Euphoria Film: Aalto. Kesto 103 min. Ensi-ilta 4.9.2020.
Ohjaus Virpi Suutari, käsikirjoitus Virpi Suutari ja Jussi Rautaniemi, kuvaus Heikki Färm ja Jani Kumpulainen, leikkaus Jussi Rautaniemi, musiikki Sanna Salmenkallio.
Dokumenttiohjaaja Virpi Suutari on tarttunut pelottomasti isoon aiheeseen, Alvar Aallon elämään ja arkkitehtuuriin. Tuloksena on runollinen tarina, jota kehtaa näyttää maailmalla. Taustatyö on tehty huolella ja Aino Aallon merkitys yhteistyön kannalta on nostettu esiin, samoin Elissa Mäkiniemen osuus Aallon uran myöhemmissä töissä.
Odotukset ovat suuret ohjaajan aiempien dokumenttien, kuten eläytyvän ja mukana hengittävän Yrittäjän jälkeen. Useimmilla suomalaisilla – ainakin arkkitehdeilla – on oma mielikuva Alvar Aallosta. Olin vielä lukiossa, kun kuvaamataidon opettaja vei luokkamme katsomaan Kalevan ala-aulassa olevaa näyttelyä, jossa Alvar Aalto esitteli Oulussa olevien kohteittensa suunnitelmia. Arvokas herra lierihattuineen ja sikareineen oli ensimmäinen arkkitehti, jonka tapasin livenä. Jonkun piirustuksen kohdalla hän mainitsi vaimonsa, joka oli arkkitehti. Se pani miettimään.
Virpi Suutari on käsikirjoittajana tehnyt erilaisia valintoja kuin Ywe Jalander dokumentissaan Alvar Aalto, technology and nature (1996), siksi nämä kaksi elokuvaa täydentävät hyvin toisiaan. Siinä, missä Jalander paneutui Aallon lapsuuteen ja luontosuhteeseen sekä teknologian ja standardisoinnin yhdistämiseen, Suutari on valinnut kohteet huolella, tuonut Aallon henkilökohtaiset luonteenpiirteet ja elämänkumppanit tarinan keskiöön. Jo traileri lupasi lumoavan matkan Alvar Aallon elämään ja teoksiin, modernistisen (modernin?) parin rakkaustarinan.
Ohjaajalla on ollut materiaalia mistä valita. Vähemmän on enemmän, tässäkin. Ymmärtää, miksi esimerkiksi Aallon Ouluun suunnittelemista kohteista (yli 60 rakennusta) ei yhtään mahtunut mukaan. Monta muutakin Aallon suunnittelemaa teollisuusaluetta on jouduttu jättämään syrjään, kun halutaan keskittyä Alvar Aaltoon ihmisenä, Aallon humanismiin. Ihan kaikkia henkilökohtaisia kirjeitä tai toilailuja Beirutin hotellissa ei olisi kuitenkaan tarvittu. Vanhat kaitafilminpätkät olivat puhuttelevia.
Rakennusten kuvausta dominoivat kattonäkymät. Droonit kuljettavat kameraa zoomaten ja tiltaten kuparisista räystäskouruista ja kattonäkymistä niin, että rakennukset tulevat suoraan syliin autenttisessa ympäristössään. Sisäkuvaa jäi kaipaamaan, esimerkiksi Riolan kirkosta. Ansioituneen säveltäjän Sanna Salmenkallion musiikin logiikka ja paikoittainen mahtipontisuus ei aivan avautunut joidenkin tapahtumien tai kohteiden yhteydessä. Elokuvan alussa musiikki kantaa tarinaa upeasti, mutta ei ihan loppuun asti.
Nostalgia hiipii paikalle, kun Maison Carrén ovien avaaja nostaa ikkunasuojuksia ja pyyhkii pölyjä, pysähtyy tupakoimaan uima-altaan äärelle. Carrén taidekokoelmaa ei talossa enää ole. Alkuperäinen käyttötarkoitus on hävinnyt. Niin on käynyt yhä useamman Aallon suunnitteleman rakennuksen kohdalla, Paimion parantolan ja lukuisten tehdasrakennusten kohdalla. Kirjastot, kirkot ja konserttitalot ovat yhä toimivia. Virpi Suutarin dokumenttielokuva pyyhkii tehokkaasti pölyt Aallon töistä ja paljastaa sen, mitä kannattaa vaalia.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Henkilödokumenttina kokonaisuus on eheä, antaa katsojalleen tilaa pohtia, eikä ole sensaatiohakuinen.” Matti A. Kemi arvioi Ari Matikaisen ohjaaman dokumenttielokuvan Tiedustelija.
Raahen Galleria Myötätuulessa syys-marraskuussa 2024 esitetty Minna Kangasmaan näyttely In Progress tekee havaintoja muutoksesta, materiaalisesta maailmasta, yhteydestä maahan, katoavaisuudesta ja ajasta.
”Vihreät niityt törmäyttää erilaisia vastakohtaisuuksia kuin hiukkaskiihdytin.” Mutta mitä Tenka Issakainen löysi tästä entisen kuurojen koulun kaksi kerrosta täyttävästä teoksesta?
”Kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen vihjeiden maailma kiehtoo, pakottaa etsimään merkityksettömiäkin huomioita, pitää valppaana”, Matti A. Kemi kirjoittaa elokuvasta Sebastian.
Reijo Valta katseli perinteistä poikkeavan kotimaisen ensi-iltaelokuvan Parvet Kuopiossa. Leffa esittää paljon kysymyksiä mutta ei anna vastauksia yhteenkään.
”Järvelinin jäsentäminen on tehokasta, lennokasta ja sisällöltään kuluneen skedetrukin kaltaisesti tärähtänyttä ja omalaatuista.” Matti A. Kemi kritisoi kuitenkin Pölykolan pientä fonttia ja tiheää taittoa.
”Kirjoittajakaksikko avaa näkökulman, jonka valossa läntinen historian tulkinta on arvottanut esimerkiksi juuri transatlanttisen orjuuden pelkäksi maailmanhistorian alaviitteeksi.” Juhani Rantala luki Orjuuden arvet.
”Kirja on jäntevästi rakennettu tiiviiksi tietoa täynnä olevaksi kokonaisuudeksi”, Risto Kormilainen kirjoittaa Maaria Haikolan tietoteoksesta Kämppäemäntiä ja laivakokkeja.
Syyskuun lopussa Suomussalmella kokoonnuttiin kuudensille Pakko sanoa! -festivaaleille. Matkassa yleisön puolella oli myös Veikko Leinonen, joka vieraili festivaalilla ensimmäistä kertaa ja kirjaili vaikutelmiaan Kaltiolle.
Ensimmäinen ajatukseni oli epäusko. Kieltäydyin täysin uskomasta lukemaani ja Helsingin Sanomien taloustoimittajaa, joka sanatarkasti toisti energia-alan toimitusjohtajan innostunutta puheenvuoroa: ”Tälle […]
Lokakuisen sunnuntai-illan harmaus ropisee ikkunalautoihin. Jos voisi vain tuudittautua taiteeseen, lukea kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa, tuijotella näyttelyitä – nämä […]
