Euphoria Film: Aalto. Kesto 103 min. Ensi-ilta 4.9.2020.
Ohjaus Virpi Suutari, käsikirjoitus Virpi Suutari ja Jussi Rautaniemi, kuvaus Heikki Färm ja Jani Kumpulainen, leikkaus Jussi Rautaniemi, musiikki Sanna Salmenkallio.
Dokumenttiohjaaja Virpi Suutari on tarttunut pelottomasti isoon aiheeseen, Alvar Aallon elämään ja arkkitehtuuriin. Tuloksena on runollinen tarina, jota kehtaa näyttää maailmalla. Taustatyö on tehty huolella ja Aino Aallon merkitys yhteistyön kannalta on nostettu esiin, samoin Elissa Mäkiniemen osuus Aallon uran myöhemmissä töissä.
Odotukset ovat suuret ohjaajan aiempien dokumenttien, kuten eläytyvän ja mukana hengittävän Yrittäjän jälkeen. Useimmilla suomalaisilla – ainakin arkkitehdeilla – on oma mielikuva Alvar Aallosta. Olin vielä lukiossa, kun kuvaamataidon opettaja vei luokkamme katsomaan Kalevan ala-aulassa olevaa näyttelyä, jossa Alvar Aalto esitteli Oulussa olevien kohteittensa suunnitelmia. Arvokas herra lierihattuineen ja sikareineen oli ensimmäinen arkkitehti, jonka tapasin livenä. Jonkun piirustuksen kohdalla hän mainitsi vaimonsa, joka oli arkkitehti. Se pani miettimään.
Virpi Suutari on käsikirjoittajana tehnyt erilaisia valintoja kuin Ywe Jalander dokumentissaan Alvar Aalto, technology and nature (1996), siksi nämä kaksi elokuvaa täydentävät hyvin toisiaan. Siinä, missä Jalander paneutui Aallon lapsuuteen ja luontosuhteeseen sekä teknologian ja standardisoinnin yhdistämiseen, Suutari on valinnut kohteet huolella, tuonut Aallon henkilökohtaiset luonteenpiirteet ja elämänkumppanit tarinan keskiöön. Jo traileri lupasi lumoavan matkan Alvar Aallon elämään ja teoksiin, modernistisen (modernin?) parin rakkaustarinan.
Ohjaajalla on ollut materiaalia mistä valita. Vähemmän on enemmän, tässäkin. Ymmärtää, miksi esimerkiksi Aallon Ouluun suunnittelemista kohteista (yli 60 rakennusta) ei yhtään mahtunut mukaan. Monta muutakin Aallon suunnittelemaa teollisuusaluetta on jouduttu jättämään syrjään, kun halutaan keskittyä Alvar Aaltoon ihmisenä, Aallon humanismiin. Ihan kaikkia henkilökohtaisia kirjeitä tai toilailuja Beirutin hotellissa ei olisi kuitenkaan tarvittu. Vanhat kaitafilminpätkät olivat puhuttelevia.
Rakennusten kuvausta dominoivat kattonäkymät. Droonit kuljettavat kameraa zoomaten ja tiltaten kuparisista räystäskouruista ja kattonäkymistä niin, että rakennukset tulevat suoraan syliin autenttisessa ympäristössään. Sisäkuvaa jäi kaipaamaan, esimerkiksi Riolan kirkosta. Ansioituneen säveltäjän Sanna Salmenkallion musiikin logiikka ja paikoittainen mahtipontisuus ei aivan avautunut joidenkin tapahtumien tai kohteiden yhteydessä. Elokuvan alussa musiikki kantaa tarinaa upeasti, mutta ei ihan loppuun asti.
Nostalgia hiipii paikalle, kun Maison Carrén ovien avaaja nostaa ikkunasuojuksia ja pyyhkii pölyjä, pysähtyy tupakoimaan uima-altaan äärelle. Carrén taidekokoelmaa ei talossa enää ole. Alkuperäinen käyttötarkoitus on hävinnyt. Niin on käynyt yhä useamman Aallon suunnitteleman rakennuksen kohdalla, Paimion parantolan ja lukuisten tehdasrakennusten kohdalla. Kirjastot, kirkot ja konserttitalot ovat yhä toimivia. Virpi Suutarin dokumenttielokuva pyyhkii tehokkaasti pölyt Aallon töistä ja paljastaa sen, mitä kannattaa vaalia.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Mira Kankaanranta oli toinen Lapin kullanmuru koronaviruksen tuomissa poikkeusoloissa. Varsinais-Suomessa asuva Kankaanranta sai kotiseudun residenssijaksosta rauhaa ja intensiivisyyttä.
Juho Könkkölä (s. 1997) taitteli jo lapsena Keski-Suomen Korpilahdella paperista intohimoisesti erilaisia hahmoja. “Homma karkasi käsistä.”
Marlene Hyyppä haastatteli Out of Urgency -tanssiteoksen oululaisia tekijöitä paperilehdessä 6/2020. Mutta millainen kokemus teos oli katsojalle? Lue Hyypän kritiikki täältä.
Fellinin viimeisiksi ohjaustöiksi jäi kolme mainoselokuvaa Banca di Roma -pankille – vaikka hän oli kampanjoinut raivokkaasti elokuvien tv-esityksiä pilkkovia mainoksia vastaan.
La voce della luna jatkaa jonkinlaista synteesiä Fellinin siihenastisen uran keskeisistä aineksista. Kuin proosarunoa sitä hallitsee eräänlainen tajunnanvirtamaisuus.
Koko Fellinin ura meinaa pakkautua hänen toiseksi viimeiseksi jääneeseen elokuvaansa Haastattelu, joka leikittelee representaation ja todellisuuden suhteen sirpaleilla.
Fellinin Laivan menestys olikin vain näennäistä. Mutta niin alkoi olla koko audiovisuaalinen kenttä televisioineen ja mainoksineen 1980-luvun Italiassa. Totta kai Fellini tarttui seuraavaksi tähän trooppiin.
Vaikean Naisten kaupungin jälkeen Fellini keskittyi heinäkuuhun 1914 sijoittuvaan käsikirjoitukseen “L’assassinio di Sarajevo”, josta kehittyi uusi fellinimäinen menestys Fellinin Laiva.
Orkesteriharjoitus on kuin televisiolle tehty harjoitelma, joka syntyi Italian entisen pääministerin Aldo Moron murhaan päättyneen sieppauksen aikana keväällä 1978. Naisten kaupunki (1980) jää myös jäntevyydeltään veltoksi.
Rovaniemeläinen tietokirjailija ja kirjoittajaohjaaja Anne Lukkarila debytoi nyt myös dekkaristina. Suomutunturissa tapahtuvat hurmetyöt sekoittuvat esikoisessa ympäristöteemoihin.
Briitta Hepo-ojan Sydämiä seireeneille jatkaa Topelius-palkinnolla huomioidun Suomea lohikäärmeille -kirjan tarinaa 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa.
Viroa 1930-luvulla itsevaltaisesti hallinnut Konstantin Päts hahmotteli niin Suomen ja Viron liittovaltiota kuin laajempaa Yhdistynyttä Pohjolan tasavaltaakin. Ville Hytönen luki professori Seppo Zetterbergin uuden Päts-teoksen.
