Dance Hack, yleisöesitys. 25.8.2017, Oulun ammattikorkeakoulun sali.
Digitaalitaiteilija John Collingswoodin ja koreografi, tanssija Tanja Råmanin muodostama TaikaBox järjesti elokuussa yhteistyössä Oulun ammattikorkeakoulun kanssa toista kertaa Dance Hack -verkostoitumistapahtuman. Mediataiteilijat ja tanssijat kokoontuivat muutaman päivän ajaksi ideoimaan ja kokeilemaan käytännössä tapoja, joilla tanssia ja teknologiaa voi yhdistää. Yhteistyökumppaneiden tarjoamat laitteet ja sovellukset jaettiin työryhmien kesken, ja kukin ryhmä tutki niiden pohjalta liikkeen ja teknologian vuorovaikutuksen mahdollisuuksia. Syntyneet luomukset esitettiin tapahtuman lopuksi yleisölle.
Alussa varoitetaan, että esitykset eivät ole valmiita teoksia vaan pikemminkin keskeneräisiä kokeiluja. Yleisöä ohjeistetaan myös tarkasti, miten eri tiloihin pitää liikkua ja mihin niissä tulee asettua.
Ensimmäiseen saliin täytyy kiirehtiä. Tanssilattian reunalla on tanssija, joka osoittaa kämmenellään ilmassa leijuvaa drone-lennokkia kohti ikään kuin pidätellen sitä ilmassa. Taustalla on kaksi tanssijaa, jotka alkavat pikkuhiljaa liikkua ja ottaa kontaktia lennokkiin ohjaillen sitä haluamiinsa suuntiin. Lähestyminen on varovaista ja tutkailevaa. Lennokkiin liitetty kamera heijastaa live-videokuvaa lavasteseinille.
Seuraavassa tilassa on pimeää. Huomion varastaa yleisön kanssa samaan linjaan asetettu robottikäsi, jonka päähän on kiinnitetty valo. Liikkuessaan robotti tuottaa aavemaista, mekaanista ääntä. Tanssijat lymyävät pimeässä tilassa, kunnes robotti havaitessaan liikettä tähtää valokeilansa heihin. Tanssijat hakeutuvat vuorotellen valokeilaan kilpaillen lopulta robotin huomiosta. Yhdellä tanssijoista on tilanteeseen sopivasti aurinkolasit päässään kohdevalon ikuistaessa hänen tyylitellyn poseerauksensa tuolilla.
Kolmannessa huoneessa keskiössä on ääni. Tanssijan rintaan on kiinnitetty mikrofoni, jonka kautta saapuvaa ääntä muokataan digitaalisesti. Alussa tilan valtaa mystinen ja voimakas kurkkulaulantaa muistuttava äänimaailma. Muutoin pimeässä huoneessa seinille heijastuu värikkäistä linjoista ja muodoista kehittyvä, elävä visuaalinen ympäristö. Ääniefekteillä testailu yltyy välillä säpsäyttäviksi huudoiksi ja kiljahduksiksi, ja tanssijoiden liike mukailee intensiteettiä.
Viimeisessä näyttämösalissa tanssijat maalaavat liikkeillään tanssialustaa vaaleaksi ja sitten takaisin tummaksi. Mattoon ilmestyvät visualisoinnit muodostuvat tanssijoiden liikettä havainnoivan infrapunateknologian, yläpuolelle sijoitetun projektorin ja erilaisten efektien avulla. Liikekieli ammentaa vahvasti nykytanssista. Vaihtelevuutta tuo nopeampi pätkä, jonka tyyli tuo mieleen jonkin alkukantaisen heimotanssin.
Kaiken kaikkiaan esityskokonaisuuden tunnelma on hämyisä, etäinen ja kokeileva. Tanssikoreografioissa korostuu varovainen mutta kiinnostunut lähestyminen teknologiaan: koitetaan ottaa kontaktia, löytää tapoja kommunikoida ja toimia yhdessä. Samalla esiintyjät tutkivat omaa suhtautumistaan uuteen elementtiin.
Robottien korostetut mekaaniset äänet ja niiden jäykkä liikekieli luovat aavemaisen ja jännittyneen vaikutelman. Laitteiden ja efektien operoimisesta vastaavat teknikot ja äänisuunnittelijat pysyttelevät pimennossa taka-alalla. Uusi teknologia on uteliaisuutta herättävää, ja myös yleisö joutuu esityksissä kohtaamaan omia tuntemuksiaan ja epäluulojaan, joita ihmisen ja koneen vuorovaikutus aiheuttaa.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
