Kategoriat

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Antti Heikkinen: Latu. 172 s. WSOY 2021.

”Opittuani kaatumaan aloin opetella pystyssä pysymistä. Varjelin jalkojani menemästä nurinnakkaavaan solmuun. Hiihdin samaa lenkkiä eri tyyleillä. Taivuttelin rankaani eri kulmiin ja kokeilin, missä asennossa pääsen parhaaseen tulokseen.”

Mestarihiihtäjä Pauli Pitkänen (1911–1941) Nilsiästä on Antti Heikkisen Latu-romaanin kertoja. Pitkänen oli kolmikertainen maailmanmestari voittaen Lahdessa 1938 kaksi kultaa ja yhden Zakopanessa 1939. Talvisodan loppuvaiheessa, 4. maaliskuuta 1940 hän haavoittui reiteen Laatokan Petäjäsaaressa kranaatinsirpaleesta. Loistelias hiihtoura uhkasi katketa siihen. Mutta lääkäri lupasi pyhästi jalan toipuvan.

Pitkänen halusi palvella maataan jatkosodassa invalidina kotirintamalla. Niinpä hän oli elokuussa 1941 inventoimassa kaatuneiden varusteita kotipitäjänsä koululla, kun varusteista löytynyt käsikranaatti vammautti hänet vaikeasti. Hän kuoli muutamaa viikkoa myöhemmin Tarinaharjun sairaalassa syyskuun lopussa vuonna 1941.

Heikkisen romaani perustuu Pitkäsen risaiseen mutta menestyksekkääseen elämäntarinaan hiihtäjänä. Pitkänen tilittää tuntojaan Tarinan sairaalassa kranaattivammautumisen jälkeen.

Romaanin kerronta on runollisen kaunista, vaikka Pitkäsen elämä on ollut alusta alkaen kamppailua ja itsensä voittamista. Kertojan tarinassa on lempeää nöyryyttä toisia ihmisiä kohtaan, mutta ladulla ei tunnettu armoa: ”Ahne olin minäkin. Ahne voittamaan. Kertaakaan en lähtenyt kisaan sillä hatulla, että antaahan toistenkin pärjätä. Mutta en tehnyt sitä toisten kustannuksella. En liioin vöyristymisen takia.”

On siis hiihdettävä, kun on voittamisen halu. Ja kun se on, hiihtää mielellään pellon ympäri ja Kunnalliskodin kautta, vaikka kaatuukin ensimmäisillä kerroilla. Mestarihiihtäjä muistelee ja kaipaa Jalkas-Kallea, joka meni miinaan. Tellervo-hoitajaa hän luulee äidiksi, mutta tajuaa, että eihän se olekaan. Isän kuolema otti lujille. Äidin vielä tiukemmalle. Äitiä hän huutaa tuskissansa. Äidinrakkaus kantaa ja on kauneinta. Unissakin. Tosi ja epätosi on arki hiihtäjälle. Mutta muistot kannattelevat. Kronologisesti ne tulevat lapsuudesta mestaruusvuosiin.

Varpumäessä Paulin kotona vieraileva metsäherra Joonas Ryhänen on mestarihiihtäjä, joka auliisti jakaa opetuksiaan. Mutta Paulipa kehittelee oman etunojatyylin ja jälkeä syntyy. On Pauli pohtinut myös syvällisiä asioita, kuten kateutta: ”Kateuden tunteminen on keljua ja alhaista.” Vammautuneena ilahduttaa sentään varpaan liikkuminen. Kuolema kuitenkin kolkuttelee synkästi, eikä hiihtäjä halua vielä kuolla. Latu on hiihdetty loppuun. Lämmintä lumi on.

Heikkinen kirjoittaa vahvaa maalaisproosaa, joka lajissaan omaäänisesti vertautuu Karjalan karhun Heikki Turusen tuotantoon mutta lyyrisvivahteisuudessaan myös ylä-savolaiseen Eino Säisään. Ei tämän lajin proosaa vielä kuopattu ole.