilla
suomalaisilla – ainakin arkkitehdeilla – on oma mielikuva Alvar
Aallosta. Olin vielä lukiossa, kun kuvaamataidon opettaja vei
luokkamme katsomaan Kalevan ala-aulassa olevaa näyttelyä, jossa
Alvar Aalto esitteli Oulussa olevien kohteittensa suunnitelmia.
Arvokas herra lierihattuineen ja sikareineen oli ensimmäinen
arkkitehti, jonka tapasin livenä. Jonkun piirustuksen kohdalla hän
mainitsi vaimonsa, joka oli arkkitehti. Se pani miettimään.
Alvar Aallon Ouluun suunnittelemia rakennuksia ei Suutarin elokuvassa näy, vaikka niitä on yli 60. Aalto on suunnitellut muiden muassa Typpi Oy:n eli nykyisen Kemiran aluetta. Kuvassa tehtaan rehuvarastoa puisine kattokaarineen. Kuva: Anna-Maija Ylimaula.
Virpi
Suutari on käsikirjoittajana tehnyt erilaisia valintoja kuin Ywe
Jalander dokumentissaan Alvar Aalto, technology and nature
(1996), siksi nämä kaksi elokuvaa täydentävät hyvin toisiaan.
Siinä, missä Jalander paneutui Aallon lapsuuteen ja
luontosuhteeseen sekä teknologian ja standardisoinnin yhdistämiseen,
Suutari on valinnut kohteet huolella, tuonut Aallon henkilökohtaiset
luonteenpiirteet ja elämänkumppanit tarinan keskiöön. Jo traileri
lupasi lumoavan matkan Alvar Aallon elämään ja teoksiin,
modernistisen (modernin?) parin rakkaustarinan.
Ohjaajalla
on ollut materiaalia mistä valita. Vähemmän on enemmän, tässäkin.
Ymmärtää, miksi esimerkiksi Aallon Ouluun suunnittelemista
kohteista (yli 60 rakennusta) ei yhtään mahtunut mukaan. Monta
muutakin Aallon suunnittelemaa teollisuusaluetta on jouduttu
jättämään syrjään, kun halutaan keskittyä Alvar Aaltoon
ihmisenä, Aallon humanismiin. Ihan kaikkia henkilökohtaisia
kirjeitä tai toilailuja Beirutin hotellissa ei olisi kuitenkaan
tarvittu. Vanhat kaitafilminpätkät olivat puhuttelevia.
Typpi Oy:n vuonna 1967 Ouluun valmistuneen tutkimuskeskuksen sisääntuloaula. Kuva: Anna-Maija Ylimaula.
Rakennusten kuvausta dominoivat kattonäkymät. Droonit kuljettavat kameraa zoomaten ja tiltaten kuparisista räystäskouruista ja kattonäkymistä niin, että rakennukset tulevat suoraan syliin autenttisessa ympäristössään. Sisäkuvaa jäi kaipaamaan, esimerkiksi Riolan kirkosta. Ansioituneen säveltäjän Sanna Salmenkallion musiikin logiikka ja paikoittainen mahtipontisuus ei aivan avautunut joidenkin tapahtumien tai kohteiden yhteydessä. Elokuvan alussa musiikki kantaa tarinaa upeasti, mutta ei ihan loppuun asti.
Nostalgia hiipii paikalle, kun Maison Carrén ovien avaaja nostaa
ikkunasuojuksia ja pyyhkii pölyjä, pysähtyy tupakoimaan
uima-altaan äärelle. Carrén taidekokoelmaa ei talossa enää ole.
Alkuperäinen käyttötarkoitus on hävinnyt. Niin on käynyt yhä
useamman Aallon suunnitteleman rakennuksen kohdalla, Paimion
parantolan ja lukuisten tehdasrakennusten kohdalla. Kirjastot, kirkot
ja konserttitalot ovat yhä toimivia. Virpi Suutarin
dokumenttielokuva pyyhkii tehokkaasti pölyt Aallon töistä ja
paljastaa sen, mitä kannattaa vaalia.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.