
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Antti Laitinen: Taipuisa maisema
WAM Turun kaupungin taidemuseo, 28.5.–18.9.2022
Antti Laitisen Taipuisassa maisemassa katsoja kokoaa luontokokemusten ja metsämuistojen palapeliä. Näyttely tarjoaa palapeliin osia, joita katsoja kokeilee ja kääntelee näyttelyn metsäkuvaston läpi kulkiessaan. Osa paloista ei tunnu sopivan ja katsoja siirtelee niitä sivuun. Osa ujuttautuu muistojen palapeliin ja muokkautuu, taipuu.
Kuva jää keskeneräiseksi.
Ihmisen jälkiä
Rikkinäiset maisemat on vangittu seinille valokuviksi, jotka katsoja haluaisi repiä auki, päästä lähemmäksi.
Broken Landscape -sarjan (2017–2020) metsään tehdyt reiät herättävät saman kurkistelunhalun kuin lapsuuden pahviset katselukirjat avattavine luukkuineen ja kirjasta ulos kasvavine kuvituksineen. Puissa ammottavat aukot ovat vähän pelottaviakin. Se risahtava jännitys hämärässä metsässä, kun kuvittelee, mitä puunrunkojen väleissä ja mykissä koloissa piileskelee.
Aukot metsässä ovat myös aukkoja muistissa.
Kuten silloin, kun palasin vuosien tauon jälkeen tuttuun pieneen metsään ja tutkin paikkoja kuin poissa ollut vierailija. Mihin tuo polku menikään… Näinkö kuluneita polut olivat… Tämä näyttää toisenlaiselta…
Rikkinäinen maisema. Teossarjan nimi nostaa pintaan tuoreita metsäkokemuksia. Edellispäivän kuljeskelut lähimetsässä, vihan ja turhautumisen tunteet ihmistä kohtaan. Metsä on täynnä ihmisen jälkiä: kasvomaskeja, kertakäyttögrillejä, juomatölkkejä, koirankakkapusseja ja muoviroskia. Kun katsoo tarkasti, maa on särkynyttä lasia ja litistyneitä tupakantumppeja.
Metsän omat roskat putoilevat puista kulkijan päähän. Linnunlaulua, ripinää, rapinaa. Etanoita, ötököitä. Ihminen rikkoo metsää käytöllään ja käyttäytymisellään, mutta metsän kaatuneiden ja lahoavien puiden maisema on ehyt, omalla paikallaan.
Taipuisa maisema -näyttely on jotakin tuttua. Puupyörylöistä seinillä tulee mieleen taannoin trendikkäät pajukoristeet. Mutta niitatut, naulatut ja raudoitetut, köytetyt tai paloitellut puuainekset synnyttävät myös vierauden kokemuksia. Mitä puu tuntee? Teosten puu on osittain kuollutta ja käsiteltyä, ei kuitenkaan jalostettua kuten puusta tehty huonekalu, vaan metsä on yhä lähellä.
Aari metsää
Forest Square -teoskokonaisuus (2013) tulee lähelle, katsojan viereen tuotuina osasina. Näyttelyvieras on taas tutun ja oudon äärellä.
Ihminen on käsitellyt metsää ja pilkkonut sen palasiin. Aukot palaavat takaisin. Katsoja kohtaa kuvien, lattian täyttävän metsäruudukon ja teoksen työvaiheita esittelevän videon edessä oman tietämyksensä rajat. Mitä metsä on, mistä se koostuu?
Palapelin osat sopivat yhteen, mutta uudelleenjäsennetty kokonaisuus ei ole metsä, jonka tunnen.
Saaria ja taivaanrantoja
Antti Laitisen (s. 1975) teoksissa on ITE-taiteen tuntumaa. Taiteilija yrittää siirtää järveä kahdella ämpärillä (Lake Shift, 2016) ja mietin, miten monenlaisia tee se itse -projekteja ja omannäköisiä itsensä toteuttamisia metsä-Suomi tai järvi-Suomi pitääkään sisällään.
Ja mistä syntyy taiteilijoiden tarve tehdä omia saaria?
Näyttelykierrokseni sisätiloissa päättyy Laitisen teoksen ”It’s My Island” (2007) eteen. Yläosaton taiteilija ahertaa itselleen pientä saarta aaltojen keskellä.
Laitisen saari-projektista molskahtaa mieleen Raimo Saarisen (s. 1984) Raumalle rakentuva veistos ja ympäristötaideteos ”Kelluva saari” (2019–2022), joka julkistetaan yleisölle kesällä 2022. Teoksen rahoittaneen Lönnströmin taidemuseon sivuilla kuvataan Lönnström-projektien olevan kunnianhimoisia taidehankkeita, pysyviä, muuttuvia tai hetkellisiä taideteoksia. Mereen ankkuroitavan ”Kelluvan saaren” kerrotaan olevan muotokuva pienestä saaresta, joka on kunnianosoitus luonnon rikkaudelle.
Huomaan pohtivani, millaisen saaren tekee reilu kolmekymppinen taiteilija noin viidentoista vuoden kuluttua. Toiveikkaan saaren, ekologisesti entistä synkemmän saaren, jo uponneen saaren?
Puu vetää puoleensa
Taidemuseosta poistuessani pysähdyn vielä pihalla Ekoluoto-taidepuistoon. Katselen Laitisen ”Nail Trunk” -teoksen (2021–2022) naulojen muodostamia kuvioita ja paksun poppelinrungon päällä hyppeleviä pikkulintuja.
Taipuisa maisema esittelee Antti Laitisen töitä parinkymmenen vuoden uran ajalta. Laitisen töitä on ollut laajasti esillä ulkomailla. Siirrän ajatukseni kauemmas, kansainväliseen kontekstiin. Mietin, millaisena Laitisen teokset näyttäytyvät muualla koettuna.
Nyt, ja siellä kaukana.
Kaipaan metsään.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.