Euphoria Film: Aalto. Kesto 103 min. Ensi-ilta 4.9.2020.
Ohjaus Virpi Suutari, käsikirjoitus Virpi Suutari ja Jussi Rautaniemi, kuvaus Heikki Färm ja Jani Kumpulainen, leikkaus Jussi Rautaniemi, musiikki Sanna Salmenkallio.
Dokumenttiohjaaja Virpi Suutari on tarttunut pelottomasti isoon aiheeseen, Alvar Aallon elämään ja arkkitehtuuriin. Tuloksena on runollinen tarina, jota kehtaa näyttää maailmalla. Taustatyö on tehty huolella ja Aino Aallon merkitys yhteistyön kannalta on nostettu esiin, samoin Elissa Mäkiniemen osuus Aallon uran myöhemmissä töissä.
Odotukset ovat suuret ohjaajan aiempien dokumenttien, kuten eläytyvän ja mukana hengittävän Yrittäjän jälkeen. Useimmilla suomalaisilla – ainakin arkkitehdeilla – on oma mielikuva Alvar Aallosta. Olin vielä lukiossa, kun kuvaamataidon opettaja vei luokkamme katsomaan Kalevan ala-aulassa olevaa näyttelyä, jossa Alvar Aalto esitteli Oulussa olevien kohteittensa suunnitelmia. Arvokas herra lierihattuineen ja sikareineen oli ensimmäinen arkkitehti, jonka tapasin livenä. Jonkun piirustuksen kohdalla hän mainitsi vaimonsa, joka oli arkkitehti. Se pani miettimään.
Virpi Suutari on käsikirjoittajana tehnyt erilaisia valintoja kuin Ywe Jalander dokumentissaan Alvar Aalto, technology and nature (1996), siksi nämä kaksi elokuvaa täydentävät hyvin toisiaan. Siinä, missä Jalander paneutui Aallon lapsuuteen ja luontosuhteeseen sekä teknologian ja standardisoinnin yhdistämiseen, Suutari on valinnut kohteet huolella, tuonut Aallon henkilökohtaiset luonteenpiirteet ja elämänkumppanit tarinan keskiöön. Jo traileri lupasi lumoavan matkan Alvar Aallon elämään ja teoksiin, modernistisen (modernin?) parin rakkaustarinan.
Ohjaajalla on ollut materiaalia mistä valita. Vähemmän on enemmän, tässäkin. Ymmärtää, miksi esimerkiksi Aallon Ouluun suunnittelemista kohteista (yli 60 rakennusta) ei yhtään mahtunut mukaan. Monta muutakin Aallon suunnittelemaa teollisuusaluetta on jouduttu jättämään syrjään, kun halutaan keskittyä Alvar Aaltoon ihmisenä, Aallon humanismiin. Ihan kaikkia henkilökohtaisia kirjeitä tai toilailuja Beirutin hotellissa ei olisi kuitenkaan tarvittu. Vanhat kaitafilminpätkät olivat puhuttelevia.
Rakennusten kuvausta dominoivat kattonäkymät. Droonit kuljettavat kameraa zoomaten ja tiltaten kuparisista räystäskouruista ja kattonäkymistä niin, että rakennukset tulevat suoraan syliin autenttisessa ympäristössään. Sisäkuvaa jäi kaipaamaan, esimerkiksi Riolan kirkosta. Ansioituneen säveltäjän Sanna Salmenkallion musiikin logiikka ja paikoittainen mahtipontisuus ei aivan avautunut joidenkin tapahtumien tai kohteiden yhteydessä. Elokuvan alussa musiikki kantaa tarinaa upeasti, mutta ei ihan loppuun asti.
Nostalgia hiipii paikalle, kun Maison Carrén ovien avaaja nostaa ikkunasuojuksia ja pyyhkii pölyjä, pysähtyy tupakoimaan uima-altaan äärelle. Carrén taidekokoelmaa ei talossa enää ole. Alkuperäinen käyttötarkoitus on hävinnyt. Niin on käynyt yhä useamman Aallon suunnitteleman rakennuksen kohdalla, Paimion parantolan ja lukuisten tehdasrakennusten kohdalla. Kirjastot, kirkot ja konserttitalot ovat yhä toimivia. Virpi Suutarin dokumenttielokuva pyyhkii tehokkaasti pölyt Aallon töistä ja paljastaa sen, mitä kannattaa vaalia.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
