
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Oulun teatteri: Jäniksen vuosi. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 9.4.2022.
Käsikirjoitus Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä ja Kristian Smeds Arto Paasilinnan romaanin pohjalta; ohjaus Eljas Liinamaa, lavastus Aino Koski, pukusuunittelu Pasi Räbinä, äänisuunnittelu Jukka Lappalainen, valosuunnittelu Elina Romppainen, kampaus- ja maskisuunnittelu Eija Juutistenaho.
Näyttämöllä: Heli Haapalainen, Aki Pelkonen, Tuula Väänänen, Timo Reinikka, Mirjami Kukkola, Annika Aapalahti.
Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden entuudestaan lukeneena ja näyttämösovituksia nähneenä lähdin Oulun teatterin kyseisestä esityksestä hämmentyneenä. Yleisön aplodit olivat runsaat ja kummaruksia nähtiin pariinkin otteeseen. Yleisö sai kokea pitkästä aikaa suuren näyttämön ensi-illan, mikä oli monelle ymmärrettävästi tärkeä kokemus. Itsekin odotin – kuten aina teatterilta – merkittävää kokemusta. Toisin kävi.
Näytelmät koostuvat kohtauksista, jotka parhaimmillaan nivoutuvat yhteen ja luovat eheän kokonaisuuden. Rakenne saa olla mosaiikkimainen, absurdi tai sieniä syöneen oloinen, kunhan se lopulta lunastaa itsensä ja kuljettaa katsojaa loppuun asti. Oulun teatterin Jäniksen vuodessa toiset osat toimivat, toiset taas eivät, mutta eheää kokonaisuutta se ei saavuttanut.
Insinööri Vatasta näyttelevä Heli Haapalainen teki paikoin hyvää jälkeä, mutta näyttämön sijasta rooli oli ohjattu ennemminkin televisioon. Kautta linjan näyttelijöiden mikittäminen söi osan ilmaisusta pois, kun instrumenttiaan ei tarvitse käyttää isolle näyttämölle vaaditulla jänteellä ja intensiteetillä. Mikittäminen mahdollistaa myös ilmaisun kääntämisen liiaksi pois yleisöstä, ja mielestäni se ylikäytettynä vieraannuttaa katsojan. Näin myös tässä Jäniksen vuoden tulkinnassa.
Jänistä esittää näytelmässä Aki Pelkonen, joka tekee kahtalaisen suorituksen: yhtäältä ontuvana ja loikkivana, kortsuja hotellihuoneessa räpsyttelevänä karikatyyrinä lattean, toisaalta taas syvällisenä kysymysten esittäjänä onnistuneen. Tällöinkin näyttelijäntyö on jälleen lakonista mutta yllättävän toimivaa. Pelkonen näyttää kytkeytyvän näinä hetkinä hahmoonsa niin, että tunne välittyy, ja esittää esimerkiksi lopun olennaiset kysymykset aidosti pohtien, kuin itsestään käsin.
Jäniksen funktio näytelmän toden ja epätoden rajapinnan symbolina ei kuitenkaan välity toivotulla tavalla. Kuten näytelmässä muutenkin, asioita pudotellaan katsojan eteen vähän ylimalkaisesti ja keskeneräisen tuntuisina.
Visuaalisesti näytelmä oli hienoa katsottavaa. Lavastaja Aino Koski käyttää taitavasti verhoja hyväkseen niitä avatessaan ja sulkiessaan, ikään kuin muistuttaen katsojia, että tarinassa on monta tulkinnan ja kerronnan tasoa. Mikä on totta, ja mikä ei? Paikoin oivaltavia olivat myös valoratkaisut, kuten kymmenien lyhtyjen laskeutuminen katosta tai yleisön pirstaleinen valaisu näytelmän loppupuolella. Tosin nämäkin yksittäiset valonpilkahdukset jäivät hieman irrallisiksi visuaalisiksi silmäkarkeiksi.
Näytelmän kohokohta oli Tuula Väänäsen näyttelemän hoitajan ja Haapalaisen Vatasen pitkä dialogi ”hullujenhuoneella”. Lieriömäiseen harsoon suljettu Vatanen ja satulatuolilla pitkin lavaa potkutteleva hoitaja toivat esille jotain syvää ja olennaista siitä, mitä Paasilinnan pohjalta Esa Leskisen, Sami Keski-Vähälän ja Kristian Smedsin sovittama teksti tahtoo sanoa. Asettaako nyky-yhteiskunta, ihminen itse, vai molemmat epäinhimillisiä vaatimuksia elämän suhteen? Väänänen näyttelee tavalla, joka laittaa vihdoin jotain sisällä liikkeelle. Näin myös näytelmän kokonaisuudessaan pitäisi tehdä.
Miksi näin ei siis käynyt? Vatanen on hahmo, joka näytelmässä pitäisi lietsoa hulluuden, sekoamisen ja totaalisen eksymisen partaalle olosuhteiden ja muiden hahmojen toimesta. Hänen tulisi sieni- ja egotrippailla. Syödä lääkkeitä, vetää viinaa, sekoilla viikkotolkulla, muuttaa metsään ja sieltä pois, kestää jatkuvia yt-neuvotteluita ja työuupumusta. Ohjauksellisesti tässä missiossa on epäonnistuttu, ja kuti jää niin sanotusti piippuun. Vatasta näyttelevä Haapalainen joutuu repimään usein toistuvat raivarinsa ja sekoamisensa kuin tyhjästä. Kohtaukset alkavat ja loppuvat jokseenkin löysästi tai epämääräisesti.
Dramaturgisesti jotain olennaista on jätetty pois. Kysymykset ilmaantuvat kuin tyhjästä ja jäävät monesti hämmentävästi vastausta vaille. Näyttelijäntyö on paikoin rutiininomaista suorittamista, mikä voi tietysti johtua monestakin seikasta, mutta yleisöön asti moinen ei saisi näkyä. Huumoria koitetaan parhaan mukaan lypsää irti ja yhteiskuntakritiikkiäkin pudotellaan milloin radiosta, milloin replikoiden, mutta tietty irrallisuuden tuntu tämänkin mission yllä leijuu.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
Apartheid-valtioita on ennen Israeliakin pysäytetty boikottien avulla.
”Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta.”
”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!”
Jenni Kinnusen kolumni.
”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”
”Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla”, toteaa Matti A. Kemi 28.3.2025 ensi-iltansa saaneesta, Teemu Nikin ohjamaamasta elokuvasta 100 litraa sahtia.
Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen viettivät kolme kuukautta residenssissä New Yorkissa. Kaltion palstalla he haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Meänkielen kirjeenvaihtajamme Linnea Huhta pohtii tällä kertaa olemassaoloaan digitaalisessa maailmanpiirissä.
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.
”Omakustanne on hykerryttävä ja sisällöltään yllättävän valistava teos matkailusta, eurooppalaisuudesta sekä senegalilaisen kulttuurista.”
”Tällaisen elämäkerran aika jo totisesti oli”, toteaa Risto Kormilainen emeritaprofessori Irma Sulkusen teoksesta Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa.
”Kirjansa alaviitteissä Seppälä valottaa usein kiinnostavia näkökulmia.” Juhani Rantala luki Juha Seppälän teoksen Paavo Rintalan kirjallisuuden lukemisesta.
Aktivistinen Metsäliike ja kulttuurilehti Kaltio kohtaavat toisensa yhteistyönumeron sivuilla, kiitos päätoimittaja-Paavolle tästä tilaisuudesta! Metsäliike on kansanliike, jonka tavoite on saada […]
”Huolitellun tekstin lomassa näennäisesti ei tapahdu muuta kuin sulhasen valinta, mutta rivakasti etenevät käänteet tarjoavat lukijalleen kurkistuksen 1800-luvun ajatuskuvioihin ja maisemiin.” Matti A. Kemi luki Satu Tähtisen romaanisarjan kaksi ensimmäistä.
”Yhtä paljon kun piereskely on ollut osa ihmisyyttä, myös piereskelyyn liittyvä kirjoittaminen on kuulunut monien sanankäyttäjien repertuaariin.” Aapo Kukko luki Nastamuumion julkaiseman historiallisen suolikaasukirjoituskoosteen.