Antti Heikkinen: Latu. 172 s. WSOY 2021.
”Opittuani kaatumaan aloin opetella pystyssä pysymistä. Varjelin jalkojani menemästä nurinnakkaavaan solmuun. Hiihdin samaa lenkkiä eri tyyleillä. Taivuttelin rankaani eri kulmiin ja kokeilin, missä asennossa pääsen parhaaseen tulokseen.”
Mestarihiihtäjä Pauli Pitkänen (1911–1941) Nilsiästä on Antti Heikkisen Latu-romaanin kertoja. Pitkänen oli kolmikertainen maailmanmestari voittaen Lahdessa 1938 kaksi kultaa ja yhden Zakopanessa 1939. Talvisodan loppuvaiheessa, 4. maaliskuuta 1940 hän haavoittui reiteen Laatokan Petäjäsaaressa kranaatinsirpaleesta. Loistelias hiihtoura uhkasi katketa siihen. Mutta lääkäri lupasi pyhästi jalan toipuvan.
Pitkänen halusi palvella maataan jatkosodassa invalidina kotirintamalla. Niinpä hän oli elokuussa 1941 inventoimassa kaatuneiden varusteita kotipitäjänsä koululla, kun varusteista löytynyt käsikranaatti vammautti hänet vaikeasti. Hän kuoli muutamaa viikkoa myöhemmin Tarinaharjun sairaalassa syyskuun lopussa vuonna 1941.
Heikkisen romaani perustuu Pitkäsen risaiseen mutta menestyksekkääseen elämäntarinaan hiihtäjänä. Pitkänen tilittää tuntojaan Tarinan sairaalassa kranaattivammautumisen jälkeen.
Romaanin kerronta on runollisen kaunista, vaikka Pitkäsen elämä on ollut alusta alkaen kamppailua ja itsensä voittamista. Kertojan tarinassa on lempeää nöyryyttä toisia ihmisiä kohtaan, mutta ladulla ei tunnettu armoa: ”Ahne olin minäkin. Ahne voittamaan. Kertaakaan en lähtenyt kisaan sillä hatulla, että antaahan toistenkin pärjätä. Mutta en tehnyt sitä toisten kustannuksella. En liioin vöyristymisen takia.”
On siis hiihdettävä, kun on voittamisen halu. Ja kun se on, hiihtää mielellään pellon ympäri ja Kunnalliskodin kautta, vaikka kaatuukin ensimmäisillä kerroilla. Mestarihiihtäjä muistelee ja kaipaa Jalkas-Kallea, joka meni miinaan. Tellervo-hoitajaa hän luulee äidiksi, mutta tajuaa, että eihän se olekaan. Isän kuolema otti lujille. Äidin vielä tiukemmalle. Äitiä hän huutaa tuskissansa. Äidinrakkaus kantaa ja on kauneinta. Unissakin. Tosi ja epätosi on arki hiihtäjälle. Mutta muistot kannattelevat. Kronologisesti ne tulevat lapsuudesta mestaruusvuosiin.
Varpumäessä Paulin kotona vieraileva metsäherra Joonas Ryhänen on mestarihiihtäjä, joka auliisti jakaa opetuksiaan. Mutta Paulipa kehittelee oman etunojatyylin ja jälkeä syntyy. On Pauli pohtinut myös syvällisiä asioita, kuten kateutta: ”Kateuden tunteminen on keljua ja alhaista.” Vammautuneena ilahduttaa sentään varpaan liikkuminen. Kuolema kuitenkin kolkuttelee synkästi, eikä hiihtäjä halua vielä kuolla. Latu on hiihdetty loppuun. Lämmintä lumi on.
Heikkinen kirjoittaa vahvaa maalaisproosaa, joka lajissaan omaäänisesti vertautuu Karjalan karhun Heikki Turusen tuotantoon mutta lyyrisvivahteisuudessaan myös ylä-savolaiseen Eino Säisään. Ei tämän lajin proosaa vielä kuopattu ole.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
