Hyperrealistista luontoa ja outoa luonnottomuutta Oulun taidemuseossa

Ron Mueckin valtava, silikoninen vauva oli taajaan esillä kotimaan kulttuuriuutisten kuvastossa muutamia vuosia sitten, kun australialaisen Mueckin ensimmäinen näyttely Pohjoismaissa valtasi Sara Hildénin taidemuseon. Harva saattoi myöskään välttyä vuoden 2020 syksyllä Patricia Piccininin karvaisilta ihmiseläin-hybrideiltä, jotka täyttivät Helsingin Taidehallin.

Nyt Oulun taidemuseon näyttely SUPERNATURAL – Samassa maailmassa jatkaa samaa hyperrealismin polkua kuin edeltäjänsä Tampereella ja Helsingissä. Mueckin ja Piccininin yksityisnäyttelyiden tavoin huomio on myös Oulun taidemuseolle taattu ja se onnistuu näyttelyllään varmasti tavoittamaan monenlaisia yleisöjä. On merkittävää saada Ouluun maailmanluokan nykytaiteilijoiden teoksia, ja koko mittava kansainvälinen näyttelykokonaisuus on itsessään valtava ponnistus. Museon kahteen kerrokseen sijoittuva SUPERNATURAL on myös taustoitettu kattavasti näyttelytekstien muodossa.

Näyttely on tuotettu yhteistyössä saksalaisen Institut für Kulturaustauschin kanssa, näyttelykonseptista vastasi Kunsthalle Tübingenin Nicole Friz ja Oulun taidemuseossa kuratoinnista Elina Vieru. Yli kolmenkymmenen taiteilijan yhteisnäyttelyssä on taiteilijoita tai kollektiiveja ympäri maailmaa. Oulun näyttelyyn on kuratoitu mukaan myös kaksi Suomessa vaikuttavaa taiteilijaa, Anna Estarriola ja Maija Tammi.

Outo ja tuttu luonto

Hyperrealismi taidesuuntauksena luottaa assosiaatioihin ja yllätyksiin, oudon ja tutun yhdistelemiseen. Amerikasta 1960-luvulla maailmalle levittäytynyt taidesuuntaus saa jonkun asian näyttämään joltakin, aina lähes aidolta, ja lopulta hämmentämään katsojan mieltä kun huomaamme, että objekti saattaakin olla jotain aivan muuta, kuin ensi silmäyksellä oletamme näkevämme. Siis siinä tapauksessa, jos huomaamme. Hyperrealismi on yksityiskohtaista ja äärimmäisyyksiin vietyä faktaa ja fiktiota, tiedettä, scifiä ja mytologioita yhdistävää taidetta. Kokonaisen laajan ryhmänäyttelyn kantavana voimana se on kuitenkin haastava: montako salia jaksat kiertää pelkkien vahanukkejen keskellä?

Oulun SUPERNATURAL ei toki ole pelkkiä vahanukkeja (jotka nekin, täytyy korostaa, ovat äärimmäisen taidokkaasti, silikonista, lasikuidusta, oikeista hiuksista, karvoista ja vaatteista valmistettuja). Näyttely esittelee myös videoteoksia ja valokuvaa sekä monimediaisia installaatioita. 

Silti silikonin haju jää epäilyttävästi leijailemaan joka paikkaan. Se seuraa minua.

Vahakabinetista ekokatastrofiin

SUPERNATURAL esittelee monia nykytaiteen kärkinimiä. Ruotsalainen Anna Uddenberg on surrealistisista ihmishahmoveistoksistaan tunnettu taiteilija, jonka teoksia on nähty Suomessa muun muassa Kiasmassa ARS17-näyttelyssä sekä pysyvämmin ruotsalais-suomalaisen kulttuurikeskus Hanasaaren pihalla, kun Ruotsin valtio antoi Uddenbergin suihkulaudalla surfaavan veistoksen lahjaksi 100-vuotiaalle Suomelle. Useiden SUPERNATURAL-näyttelyn taiteilijoiden tapaan matkustavaan ja globaaliin ihmiseen ottaa kantaa myös Uddenberg, jonka veistos ”Savage #7” (Villi #7) liitää hajareisin lentokonelaukun päällä, luksusbrändeiltä tuttuihin pintoihin verhoutuneena. 

Näyttelyn Suomi-vahvistukset Anna Estarriola ja Maija Tammi onnistuvat teoksissaan käsittelemään luonnon tai luonnottomuuden teemoja. Tammen valokuvat ”One of them is a Human”, jossa muotokuvasarjan malleina on ollut kolme ihmisennäköistä robottia ja yksi ihminen, on pysäyttävä sarja, jonka äärellä katsoja saa pinnistellä tunnistaakseen elollisen elottomasta. Yksi sarjan muotokuva voitti kolmannen palkinnon arvostetussa Taylor Wessing Photographic Portrait Prize -kilpailussa vuonna 2017. Tammen valokuva synnytti keskustelua siitä, voiko robotti olla muotokuvan kohteena.

Maija Tammi: ”One of Them Is a Human” (Yksi heistä on ihminen), kehystetyt arkistokelpoiset mustesuihkutulosteet, 2017.

Anna Estarriolan installaatio ”My last choreography” (Viimeinen koreografiani, 2017) on silikonia ja elektroniikkaa yhdistelevä jättimäinen iho, joka kohoilee ja aaltoilee kuin hengityksen tahdissa. Estarriolan installaatio leikkii asioiden ja olentojen mittasuhteilla kuten monet muutkin hyperrealismia lähestyvät teokset, jotka yleensä esittävät nämä joko valtavan suurina tai vaihtoehtoisesti minimaalisen pieninä. Estarriolan teos muuttaa ihmisen ihon ja elämän välttämättömyyden, hengityksen, valtavaksi kohoilevaksi maailmankaikkeudeksi.

SUPERNATURAL ottaa näyttelytekstien muodossa kantaa valtaviin asioihin: ihmiskunnan ja maapallon eliölajien tulevaisuuteen. Samalla tuntuu, että se ei kokonaisuutena ehdi ottaa kantaa juuri mihinkään. Tuijotan silikoniveistosta ja etsin sen pinnalta karvoja. Keskityn epäolennaiseen.

Yritän ymmärtää, miten scifihahmolta näyttävä veistos kommentoi suuremmassa mittakaavassa ihmiskunnan ja luonnon tulevaisuutta, enkä oikein onnstu. Sen sijaan koen koko ajan katsovani näyttelyä jotenkin hieman väärin ja kiusaannun. Tuijotan edelleen vahanukkejen ihmeellisiä ihopomuja ja karvoja. Olen ymmärtänyt, että supertähtien Mueckin ja Piccininin teosten äärellä koetaan välittömiä tunnereaktioita. Minulle jää arvoituksesi, mitä ne voisivat olla.

Draama ja post-luonto

SUPERNATURAL esittelee paljon kolmiulotteisia ihmishahmoja, eri tavoin toteutettuja veistoksia ja installaatiota. Näyttelyn taiteilijat kuvaavat ihmistä usein jonkinlaisena hybridinä, robotiikkaa ja eläintä yhdistävänä olentona, ja esittelevät visioita tulevaisuuden kehoistamme tänä antroposeenin aikakautena.

Sveitsiläinen taiteilijaduo Daniel Glaser ja Magdalena Kunz yhdistää installaatioissaan liikkuvaa kuvaa, veistosta, tekstiä ja ääntä tavalla, joka saa pohtimaan esittävän taiteen ja teknologian yhteisiä mahdollisuuksia. Erilaiset projisoinnit, hologrammit ja immersiiviset toteutukset ovat tietysti olleet esittävässä taiteessa jo pitkään käytettyjä menetelmiä. Taiteilijaduo Glaser/Kunz on kirjoittanut kokonaisen viiden henkilön monologin kolmiulotteisille veistoksille, joiden kasvot ja sukupuoli vaihtuvat monologin aikana. Homo digitaliksen identiteettikriisiä kuvaava teos on yhtä aikaa hauska ja surullinen kaaos. Sellaisia me homo digitalikset olemme.

Yksi näyttelyn saleista esittelee post-luonnon käsitteen ja herättää lopulta ajattelemaan ulkomaisen kiertonäyttelyn epätarkkuutta Pohjoismaisessa kontekstissa. Ennen Oulua näyttely on ollut esillä Etelä-Saksassa Tübingenin taidehallissa, mistä se on matkannut Pohjois-Pohjanmaalle. Salin teokset kertovat muun muassa ”kaipuusta viljellä ja vaalia, kokea kasvun ja kuihtumisen, elämän ja kuoleman päättymätön syklisyys”. Suurkaupungissa ja metropolien saasteessa näyttely onnistuu varmasti luomaan tyystin erilaisia tulkintoja kuin pienessä Suomessa. Oulun taidemuseon ulkopuolella tärkein puheenaihe näyttelyn aikaan on tulevan marjasadon kypsyminen metsissä.

Kumihanskat, kenkäsuojat ja tulevaisuus

SUPERNATURAL esittää näyttelytekstien muodossa katsojalle suuria kysymyksiä: ”Miltä kehomme näyttävät tulevaisuudessa?” ”Mitä vaikutuksia teknologisella kehityksellä on henkiseen tilaamme?” Kysymykset ovat valtavan kiinnostavia ja olisin janonnut löytää niihin näyttelystä ihmeellisiä ja lennokkaita vastauksia; viitteitä ja taiteilijoiden virtaavia ajatuksia. Laitan kuitenkin vain kiltisti käskystä siniset muoviset kengänsuojukset jalkoihini ja riisun ne, puen kumihanskan käteen ja upotan käteni veteen. Koen tällä tavalla taidetta. Mutta en vieläkään ymmärrä, mitä ajattelen tässä näyttelyssä ja miksi.

Isa Genzken: ”Schauspieler III”; sekatekniikka, yhdeksän mallinukkea, 2015.
Kuva Axel Schneider, Frankfurt am Main.

Ihmislajin tulevaisuus on varmasti jotain muutakin kuin ihmis-eläinhybridejä ja ihmistä muistuttavia robotteja kulkemassa keskuudessamme. Erilaiset sport trackerit, appit ja webkamerat ovat jo nyt läsnä jokapäiväisessä elämässämme. Ihminen kontrolloi, tulee kontrolloiduksi ja tulee ennen kaikkea riippuvaiseksi näistä ”keksinnöistä”. SUPERNATURAL-näyttelyn olisi toivonut kommentoivan enemmän näiden arkeen hivuttautuneiden teknologian muotojen merkityksiä ja sitä, kuinka teknologia tosiasiallisesti muuttaa toimintaamme maailmassa. Nyt neuroäly ja esimerkiksi virtuaalitodellisuus jäävät useissa teoksissa koettaviksi vain hyvin pinnalliselle tasolle, kun yritän saada tabletin avulla avatarhahmot liikkumaan matolla – siinäkin kuitenkin onnistumatta.

Uskon, että näyttelyn itsenäisesti vahvat teokset olisivat toimineet paremmin hieman laajemmassa taiteellisessa kontekstissa. Nyt hyperrealismi tuntuu syövän itseään sisältä päin ja jättää katsojalle tunteen tahattomasta vanhanaikaisuudesta, vaikka näyttely itsessään lupaa jotain aivan muuta. Näyttelyn- ja kulttuurinvaihtokeskus Institut für Kulturaustauschin verkkosivuilta selviää, että SUPERNATURAL-näyttelyn lisäksi keskus tarjoaa myös retrospektiivistä hyperrealismin 50-vuotisnäyttelyä, joka on kiertänyt jo yhdessätoista maassa.

Vääjäämättömän eko­katas­trofin lähestyessä SUPER­NA­TU­RAL – Samassa maailmassa jättää minut epämääräisen toivottomuuden tilaan sen sijaan, että se onnistuisi herättämään tähän päivään tai – mikä tärkeintä – kurkottamaan raikkaasti tulevaan.

Riisun kiltisti muoviset kenkäsuojukset ja kumihanskat ja laitan ne niille osoitettuun koriin. Vahanukkena kuljen ulos auringon paahtamaan Ouluun. Hengittämään.

SUPERNATURAL – Samassa maailmassa Oulun taidemuseossa 29.5.–17.10.2021

Sam Jinks: ”Doghead”; Silikoni, ihmiskarva, turkis 2008. Kuva Graham Baring.
Kaltio – Kirja-arvio

Nykyaikaa etsimässä

Kirjat Verkkoartikkeli 5/2021

“Ajan kulttuuriset kuilut ja sosiaaliset ristiriidat osoittautuvat hedelmällisiksi. Niittykin käppäilee yliopistolla tummassa puvussa kravatteineen, mutta panee siviilissä päähän kahdet peiliaurinkolasit, toiset silmilleen, toiset lakin lipan päälle.” M. A. Nummisen Helsinkiin arvioi Juhani Rantala.

Sompasenvuoma

Kannessa 5/2021

Kansikuvassamme seisoo vielä värjäämättömän tekstiiliteoksensa kanssa norrbottenilainen Ida Isak Westerberg. Valmis teos oli mukana Young Arctic Artists 2021 -näyttelyssä (ks. […]

Kaltio – Pohjoinen kulttuurilehti

Saamelaisten jäänteet ja kirkon rooli

Ajankohtaista Verkkoartikkeli 5/2021

Tänä vuonna kansallismuseo on palauttanut Inarin Siidaan suuren määrän aikoinaan pohjoisesta Helsinkiin vietyä esineistöä. Noin 30 vuotta sitten alettiin palauttaa 1900-luvun alkupuolella saamelaisten haudoista “tieteen” nimissä ryöstettyjä luita. Erva Niittyvuopio on tutkinut Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin arkistosta, mikä oli kirkon rooli hautojen tyhjennyksessä.