Antti Laitinen: Taipuisa maisema WAM Turun kaupungin taidemuseo, 28.5.–18.9.2022
Antti Laitisen Taipuisassa maisemassa katsoja kokoaa luontokokemusten ja metsämuistojen palapeliä. Näyttely tarjoaa palapeliin osia, joita katsoja kokeilee ja kääntelee näyttelyn metsäkuvaston läpi kulkiessaan. Osa paloista ei tunnu sopivan ja katsoja siirtelee niitä sivuun. Osa ujuttautuu muistojen palapeliin ja muokkautuu, taipuu.
Kuva jää keskeneräiseksi.
Ihmisen jälkiä
Rikkinäiset maisemat on vangittu seinille valokuviksi, jotka katsoja haluaisi repiä auki, päästä lähemmäksi.
Broken Landscape -sarjan (2017–2020) metsään tehdyt reiät herättävät saman kurkistelunhalun kuin lapsuuden pahviset katselukirjat avattavine luukkuineen ja kirjasta ulos kasvavine kuvituksineen. Puissa ammottavat aukot ovat vähän pelottaviakin. Se risahtava jännitys hämärässä metsässä, kun kuvittelee, mitä puunrunkojen väleissä ja mykissä koloissa piileskelee.
Aukot metsässä ovat myös aukkoja muistissa.
Kuten silloin, kun palasin vuosien tauon jälkeen tuttuun pieneen metsään ja tutkin paikkoja kuin poissa ollut vierailija. Mihin tuo polku menikään… Näinkö kuluneita polut olivat… Tämä näyttää toisenlaiselta…
Rikkinäinen maisema. Teossarjan nimi nostaa pintaan tuoreita metsäkokemuksia. Edellispäivän kuljeskelut lähimetsässä, vihan ja turhautumisen tunteet ihmistä kohtaan. Metsä on täynnä ihmisen jälkiä: kasvomaskeja, kertakäyttögrillejä, juomatölkkejä, koirankakkapusseja ja muoviroskia. Kun katsoo tarkasti, maa on särkynyttä lasia ja litistyneitä tupakantumppeja.
Metsän omat roskat putoilevat puista kulkijan päähän. Linnunlaulua, ripinää, rapinaa. Etanoita, ötököitä. Ihminen rikkoo metsää käytöllään ja käyttäytymisellään, mutta metsän kaatuneiden ja lahoavien puiden maisema on ehyt, omalla paikallaan.
Taipuisa maisema -näyttely on jotakin tuttua. Puupyörylöistä seinillä tulee mieleen taannoin trendikkäät pajukoristeet. Mutta niitatut, naulatut ja raudoitetut, köytetyt tai paloitellut puuainekset synnyttävät myös vierauden kokemuksia. Mitä puu tuntee? Teosten puu on osittain kuollutta ja käsiteltyä, ei kuitenkaan jalostettua kuten puusta tehty huonekalu, vaan metsä on yhä lähellä.
Aari metsää
Forest Square -teoskokonaisuus (2013) tulee lähelle, katsojan viereen tuotuina osasina. Näyttelyvieras on taas tutun ja oudon äärellä.
Ihminen on käsitellyt metsää ja pilkkonut sen palasiin. Aukot palaavat takaisin. Katsoja kohtaa kuvien, lattian täyttävän metsäruudukon ja teoksen työvaiheita esittelevän videon edessä oman tietämyksensä rajat. Mitä metsä on, mistä se koostuu?
Palapelin osat sopivat yhteen, mutta uudelleenjäsennetty kokonaisuus ei ole metsä, jonka tunnen.
Antti Laitinen: ”Forest Square”
Saaria ja taivaanrantoja
Antti Laitisen (s. 1975) teoksissa on ITE-taiteen tuntumaa. Taiteilija yrittää siirtää järveä kahdella ämpärillä (Lake Shift, 2016) ja mietin, miten monenlaisia tee se itse -projekteja ja omannäköisiä itsensä toteuttamisia metsä-Suomi tai järvi-Suomi pitääkään sisällään.
Ja mistä syntyy taiteilijoiden tarve tehdä omia saaria?
Näyttelykierrokseni sisätiloissa päättyy Laitisen teoksen ”It’s My Island” (2007) eteen. Yläosaton taiteilija ahertaa itselleen pientä saarta aaltojen keskellä.
Laitisen saari-projektista molskahtaa mieleen Raimo Saarisen (s. 1984) Raumalle rakentuva veistos ja ympäristötaideteos ”Kelluva saari” (2019–2022), joka julkistetaan yleisölle kesällä 2022. Teoksen rahoittaneen Lönnströmin taidemuseon sivuilla kuvataan Lönnström-projektien olevan kunnianhimoisia taidehankkeita, pysyviä, muuttuvia tai hetkellisiä taideteoksia. Mereen ankkuroitavan ”Kelluvan saaren” kerrotaan olevan muotokuva pienestä saaresta, joka on kunnianosoitus luonnon rikkaudelle.
Huomaan pohtivani, millaisen saaren tekee reilu kolmekymppinen taiteilija noin viidentoista vuoden kuluttua. Toiveikkaan saaren, ekologisesti entistä synkemmän saaren, jo uponneen saaren?
Puu vetää puoleensa
Taidemuseosta poistuessani pysähdyn vielä pihalla Ekoluoto-taidepuistoon. Katselen Laitisen ”Nail Trunk” -teoksen (2021–2022) naulojen muodostamia kuvioita ja paksun poppelinrungon päällä hyppeleviä pikkulintuja.
Taipuisa maisema esittelee Antti Laitisen töitä parinkymmenen vuoden uran ajalta. Laitisen töitä on ollut laajasti esillä ulkomailla. Siirrän ajatukseni kauemmas, kansainväliseen kontekstiin. Mietin, millaisena Laitisen teokset näyttäytyvät muualla koettuna.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.