
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ron Mueckin valtava, silikoninen vauva oli taajaan esillä kotimaan kulttuuriuutisten kuvastossa muutamia vuosia sitten, kun australialaisen Mueckin ensimmäinen näyttely Pohjoismaissa valtasi Sara Hildénin taidemuseon. Harva saattoi myöskään välttyä vuoden 2020 syksyllä Patricia Piccininin karvaisilta ihmiseläin-hybrideiltä, jotka täyttivät Helsingin Taidehallin.
Nyt Oulun taidemuseon näyttely SUPERNATURAL – Samassa maailmassa jatkaa samaa hyperrealismin polkua kuin edeltäjänsä Tampereella ja Helsingissä. Mueckin ja Piccininin yksityisnäyttelyiden tavoin huomio on myös Oulun taidemuseolle taattu ja se onnistuu näyttelyllään varmasti tavoittamaan monenlaisia yleisöjä. On merkittävää saada Ouluun maailmanluokan nykytaiteilijoiden teoksia, ja koko mittava kansainvälinen näyttelykokonaisuus on itsessään valtava ponnistus. Museon kahteen kerrokseen sijoittuva SUPERNATURAL on myös taustoitettu kattavasti näyttelytekstien muodossa.
Näyttely on tuotettu yhteistyössä saksalaisen Institut für Kulturaustauschin kanssa, näyttelykonseptista vastasi Kunsthalle Tübingenin Nicole Friz ja Oulun taidemuseossa kuratoinnista Elina Vieru. Yli kolmenkymmenen taiteilijan yhteisnäyttelyssä on taiteilijoita tai kollektiiveja ympäri maailmaa. Oulun näyttelyyn on kuratoitu mukaan myös kaksi Suomessa vaikuttavaa taiteilijaa, Anna Estarriola ja Maija Tammi.
Hyperrealismi taidesuuntauksena luottaa assosiaatioihin ja yllätyksiin, oudon ja tutun yhdistelemiseen. Amerikasta 1960-luvulla maailmalle levittäytynyt taidesuuntaus saa jonkun asian näyttämään joltakin, aina lähes aidolta, ja lopulta hämmentämään katsojan mieltä kun huomaamme, että objekti saattaakin olla jotain aivan muuta, kuin ensi silmäyksellä oletamme näkevämme. Siis siinä tapauksessa, jos huomaamme. Hyperrealismi on yksityiskohtaista ja äärimmäisyyksiin vietyä faktaa ja fiktiota, tiedettä, scifiä ja mytologioita yhdistävää taidetta. Kokonaisen laajan ryhmänäyttelyn kantavana voimana se on kuitenkin haastava: montako salia jaksat kiertää pelkkien vahanukkejen keskellä?
Oulun SUPERNATURAL ei toki ole pelkkiä vahanukkeja (jotka nekin, täytyy korostaa, ovat äärimmäisen taidokkaasti, silikonista, lasikuidusta, oikeista hiuksista, karvoista ja vaatteista valmistettuja). Näyttely esittelee myös videoteoksia ja valokuvaa sekä monimediaisia installaatioita.
Silti silikonin haju jää epäilyttävästi leijailemaan joka paikkaan. Se seuraa minua.
SUPERNATURAL esittelee monia nykytaiteen kärkinimiä. Ruotsalainen Anna Uddenberg on surrealistisista ihmishahmoveistoksistaan tunnettu taiteilija, jonka teoksia on nähty Suomessa muun muassa Kiasmassa ARS17-näyttelyssä sekä pysyvämmin ruotsalais-suomalaisen kulttuurikeskus Hanasaaren pihalla, kun Ruotsin valtio antoi Uddenbergin suihkulaudalla surfaavan veistoksen lahjaksi 100-vuotiaalle Suomelle. Useiden SUPERNATURAL-näyttelyn taiteilijoiden tapaan matkustavaan ja globaaliin ihmiseen ottaa kantaa myös Uddenberg, jonka veistos ”Savage #7” (Villi #7) liitää hajareisin lentokonelaukun päällä, luksusbrändeiltä tuttuihin pintoihin verhoutuneena.
Näyttelyn Suomi-vahvistukset Anna Estarriola ja Maija Tammi onnistuvat teoksissaan käsittelemään luonnon tai luonnottomuuden teemoja. Tammen valokuvat ”One of them is a Human”, jossa muotokuvasarjan malleina on ollut kolme ihmisennäköistä robottia ja yksi ihminen, on pysäyttävä sarja, jonka äärellä katsoja saa pinnistellä tunnistaakseen elollisen elottomasta. Yksi sarjan muotokuva voitti kolmannen palkinnon arvostetussa Taylor Wessing Photographic Portrait Prize -kilpailussa vuonna 2017. Tammen valokuva synnytti keskustelua siitä, voiko robotti olla muotokuvan kohteena.
Anna Estarriolan installaatio ”My last choreography” (Viimeinen koreografiani, 2017) on silikonia ja elektroniikkaa yhdistelevä jättimäinen iho, joka kohoilee ja aaltoilee kuin hengityksen tahdissa. Estarriolan installaatio leikkii asioiden ja olentojen mittasuhteilla kuten monet muutkin hyperrealismia lähestyvät teokset, jotka yleensä esittävät nämä joko valtavan suurina tai vaihtoehtoisesti minimaalisen pieninä. Estarriolan teos muuttaa ihmisen ihon ja elämän välttämättömyyden, hengityksen, valtavaksi kohoilevaksi maailmankaikkeudeksi.
SUPERNATURAL ottaa näyttelytekstien muodossa kantaa valtaviin asioihin: ihmiskunnan ja maapallon eliölajien tulevaisuuteen. Samalla tuntuu, että se ei kokonaisuutena ehdi ottaa kantaa juuri mihinkään. Tuijotan silikoniveistosta ja etsin sen pinnalta karvoja. Keskityn epäolennaiseen.
Yritän ymmärtää, miten scifihahmolta näyttävä veistos kommentoi suuremmassa mittakaavassa ihmiskunnan ja luonnon tulevaisuutta, enkä oikein onnstu. Sen sijaan koen koko ajan katsovani näyttelyä jotenkin hieman väärin ja kiusaannun. Tuijotan edelleen vahanukkejen ihmeellisiä ihopomuja ja karvoja. Olen ymmärtänyt, että supertähtien Mueckin ja Piccininin teosten äärellä koetaan välittömiä tunnereaktioita. Minulle jää arvoituksesi, mitä ne voisivat olla.
SUPERNATURAL esittelee paljon kolmiulotteisia ihmishahmoja, eri tavoin toteutettuja veistoksia ja installaatiota. Näyttelyn taiteilijat kuvaavat ihmistä usein jonkinlaisena hybridinä, robotiikkaa ja eläintä yhdistävänä olentona, ja esittelevät visioita tulevaisuuden kehoistamme tänä antroposeenin aikakautena.
Sveitsiläinen taiteilijaduo Daniel Glaser ja Magdalena Kunz yhdistää installaatioissaan liikkuvaa kuvaa, veistosta, tekstiä ja ääntä tavalla, joka saa pohtimaan esittävän taiteen ja teknologian yhteisiä mahdollisuuksia. Erilaiset projisoinnit, hologrammit ja immersiiviset toteutukset ovat tietysti olleet esittävässä taiteessa jo pitkään käytettyjä menetelmiä. Taiteilijaduo Glaser/Kunz on kirjoittanut kokonaisen viiden henkilön monologin kolmiulotteisille veistoksille, joiden kasvot ja sukupuoli vaihtuvat monologin aikana. Homo digitaliksen identiteettikriisiä kuvaava teos on yhtä aikaa hauska ja surullinen kaaos. Sellaisia me homo digitalikset olemme.
Yksi näyttelyn saleista esittelee post-luonnon käsitteen ja herättää lopulta ajattelemaan ulkomaisen kiertonäyttelyn epätarkkuutta Pohjoismaisessa kontekstissa. Ennen Oulua näyttely on ollut esillä Etelä-Saksassa Tübingenin taidehallissa, mistä se on matkannut Pohjois-Pohjanmaalle. Salin teokset kertovat muun muassa ”kaipuusta viljellä ja vaalia, kokea kasvun ja kuihtumisen, elämän ja kuoleman päättymätön syklisyys”. Suurkaupungissa ja metropolien saasteessa näyttely onnistuu varmasti luomaan tyystin erilaisia tulkintoja kuin pienessä Suomessa. Oulun taidemuseon ulkopuolella tärkein puheenaihe näyttelyn aikaan on tulevan marjasadon kypsyminen metsissä.
SUPERNATURAL esittää näyttelytekstien muodossa katsojalle suuria kysymyksiä: ”Miltä kehomme näyttävät tulevaisuudessa?” ”Mitä vaikutuksia teknologisella kehityksellä on henkiseen tilaamme?” Kysymykset ovat valtavan kiinnostavia ja olisin janonnut löytää niihin näyttelystä ihmeellisiä ja lennokkaita vastauksia; viitteitä ja taiteilijoiden virtaavia ajatuksia. Laitan kuitenkin vain kiltisti käskystä siniset muoviset kengänsuojukset jalkoihini ja riisun ne, puen kumihanskan käteen ja upotan käteni veteen. Koen tällä tavalla taidetta. Mutta en vieläkään ymmärrä, mitä ajattelen tässä näyttelyssä ja miksi.
Ihmislajin tulevaisuus on varmasti jotain muutakin kuin ihmis-eläinhybridejä ja ihmistä muistuttavia robotteja kulkemassa keskuudessamme. Erilaiset sport trackerit, appit ja webkamerat ovat jo nyt läsnä jokapäiväisessä elämässämme. Ihminen kontrolloi, tulee kontrolloiduksi ja tulee ennen kaikkea riippuvaiseksi näistä ”keksinnöistä”. SUPERNATURAL-näyttelyn olisi toivonut kommentoivan enemmän näiden arkeen hivuttautuneiden teknologian muotojen merkityksiä ja sitä, kuinka teknologia tosiasiallisesti muuttaa toimintaamme maailmassa. Nyt neuroäly ja esimerkiksi virtuaalitodellisuus jäävät useissa teoksissa koettaviksi vain hyvin pinnalliselle tasolle, kun yritän saada tabletin avulla avatarhahmot liikkumaan matolla – siinäkin kuitenkin onnistumatta.
Uskon, että näyttelyn itsenäisesti vahvat teokset olisivat toimineet paremmin hieman laajemmassa taiteellisessa kontekstissa. Nyt hyperrealismi tuntuu syövän itseään sisältä päin ja jättää katsojalle tunteen tahattomasta vanhanaikaisuudesta, vaikka näyttely itsessään lupaa jotain aivan muuta. Näyttelyn- ja kulttuurinvaihtokeskus Institut für Kulturaustauschin verkkosivuilta selviää, että SUPERNATURAL-näyttelyn lisäksi keskus tarjoaa myös retrospektiivistä hyperrealismin 50-vuotisnäyttelyä, joka on kiertänyt jo yhdessätoista maassa.
Vääjäämättömän ekokatastrofin lähestyessä SUPERNATURAL – Samassa maailmassa jättää minut epämääräisen toivottomuuden tilaan sen sijaan, että se onnistuisi herättämään tähän päivään tai – mikä tärkeintä – kurkottamaan raikkaasti tulevaan.
Riisun kiltisti muoviset kenkäsuojukset ja kumihanskat ja laitan ne niille osoitettuun koriin. Vahanukkena kuljen ulos auringon paahtamaan Ouluun. Hengittämään.
SUPERNATURAL – Samassa maailmassa Oulun taidemuseossa 29.5.–17.10.2021
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Ædnan suomeksi on upea kulttuuriteko, ammattilaisen kädenjälkeä”, Outi Hytönen kirjoittaa Linnea Axelssonin August-palkitusta runoelmasta. Suomeksi kirjan on kääntänyt ja kustantanut Kielettären Kaija Anttonen.
Hanna Holopaisen ja Satu Kohon Paikkatunne taiteessa -projekti alkoi syksyllä 2022 Unkarissa. Tämä artikkeli on kirjoitettu Holopaisen verkkosivustolla aiemmin julkaistun blogi-päiväkirjan pohjalta Kaltiolle.
Kemijoen kulttuurituki ry:n tuottama, Rovaniemellä Korundin konserttisalissa 1.9.2022 ensi-iltansa saanut Karvalakkiooppera teki historiaa monella tavalla. Amanda Hakoköngäs haastatteli oopperan tuottaja Olli Tiuraniemeä.
”Vaikuttaa, että elokuva on kyhätty neljästä erillisestä käsikirjoituksesta henkistä väkivaltaa käyttäen yhden elokuvan mittaiseksi.” Kaltion Matti A. Kemi arvioi, että Hyväveli on vuoden 2022 heikoin kotimainen pitkä elokuva.
”Aina ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa vai hämmästellä suu auki”, kirjoittaa Pete Huttunen Pamela Tolan viimeisimmästä ohjauksesta Järjettömän paska idea. Oulussakin kuvatun elokuvan ensi-ilta oli 13.1.2023.
Kaltion kriitikko Matti A. Kemi ei vaikuttunut viimeisimmästä Napapiirin sankarit -sarjan elokuvasta. ”Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen.”
”Hamstereissa Veikko Huovisen veijaritarina syvenee yhden sukupolven korjaavaksi kokemukseksi”. Reijo Valta arvioi 4.1.2023 teattereihin saapuvan romaanin viimeisimmän, Markku Pölösen ohjaaman elokuvaversion.
Unenomainen seikkailu vanhalla Varikolla ”Seuraan esitystä hämmästyneenä ja yritän varoa, jotten vahingossakaan sotke riskialtista performanssia omilla äkillisillä liikkeillä tai teoillani.” […]
Perusarvojemme tuntematon historia Jopa 8 000 vuotta vanha Tonavan laakson sivilisaatio tarjoaa meille paljon enemmän kuin pelkkää museotavaraa. Sen yhteiskunnassa saivat […]
Antti Heikkisen Latu-romaanin maalaisproosa vertautuu Risto Kormilaisen silmissä karjalaiseen Heikki Turuseen ja ylä-savolaiseen Eino Säisään.
”Eksklusiiviset uskonnolliset liikkeet ja seurakunnat eivät anna tilaa itsenäiselle ajattelulle vaan kaventavat ihmisen ja uskon yhteen tiukkaan muottiin.” Risto Kormilainen luki Camilla Nissisen romaanin Meitä vastaan rikkoneet.
Juha Hurmeen uutuusteos Tiu tau tilhi ”hurmioituneella tavalla johdattelee kansakoulun periklassisen laulun myötä Fröbelin palikoihin ja aina Alaskaan saakka”, toteaa kriitikko Risto Kormilainen.