
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Sari Kivistö & Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan? Gaudeamus 2018.
Elämmekö suuren rappion aikaa? Tänään sivistykseen pyyhitään ja kulttuurin päälle kustaan. Näinkö ärtsyin sanakääntein Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin hienostunutta huhuilua kauas karkaavan sivistyksen perään käy luonnehtiminen?
Hengenviljelyn halveksunta on avannut populismin likaviemärit. Luonnevikaiset mestarivalehtelijat johtavat suurvaltoja ja suomalaisetkin vallan kravattikaulat vinoilevat tiedettä halventaen ”kaiken maailman dosenteista”. Mahtava idiotisoinnin projekti tuotti totuuden jälkeisen aikamme, jossa akateeminen maailmakin homehtuu sisältä käsin, viisaamme vihjaavat. Brändääminen ynnä tekoreipas positiivisuus pesee yliopistoja puhtaaksi viimeisistäkin viisauden jäänteistä ja löysiä lässyttävät self-help pellet ja muut himaset&saariset madaltavat vakavan tutkimuksen konsultoinniksi.
Eipä kumma, että humanistiprofessorimme ikävöivät kultivoidusti argumentoiden humboldtilaisen sivistysyliopiston perään, jossa pelasi tutkimuksen ja opetuksen elävä yhteys. ”Sivistysyliopistossa kaiken ydin on luova, itsenäinen työ”, Kivistö ja Pihlström tähdentävät. Heidän mukaansa jopa tietty elitismi käy oivasta vastamyrkystä populistiselle pintaliippaukselle tieteen kehdossa.
Miltei kirjan joka sivulta löytyy lauseita, jotka voisi hyväksyen alleviivata, mutta tosikosti tartun Kivistön ja Pihlströmin kaipuuseen akateemisen ajattelun syvällisyyden perään. He varoittavat radikaalin relativismin vaarantavan totuuden etsinnän pyrkimyksen. Insinöörikin tajuaa, että he tarkoittavat etenkin postmodernismia. Miksi kaksikkomme kuitenkin tekee Pilatuksen tempun toteamalla, etteivät halua ottaa kantaa totuutta koskeviin filosofisiin kysymyksiin, vaikka oheisessa relativismin morkkaamisessa sen jo tekevät?
Meidän onkin avattava Immanuel Kantin Käytännöllisen järjen kritiikki, jossa Köningsbergin vanhapoika sanoo, että filosofian on aina pysyttävä ”tieteen vartijana”. ”Totuuden itseisarvoisen tavoittelun puolustaminen on hyväksyttävissä kannatettiinpa miltei mitä tahansa filosofista totuusteoriaa”, Sivistyksen puolustuksen kirjoittajat seuraavaksi sanailevat. Onko todella? Jos Kant eläisi vaihtoehtoisten faktojen aikanamme, hän koputtaisi kävelykepillään moisen väittäjiä pyöräilykypärään.
Kivistö ja Pihlström pauhaavat tiedon syvällisyyden puolesta horisontaalista pinnallisuutta vastaan. He lyövät pöytään Eino Kailan ivailun natsivaari Heideggerin eksistentialismista, joka Kailan mukaan muistutti syvää lähdettä vain mutaisuutensa takia.
Sekä Kantin että Kailan neronkalloissa filosofia näyttäytyi yliopiston aivoina. Tämä pakottaa kysymään muidenkin kuin eksistentialistien porinoitten perään. Kirjoittajat ovat tietenkin oikeassa puolustaessaan tieteen tekemisen ”pragmaatista pluralismia”, mutta monismin vastainen keskisormen heristely kätkee itseensä humbuugin siemeniä.
Jotakin Ludwig Wittgensteinia palvotaan yliopistoissa Jumalan vertaisena valopäänä, mutta itävaltalaisen kielipelin käsite innosti Franqois Lyotardin suoltamaan fanaattista postmodernia relativismia, jota voi pitää totuuden jälkeisen aikamme teoreettisena apulantana. Jos vapaan maailman johtava ajattelija Donald Trump osaisi lukea, voisi otaksua hänen tutustuneen postmodernistien sekopäisyyksiin, joiden mielestä tiedekin on vain yksi kielipeli muiden joukossa. Satusetä Trump valehtelee keskimäärin kuusi kertaa päivässä: Anything goes, kuten relativisti-pluralisti Paul Feyerabend jo 1960-luvulla yllytti.
Myös Pihlströmin diggaama pragmatismi heitti myrkkyä totuuden kaivoon opettaessaan, ettei totuus määrity representaationa objektiivisen todellisuuden kanssa. Pragmatismin profeettojen mukaan totuus on samaa kuin käytännöllinen menestys. Siinä William Jamesin totuusteoria pähkinän kuoressa. Selvää Trump-filosofiaa ennen liinatukan möläytyksiä.
Korkeasti sivistyneet kirjoittajamme eivät huomaa vaaraa, että heidän mainostamansa pluralistinen pragmatismi saattaa avata portit akateemisille helppoheikeille, konsulttipuheelle ja lopulta pääoman bisneskettujen astumiselle yliopistojen ohjaimiin. Viimeksi mainitut tuntevat vain kaksi sivistyssanaa: ”debet” ja ”kredit”, markkinaäijät nauravat räkänaurut puheelle monografioiden kirjoittamisen tietoa syventävästä vaikutuksesta, jota kirjoittaja parimme akateemisesta norsunluutornistaan rukoilee yhtenä sivistyksen pelastuksena.
Näinhän on jo käynyt. Suomi on OECD:n kahleissa muokannut yliopistoja akateemisen kapitalismin hengessä, New Public Management -ideologian katiskaan on uitu aivot nollilla.
Epäilen kirjoittajaduon sivistyskonservatismin nousevan filosofi Charles Peircen ”sentimentaalisesta konservatismista”, joka ei halunnut liata käsiään rahvaanomaisissa puuhasteluissa. Kivistö ja Pihlström mainitsevat suopeassa sävyssä myös Ortega y Gassetin Massojen kapina -teoksen. Tämän espanjalaisen hidalgon mukaan ”massan” tehtävänä on pidättäytyä itsenäisestä toiminnasta ja alistua ”valioihmisten” paimennettaviksi. Tässä akateemisessa elitismissä Kivistö ja Pihlström uivat ruton ja koleran välissä. Heidän puheensa siitä, että sivistysprojektin tulee taipua myös ”kansan” kielelle voi jäädä tuuleen kuiskimiseksi, kun vedotaan aristokraatteihin auktoriteetteina. Platonilaisesta filosofikuninkuudesta seuraa sama vaara kuin populismista: historian vaaralliseksi todistama etujoukko-ideologia.
On epä-älyllistä ja epäeettistä leikkiä hyvistä liberalismi-käsitteen suojissa ellei tehdä eroa omistusoikeuksia priorisoivan rahaoikeiston ja vapausaatteellisen poliittisen liberalismin välillä. Tämän sekaannuksen nykypöhinässä voi Egon Friedellin malliin puhua inkubaation ajasta, älyn hämärästä, jossa pääoman managerit on jo työntäneet karvaisen kouransa alma materin hameen alle. Tämä liike-elämän härskiys on oikeaa ”massojen kapinaa” – rahamassojen.
Mietteissään Blaise Pascal puhui matemaattisista ja hienoista hengistä. Kivistö ja Pihlström paikantuvat jälkimmäisiin. Mutta mihin riittää sivistysmoralismi, jolla ei ole tukena muuta kuin wittgenstanilainen kärsimysmystiikka ja Kantin transendentaalinen syyllisyys? Eipä paljon mihinkään tänään, kun akateeminen kerma antaa tassua markkinavoimille.
Tänä friedelliläisen hämärän aikana tekee mieli huutaa apuun naturalistifilosofi W. V. Quine, jonka mukaan ”todellisuus tunnistetaan ja kuvataan tieteessä itsessään, ei missään tiedettä edeltävässä filosofiassa”. Lisäksi ikävöi totuuden korrespondenssioppia, jossa totuus määritellään semanttisesti väitteen ja todellisuuden vastaavuutena. Perimmiltään juuri tästä vastaavuuden periaatteesta lipsumisesta totuuden jälkeisessä ajassamme on kyse. Järkeä vastaan raivoavat jälkimodernistit ja muut pragmatistit kontatkoon Valkoiseen taloon rukousaamiaiselle ihastelemaan viisastelunsa ruumiillistumaa.
Me vaihtoehtoisten faktojen ajassa jotensakin tervejärkisinä säilyneet kannatamme rationaalista sivistyspolitiikkaa, joka ei ole mitään skientismiä vaan sitä Kivistön ja Pihlströminkin peukuttamaa, jonka Kant määritteli ”ihmisen pääsemiseksi ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta”. Mutta se ei ole mahdollista ilman, että kysymme pikkumaisesti hiuksia halkoen totuuden perimmäisten ehtojen perään.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.