Euphoria Film: Aalto. Kesto 103 min. Ensi-ilta 4.9.2020.
Ohjaus Virpi Suutari, käsikirjoitus Virpi Suutari ja Jussi Rautaniemi, kuvaus Heikki Färm ja Jani Kumpulainen, leikkaus Jussi Rautaniemi, musiikki Sanna Salmenkallio.
Dokumenttiohjaaja Virpi Suutari on tarttunut pelottomasti isoon aiheeseen, Alvar Aallon elämään ja arkkitehtuuriin. Tuloksena on runollinen tarina, jota kehtaa näyttää maailmalla. Taustatyö on tehty huolella ja Aino Aallon merkitys yhteistyön kannalta on nostettu esiin, samoin Elissa Mäkiniemen osuus Aallon uran myöhemmissä töissä.
Odotukset ovat suuret ohjaajan aiempien dokumenttien, kuten eläytyvän ja mukana hengittävän Yrittäjän jälkeen. Useimmilla suomalaisilla – ainakin arkkitehdeilla – on oma mielikuva Alvar Aallosta. Olin vielä lukiossa, kun kuvaamataidon opettaja vei luokkamme katsomaan Kalevan ala-aulassa olevaa näyttelyä, jossa Alvar Aalto esitteli Oulussa olevien kohteittensa suunnitelmia. Arvokas herra lierihattuineen ja sikareineen oli ensimmäinen arkkitehti, jonka tapasin livenä. Jonkun piirustuksen kohdalla hän mainitsi vaimonsa, joka oli arkkitehti. Se pani miettimään.
Virpi Suutari on käsikirjoittajana tehnyt erilaisia valintoja kuin Ywe Jalander dokumentissaan Alvar Aalto, technology and nature (1996), siksi nämä kaksi elokuvaa täydentävät hyvin toisiaan. Siinä, missä Jalander paneutui Aallon lapsuuteen ja luontosuhteeseen sekä teknologian ja standardisoinnin yhdistämiseen, Suutari on valinnut kohteet huolella, tuonut Aallon henkilökohtaiset luonteenpiirteet ja elämänkumppanit tarinan keskiöön. Jo traileri lupasi lumoavan matkan Alvar Aallon elämään ja teoksiin, modernistisen (modernin?) parin rakkaustarinan.
Ohjaajalla on ollut materiaalia mistä valita. Vähemmän on enemmän, tässäkin. Ymmärtää, miksi esimerkiksi Aallon Ouluun suunnittelemista kohteista (yli 60 rakennusta) ei yhtään mahtunut mukaan. Monta muutakin Aallon suunnittelemaa teollisuusaluetta on jouduttu jättämään syrjään, kun halutaan keskittyä Alvar Aaltoon ihmisenä, Aallon humanismiin. Ihan kaikkia henkilökohtaisia kirjeitä tai toilailuja Beirutin hotellissa ei olisi kuitenkaan tarvittu. Vanhat kaitafilminpätkät olivat puhuttelevia.
Rakennusten kuvausta dominoivat kattonäkymät. Droonit kuljettavat kameraa zoomaten ja tiltaten kuparisista räystäskouruista ja kattonäkymistä niin, että rakennukset tulevat suoraan syliin autenttisessa ympäristössään. Sisäkuvaa jäi kaipaamaan, esimerkiksi Riolan kirkosta. Ansioituneen säveltäjän Sanna Salmenkallion musiikin logiikka ja paikoittainen mahtipontisuus ei aivan avautunut joidenkin tapahtumien tai kohteiden yhteydessä. Elokuvan alussa musiikki kantaa tarinaa upeasti, mutta ei ihan loppuun asti.
Nostalgia hiipii paikalle, kun Maison Carrén ovien avaaja nostaa ikkunasuojuksia ja pyyhkii pölyjä, pysähtyy tupakoimaan uima-altaan äärelle. Carrén taidekokoelmaa ei talossa enää ole. Alkuperäinen käyttötarkoitus on hävinnyt. Niin on käynyt yhä useamman Aallon suunnitteleman rakennuksen kohdalla, Paimion parantolan ja lukuisten tehdasrakennusten kohdalla. Kirjastot, kirkot ja konserttitalot ovat yhä toimivia. Virpi Suutarin dokumenttielokuva pyyhkii tehokkaasti pölyt Aallon töistä ja paljastaa sen, mitä kannattaa vaalia.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
