Verta lumella

Anne Lukkarila on paitsi tietokirjailija, kirjoittajaohjaaja ja kouluttaja, nyt myös esikoisjännärinsä julkaissut dekkarikirjailija. Lukkarila on rovaniemeläinen, joten on luontevaa, että murhia tehdään tällä kerralla tunturissa, tarkemmin sanoen Suomulla.

Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa jännärissä tavataan ympäristötarkastaja Katarina Lahti, joka saapuu Suomulle arvioimaan, miten matkailukonserni Suomu Tomorrow Ltd. on onnistunut ympäristöasioissa. Uuden pomon johdolla yrityksessä on investoitu lukuisiin energiaa säästäviin tekniikkoihin ja kaikki vaikuttaa hyvältä. Täydellisyyteen syntyy kuitenkin paha särö, kun Katarina löytää rinnepäällikkö Mikko Veteläisen kuolleena lumensäilöntäpaikalta.

Mikon valkoisiksi muuttuneet silmät eivät jätä Katarinaa rauhaan, ja nainen alkaa penkoa tapausta. Seuraa hiippailua hotellin asiakkailta suljetuissa paikoissa, matkalaukkujen luvattomia penkomisia ja patologian laitoksella työskentelevän ystävän tekemiä epävirallisia tiedusteluja.

Lukkarila kuvaa kiinnostavasti ja pätevän tuntuisesti Katarinan työskentelyä ympäristöasiantuntijana. Myös yrityksessä hyödynnettävistä, toinen toistaan villimmistä innovaatioista ja esimerkiksi äärimmäisen ekologisista ruokalistoista on hauskaa lukea.

On tosin täysin makuasia, luennoidaanko ympäristö- ja teknologia-asiaa liikaa. Itse en pitkästynyt. Juonenkuljetus sen sijaan onnahtelee. Lukkarila sommittelee hienosti yksittäisiä tilanteita ja parhaimmillaan osaa nostattaa jännitystä, mutta eri palasten yhteen liittämisessä on ongelmia. Kokonaisuus ei solju, eikä juonenkäänteiden virittämiin odotuksiin vastata.

Otan esimerkin, pahoittelut spoilaamisesta. Suomulle ilmaantuu yllättäen Katarinan ex-avopuoliso Pete, itseriittoinen, jopa narsistinen taiteilijatyyppi. Suhteessa on ollut henkistä väkivaltaa, mutta Katarina tuntee edelleen jossain määrin vetoa mieheen. Lukija tietysti säikähtää, ja alkaa pelätä Katarinan puolesta. Mielessä välähtää myös, voisiko Petellä olla jotain tekemistä rinnepäällikön kuoleman kanssa. Mitään ihmeellisempää ei kuitenkaan tapahdu, ja koko Pete-kuvio kuivuu kokoon jälkiä jättämättä.

Arvelen, että Lukkarila on tuonut Peten paikalle luodakseen Katarinalle henkilöhistoriaa. Taustoja olisi kuitenkin voinut maalata vähäeleisemminkin, ja asia olisi silti tullut selväksi.

Lukkarila kirjoittaa letkeästi ja lause rullaa. Siksi harmittaakin törmätä kummallisiin sanavalintoihin. Kuka esimerkiksi miettii kielletyn himon hetkellä, että ”libido” pitäisi taltuttaa? Ehkä teos olisi kaivannut vielä yhden tiukan editointikierroksen lisää.

Lukukokemusta kirkasti herkullinen murrepuhe, joka ainakin tällaisen etelän ihmisen korvaan kuulosti aidoilta. Pohjoisen sävyt ja yksityiskohdat olivat muutenkin teoksen miellyttävintä antia.