Euphoria Film: Aalto. Kesto 103 min. Ensi-ilta 4.9.2020. Ohjaus Virpi Suutari, käsikirjoitus Virpi Suutari ja Jussi Rautaniemi, kuvaus Heikki Färm ja Jani Kumpulainen, leikkaus Jussi Rautaniemi, musiikki Sanna Salmenkallio.
Dokumenttiohjaaja
Virpi Suutari on tarttunut pelottomasti isoon aiheeseen, Alvar
Aallon elämään ja arkkitehtuuriin. Tuloksena on runollinen
tarina, jota kehtaa näyttää maailmalla. Taustatyö on tehty
huolella ja Aino Aallon merkitys yhteistyön kannalta on
nostettu esiin, samoin Elissa Mäkiniemen osuus Aallon uran
myöhemmissä töissä.
Odotukset
ovat suuret ohjaajan aiempien dokumenttien, kuten eläytyvän ja
mukana hengittävän Yrittäjän jälkeen. Useimmilla
suomalaisilla – ainakin arkkitehdeilla – on oma mielikuva Alvar
Aallosta. Olin vielä lukiossa, kun kuvaamataidon opettaja vei
luokkamme katsomaan Kalevan ala-aulassa olevaa näyttelyä, jossa
Alvar Aalto esitteli Oulussa olevien kohteittensa suunnitelmia.
Arvokas herra lierihattuineen ja sikareineen oli ensimmäinen
arkkitehti, jonka tapasin livenä. Jonkun piirustuksen kohdalla hän
mainitsi vaimonsa, joka oli arkkitehti. Se pani miettimään.
Alvar Aallon Ouluun suunnittelemia rakennuksia ei Suutarin elokuvassa näy, vaikka niitä on yli 60. Aalto on suunnitellut muiden muassa Typpi Oy:n eli nykyisen Kemiran aluetta. Kuvassa tehtaan rehuvarastoa puisine kattokaarineen. Kuva: Anna-Maija Ylimaula.
Virpi
Suutari on käsikirjoittajana tehnyt erilaisia valintoja kuin Ywe
Jalander dokumentissaan Alvar Aalto, technology and nature
(1996), siksi nämä kaksi elokuvaa täydentävät hyvin toisiaan.
Siinä, missä Jalander paneutui Aallon lapsuuteen ja
luontosuhteeseen sekä teknologian ja standardisoinnin yhdistämiseen,
Suutari on valinnut kohteet huolella, tuonut Aallon henkilökohtaiset
luonteenpiirteet ja elämänkumppanit tarinan keskiöön. Jo traileri
lupasi lumoavan matkan Alvar Aallon elämään ja teoksiin,
modernistisen (modernin?) parin rakkaustarinan.
Ohjaajalla
on ollut materiaalia mistä valita. Vähemmän on enemmän, tässäkin.
Ymmärtää, miksi esimerkiksi Aallon Ouluun suunnittelemista
kohteista (yli 60 rakennusta) ei yhtään mahtunut mukaan. Monta
muutakin Aallon suunnittelemaa teollisuusaluetta on jouduttu
jättämään syrjään, kun halutaan keskittyä Alvar Aaltoon
ihmisenä, Aallon humanismiin. Ihan kaikkia henkilökohtaisia
kirjeitä tai toilailuja Beirutin hotellissa ei olisi kuitenkaan
tarvittu. Vanhat kaitafilminpätkät olivat puhuttelevia.
Typpi Oy:n vuonna 1967 Ouluun valmistuneen tutkimuskeskuksen sisääntuloaula. Kuva: Anna-Maija Ylimaula.
Rakennusten kuvausta dominoivat kattonäkymät. Droonit kuljettavat kameraa zoomaten ja tiltaten kuparisista räystäskouruista ja kattonäkymistä niin, että rakennukset tulevat suoraan syliin autenttisessa ympäristössään. Sisäkuvaa jäi kaipaamaan, esimerkiksi Riolan kirkosta. Ansioituneen säveltäjän Sanna Salmenkallion musiikin logiikka ja paikoittainen mahtipontisuus ei aivan avautunut joidenkin tapahtumien tai kohteiden yhteydessä. Elokuvan alussa musiikki kantaa tarinaa upeasti, mutta ei ihan loppuun asti.
Nostalgia hiipii paikalle, kun Maison Carrén ovien avaaja nostaa
ikkunasuojuksia ja pyyhkii pölyjä, pysähtyy tupakoimaan
uima-altaan äärelle. Carrén taidekokoelmaa ei talossa enää ole.
Alkuperäinen käyttötarkoitus on hävinnyt. Niin on käynyt yhä
useamman Aallon suunnitteleman rakennuksen kohdalla, Paimion
parantolan ja lukuisten tehdasrakennusten kohdalla. Kirjastot, kirkot
ja konserttitalot ovat yhä toimivia. Virpi Suutarin
dokumenttielokuva pyyhkii tehokkaasti pölyt Aallon töistä ja
paljastaa sen, mitä kannattaa vaalia.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä katharsista ei tule. Saamelaisten maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen.” Jenny Kangasvuo arvioi 5.5. elokuvateattereihin saapuvan Ole Giæverin ohjauksen.
Huhtikuun Kaltion kansitaiteilija on iiläinen kuvanveistäjä Sanna Koivisto, jonka retrospektiivinen näyttely Kohtaamisia on esillä Kemin taidemuseossa. Teos ”Myytävänä” (2009) on […]
Rauhasta ja konfliktien rauhanomaisista ratkaisuista puhuminen tuntuu vain vaikeutuvan, vaikka Suomi on vihdoin virallistettu Pohjois-Atlantin liiton jäseneksi. Jo yli neljäsataa […]
Kaltion uutena kolumnistina aloittaa Pohjoisen oopperakomppanian taiteellinen johtaja Jenni Kinnunen, joka musikaalisten projektien ohessa yrittää hoitaa perintömetsää. Haluaisin käyttää mooottorisahaa, […]
Ukrainan sota on yksi esimerkki ihmisen tuhovoimasta ja vimmasta tuhota kaikki. Sodan synnyttämässä katastrofaalisessa tilanteessa yhä useammat ihmiset, organisaatiot ja […]
Kreikan nykyrunouden antologia Aurinkokellon runot ”ovat elämänläheisiä, kriittisiä ja silti harmonisia tulkintoja ihmisistä, olosuhteista ja kaikesta elämän konkretiasta”, Risto Kormilainen ilahtuu kritiikissään.
”Jälkiviisastelua on ihmeen vähän, omia ja etenkin ministeriön virheitäkin myönnetään jälkikäteen auliisti”, Matti A. Kemi huomioi opetusminsteriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kaksiosaisesta muistelmateoksesta Sivistys-Suomen synty.
”[Johanna] Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa”, sanoo Marjo Jääskä 1970-luvulle Oulun Raksilaan sijoittuvasta romaanista Onnenpäiviä.
”Sallamaan novellien keskiössä on yksilö, yksilön elämä ja mitätöntä ihmiselämää vasten maailman politiikan suuri murros.” Matti A. Kemi arvioi novellikokoelman Elvira Madiganin viimeinen köysi.
”[Keijo] Nevarannan lyriikka on vahvaa kaikessa pienimuotoisuudessaan ja akvarellimaisuudessaan”, kirjoittaa Risto Kormilainen uudelleen julkaistusta kokoelmasta Lintujen silmissä kivien kylmyys.